Eetu Viren:

Vallankumouksen asennot. Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta.

Tutkijaliitto 2021, 272 s.

Halu näkyä ja olla esillä on nyt suositumpaa kuin koskaan. Työelämässä luvataan näkyvyyttä niille, joille ei makseta palkkaa. Taide- ja kulttuurielämässä näkyvyydestä kilpaillaan. Se on valuuttaa. Jos joku kuvittelee, että haluaa näkyä omasta vapaasta tahdostaan, todennäköisesti erehtyy. Ihmisiä velvoitetaan olemaan esillä. Näkyvyyttä voi ajatella myös riiston uutena muotona. Jos työelämässä riistettiin joskus työntekijän fyysistä ruumista, nyt kohteena on koko persoonallisuus. Riistoa ei tunnisteta, koska kuvitellaan, että esilläolo on sitä, mitä itse halutaan. ”Riiston keskeinen keino on lupaus minun itseni tulemisesta näkyväksi. Juuri siksi riistettynä oleminen tuntuu nykyisin niin hienolta.” (s. 12)

Yhteiskuntatieteilijä ja suomentaja Eetu Viren kuvaa edellä provokatiivisesti ajankohtaista ilmiötä, narsismin ja vallankäytön suhdetta. Hänen uuden teoksensa Vallankumouksen asennot. Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta yksi tavoite on, että ihmiset ainakin tiedostaisivat tilanteen. Tämä voi tapahtua yhteiskunnallisen taiteen kautta. Kaksi saksalaisajattelijaa on pohtinut taiteen ja yhteiskunnallisten kamppailujen suhdetta ehkä syvällisimmin: näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Bertolt Brecht (1898–1956) sekä filosofi ja kulttuuriteoreetikko Walter Benjamin (1892–1940). He myös työskentelivät yhdessä 1930-luvun puolivälissä.

Kirja keskittyy enemmän Brechtiin kuin Benjaminiin. Lähtökohtana on se, että Brecht on nähty aiemmin kapeasti: ”Erityisesti 1960- ja 70-luvuilla Brechtistä tuli jonkinlainen poliittisen teatterin toteemieläin, jota palvottiin miltei yhtä etäältä kuin Marxia, useinkaan rohkenematta kajota kovin läheisesti hänen teksteihinsä tai tutustua hänen käytäntöihinsä. Länsimaisen akateemisen marxismin piirissä Brechtiä taas pitkään pidettiin epäilyttävänä DDR:n ja reaalisosialismin kätyrinä.” (s. 18)

Viren laajentaa kuvaa Brechtistä keskittymällä hänen ajattelunsa ja työnsä ytimeen, eritoten tekstien kautta. Se tiedetään jo ennestään, että Brecht uudisti radikaalisti näyttämötaidetta. Vallankumouksen asennoissa häntä käsitellään myös elävänä yhteiskunnallisena ajattelijana. Politiikka pilaa joskus taiteen, mutta Brechtin kohdalla kirjallinen laatu ja poliittinen tendenssi eivät sulkeneet toisiaan pois. Brechtille politiikka ja oppiminen eivät tarkoittaneet raskasta sitoutumista, taakan kantamista, vaan jotain kevyttä ja iloista.

Ihanteet luovat negatiivisia affekteja, erityisesti toivoa, joiden varaan heittäytyminen vähentää proletaarien omaa kykyä toimia.

Politiikkaan liitetään yleensä edistysusko ja toivon horisontti. Brechtin mukaan naiivista edistysuskosta pitää kuitenkin luopua. Brechtille tärkeää oli ”tulevaisuuteen kohdistuvan unelmoinnin ja toivon, kaikenlaisen utopismin kritiikki. […] Ihanteet luovat negatiivisia affekteja, erityisesti toivoa, joiden varaan heittäytyminen vähentää proletaarien omaa kykyä toimia ja tekee heistä ihanteita saarnaavien pappien palvelijoita. […] Se, joka toivoo, ei toimi itse.” (s. 126, 129, 131)

Viren on itsekin poliittinen, Karl Marxista, mannermaisesta filosofiasta ja aktivismista ammentava ajattelija. Hänen politiikkakäsityksensä on agonistinen, taistelua ja kiistoja korostavaa. Agonismi näkyy voimakkaina vastakkainasetteluina ja hyökkäävyytenä ainakin teoksissa, jotka Viren on kirjoittanut yhdessä Jussi Vähämäen kanssa. Vallankumouksen asennoissa Brecht on kriittinen ase, hänet asetetaan jotain vastaan ja hänellä haastetaan. Tästä syystä kirja on keskimääräistä innostavampaa luettavaa.

Vaikka Virenin poleemisuus piristää, hänen kirjoitustyylinsä tekee lukemisesta välillä vaivalloista. Viren kirjoittaa raskaasti. Lauseet ovat tukossa ja möhkälemäisiä. Tässä on vain yksi sattumanvarainen esimerkki: ”Benjaminin esseen ’Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella’ tarkoituksena oli sen sijaan tutkia, miten kollektiiviset aistikäytännöt muuttuvat historiallisesti tekniikan kehityksen, mutta mahdollisesti myös tietoisten yhteisten eli niin sanotusti poliittisten pyrkimysten myötä.” (s. 16) Brechtiläinen kepeys ja iloisuus voisi näkyä myös tyylissä.

Brecht ja Benjamin halusivat politisoida estetiikan. Tämä näkyy Brechtin eeppisessä teatterissa, jossa kiteytyvät hänen ajattelunsa ja esitysmetodinsa. Eeppinen teatteri asettuu draamallista teatteria vastaan. Draamallinen teatteri keskittyy henkilöiden psykologiaan ja keskinäisiin suhteisiin. Se ilmaisee elämyksiä ja siinä ollaan kiinnostuneita ihmisten vieteistä. Eeppinen teatteri taas näyttää minkälaisissa yhteiskunnallisissa positioissa henkilöt sijaitsevat ja kutsuu yleisöä tiedostamaan omat paikkansa. Eeppinen teatteri välittää tietoa ja merkitseviä ovat ihmisten vaikuttimet. Draamallisessa teatterissa ajattelu määrää olemista, eeppisessä teatterissa yhteiskunnallinen oleminen ajattelua. Brechtille oli tärkeää, että yleisö ajattelee – mikä ei sulje pois viihtymistä.

Elämämme on jatkuvaa toiseksi-tulemista, toisessa elämistä.

Brecht ei luopunut draaman elementeistä (juoni, henkilöhahmot jne.) kokonaan, mutta niistä tuli tasa-arvoisia muiden esityksen tekijöiden rinnalla. Hän oli ensimmäisiä, joka nosti esiin esityksen itsensä ja asetti sen ikään kuin draaman ”eteen”. ”Juuri esityksen esityksellisyyden esiin tuominen toimii keskeisenä keinona purkaa porvarillisen subjektin sulkeutunutta kokemusrakennetta. Esitys on aina toisen esittämistä ja itsen esittämistä toisena.” (s. 96–97) Brecht tuodaan kirjassa ulos teatterista: ihmiset esittävät myös omassa elämässään siinä mielessä, että he viittaavat toisten ihmisten esityksiin, eleisiin ja lausumiin, lainaavat muilta. ”Elämämme on jatkuvaa toiseksi-tulemista, toisessa elämistä.” (s. 96) Tätä mielenkiintoista pohdintaa olisi voinut jatkaakin.

Brecht itse varasti, kierrätti ja lainasi barokkinäytelmistä, kiinalaisesta viisaudesta ja amerikkalaisista gangsteritarinoista. Hän kuului ready made -kirjallisuuden ja lainaamisen uranuurtajiin. Benjamin kirjoitti eeppistä teatteria käsittelevässä esseessään, että näyttelijän tärkein tehtävä on tehdä eleistä lainattavia. Kun elettä siteerataan, esitys avautuu draaman ja yksilöpsykologian ulkopuolelle, ”yhteiskunnallisten voimien kenttään” (s. 71). Brecht teki lainaamisesta taidetta.

Gestus ja vieraannuttamisefekti ovat Brechtin työn kaksi keskeisintä, toisiinsa kytkeytyvää, elementtiä. Gestus tarkoittaa tekniikkaa, jossa näyttelijän asenne ruumiillistuu. Olennaista on käsitteen sosiaalinen puoli. Näyttelijän ilmaisusta tulee gestinen, kun se ilmaisee jonkun sosiaalisen väitteen. Gestus korostaa henkilöhahmoa yhteiskunnallisena tyyppinä, ei psykologisena yksilönä.

Vieraannuttamisefekti puolestaan merkitsee totunnaisen toiminnan keskeyttämistä, huomion kiinnittämistä itse tekemiseen eikä vain tehtyyn. Keinotekoisuuden lisäksi sen kautta pyritään nostamaan esiin esityksen yhteiskunnallisia tuotantosuhteita. Verfremdung, V-efekti, voidaan kääntää suomeksi myös outouttamiseksi, kuten Esa Kirkkopelto on ehdottanut. Vieraannuttaminen-termi on lainattu venäläiseltä formalistilta Viktor Šklovskilta.

Eeppisen teatterin tarkoituksena on vieraannuttaa yleisö siitä, mitä se näkee. Yleisöä ei houkutella tempautumaan mukaan tai kommunikoimaan esityksen kanssa. Brecht ja Benjamin pyrkivät siihen, että esitys muuttuu itselleen vieraaksi. Sama koski yleisöä. Yleisössä istuvien ihmisten piti tuntea sekä keskinäistä vierautta sekä vieraus itsessään. Jos laajennetaan taas ajatusta, niin vieraus ei rajoitu vain teatteriin, vaan sitä voi ajatella jokapäiväisen elämän pohjavireenä.

V-efekti on monessa mielessä käyttökelpoinen. Mietitään vaikka osallisuutta ja osallistamista. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus osallisuuteen, erityisesti syrjään työnnetyillä, mielenterveysongelmaisilla, eri tavoin yhteisöistä pudonneilla. Mutta kun ihmisiä aletaan puoliväkisin osallistaa, tilanne muuttuu. Silloin kyse on velvollisuudesta. Ihmisiä velvoitetaan osallistumaan samassa mielessä kuin heitä pyydetään tulemaan näkyviksi.

Todellinen demokratia tarjoaa mahdollisuuden olla osallistumatta mihin vain.

Sitä, joka kieltäytyy osallistumasta, pidetään epäkelpona kansalaisena. Siksi osallistumisesta ja kommunikoimisesta kieltäytymisen voi nähdä jopa vastarintana. V-efekti voi ruokkia osallistumattomuutta. Todellinen demokratia tarjoaa mahdollisuuden olla osallistumatta mihin vain. Virenille se tarkoittaa kykyä vieraantua kapitalistisesta yhteiskunnasta. ”Tällaista demokratiaa, joka ei ole hallitusmuoto vaan elämänmuoto, brechtiläinen teatteri pyrkii kokeilemaan ja panemaan näyttämölle.” (s. 247)

Jos osallistaminen on vallankäyttöä, on sitä vastuullistaminenkin. Ajatellaan vaikka ekologista kriisiä. ”Kun luulemme tietävämme, kuka on vastuussa, meidän ei itse tarvitse tehdä mitään. Jos taas syytökset kohdistuvat itseen […] seurauksena on lamaannus, emmekä kykene tekemään mitään.” (s. 216) Ollaan siis pattitilanteessa. Pitää nähdä vastuupuheen taakse. Virenin mielestä vastuullisesti toimimisen korostaminen on alistumista ”kapitalistiseen komentoon”. ”Juuri vastuupuheen lakkauttaminen on tehtävä, jossa Brecht ajattelee taiteen voivan toimia yhtenä keskeisenä keinona.” (s. 216)

Viren käsittelee teoksessaan kirjailija William S. Burroughsia. Yhteyksiä vedetään muun muassa Brechtin ja Burroughsin käyttämän konseptuaalisen kirjoittamisen välille. Burroughsin cut-up-tekniikka oli tuttua jo Brechtille. ”Brecht leikkasi ja liimasi, cut-uppasi vanhoja tekstejä ja teki niiden pohjalta esityksiä.” (s. 220) Burroughs tulee toisellakin tavalla Brechtiä lähelle. Burroughs kehitti käsitteen ”pehmeä kone”. Se tarkoittaa kontrollimekanismia, jossa vallankäyttö on kaikille osapuolille vaikeasti havaittavaa, pehmeää. Ihmiset pyörittävät koneen rattaita itsetiedottomina. Näkyvyyden velvoittaminen, osallistaminen ja vastuullistaminen ovat pehmeän koneen toimintatapoja.

Viren pitää Brechtiä vallankumouksellisena, koska hän uudisti näkemisen, aistimisen ja esittämisen tapoja. Vallankumouksellisuuden leiman kanssa pitäisi silti olla varovainen. Ei ole mitään epäselvyyttä, etteikö Brecht olisi tuonut kulttuuriin jotain ainutlaatuista, mutta hänen tulkitsemisensa vallankumousvoimaksi tuntuu vähän liioittelulta. Toisaalta on arvostettavaa, että kapitalismikritiikissä etsitään ”uusia aseita”, vaikka vajaan sadan vuoden takaa.

Kirjoittaja on kriitikko.