Siis kuinka typerä saa olla?

Se oli erään kirja-arvosteluni otsikko 18 vuotta sitten. Käsittelyssä oli kulttuurintutkija ja taidehistorioitsija Leena-Maija Rossin teos Heterotehdas – Televisiomainonta sukupuolituotantona (Gaudeamus, 2003).

Rossi kyseenalaisti kirjassaan kaavamaisia ja vakiintuneita sukupuolten esittämisen tapoja, esimerkkinään televisiomainokset. Ne olivat hänen mielestään liian heteronormatiivisia. Merkittävä osa mediakuvastosta toimi korsetin tavoin pakottavana sukupuoliteknologiana. Jos mainoksissa nähtiin seksuaalisia tai etnisiä vähemmistöjä, ne esitettiin koomisina. Rossin mukaan oli myös kiusallista, ettemme voineet täysin valita ja kontrolloida sitä, miten meitä katsotaan. Rossi vaati mainoksiin ”kyllin hyviä” mediakuvia, kuten sellaisia, joissa mies on naisen halun kohteena. Termi ”representaatio” mainittiin.

Arvosteluni oli hyökkäävä, kuten otsikostakin näkyy. Mielestäni Rossi aliarvioi puolustamiensa ryhmien huumorintajua. Hän sivuutti ne mainokset, joissa vähemmistön edustajat olivat vahvoilla. Rossi ei huomioinut sitä, että mainoksentekijät saattoivat tietoisesti liioitella mies-nais-stereotypioita. Hän ei nähnyt mainosmaailmaan sisäänkirjoitettua ironisuutta. Rossi yksinkertaisti viestit, joita saattoi tulkita monella tavalla. Hän arvioi yhtä mainosta metaforisesti, vaikka sitä olisi voinut katsoa metamorfisestikin. Rossi tutki mainoksia moralisoivan, poliittisesti korrektin luupin läpi, mikä oli mielestäni typerää. Lehti, jonka kanssa olin sopinut arviosta, kieltäytyi julkaisemasta sitä. En muista enää perusteluja. Lopulta se ilmestyi Nuoressa Voimassa.

Miltä kritiikki nyt näyttää? Kohteeni oli silloin relevantti eikä ole vanhentunut. Rossin ajatukset olivat tuolloin tuttuja lähinnä pienissä akateemisissa piireissä, nyt valtavirtaa. Mainoksetkin ovat muuttuneet Rossin toivomaan suuntaan. Nuoressa miehessä oli kiihkeyttä. Päällimmäisenä tunteena on nolous. Tyylillisesti kirjoitus on aivan kaamea. Se on raskasta luettavaa, jankkaava ja retorisesti kömpelö. Se on myös, herranjumala, kuusi liuskaa pitkä, vaikka asia olisi mahtunut kahteen. Halusin rangaista kirjan jokaisesta viasta. Niin toimii liian innostunut ihminen, joka ei osaa lopettaa.

Virkistävissä teksteissä on yleensä poleeminen lähtökohta: jotain vastaan käydään, jotain puolustetaan. Silloin aktivoidun lukijana ja voin väitellä kirjoituksen kanssa. Jos olen yhtä mieltä, välillemme muodostuu rikoskumppanuus. Ajattelen kirjoitusta konfliktin alueena. Kirjoittaminen lähtee erimielisyydestä. Aivan kuten kirjoittajan pitäisi tiedostaa kielelliset maneerinsa, hänen tulisi tunnistaa myös vastustajansa.

Kirjoittaja valitsee puolensa, ei vain fiilistele tai lillu omissa nautintoliemissään.

Jahas, mitäköhän kaikkea olen itse vastustanut kirjoituksissani? Luullakseni ainakin laiskaa ja konformistista ajattelua, moraalista oikeamielisyyttä, sentimentaalisuutta, pehmennettyjä lopetuksia, latteaa humanismia, oman hyvyyden korostusta, posketonta itsekehua, vaarattomia viholliskuvia ja Reino-tossuja. Tai olen ainakin kuvitellut vastustavani. Viholliseni eivät ole juuri muuttuneet vajaan 30 vuoden mittaisen kirjoittajaurani aikana, mikä kertoo mielikuvituksettomuudesta.

Journalistisessa jutussa kuullaan usein kahta vastakkaista tahoa. Tässä on ihminen, joka kannattaa korkeaa verotusta, tässä matalan verotuksen puolustaja. Toimittaja on sivullinen tarkkailija ja päätelmät jätetään yleisölle. Tuo tuossa on antirasismiaktivisti ja tuo humanistiksi itseään tituleeraava näkee edellisen lähinnä muiden suita tukkivana fanaatikkona. Toimittaja sanoo, että yrittää purkaa kahden osapuolen välisen muurin ja etsiä yhdistäviä asioita erottavien sijaan.

Kun puhun vastustajan hahmosta kirjoituksessa, en tarkoita edellisen kaltaisia uutismaisia juttuja, vaan sitä että kirjoittaja valitsee puolensa. Tällöin hän haastaa jonkun tahon ja tekstiin tulee panosta. Kirjoittaja ei vain fiilistele tai lillu omissa nautintoliemissään, harrasta tekstuaalista hyggeä. Tasapainotteleva, mietiskelevä tekstikin voi olla antoisa, mutta ei välttämättä sytytä samalla tavalla. Myös sarkastisella ja ironisella tekstillä on vihollinen, usein paremmin piilotettu.

Tarkoitan kirjoituksella artikkelia, kolumnia, blogia, esseetä, pamflettia, mielipidekirjoitusta, tieteellistä artikkelia, tutkielmaa tai kritiikkiä. Vastustaja voi olla ideologia tai talousjärjestelmä, kuten kapitalismi. Se voi olla poliittinen tai kulttuurinen piirre, niin kuin toksinen maskuliinisuus tai aatteellinen ehdottomuus. Vihollisena voi yhtä hyvin pitää moraalittomuutta kuin moraaliteatteria. Ja joku voi suhtautua aggressiolla siihen, että asioita ja ihmisiä jaetaan ystäviin ja vihollisiin.

Vaikka kirjoittaja ilmaisee kirjoituksessa vihantunteita, se ei tarkoita, että hän olisi kirjoittaessa vihaisessa tunnetilassa. Teksti voi olla kirjoitettu vihatilassa tai sitten ei. Viha voi olla simuloitua. Kirjoittajan tunnetilalla ei ole merkitystä, vaan lopputuotteella, tekstillä. Vastustaja tai vihollinen on dramaturginen elementti, joka tihentää kirjoitukseen dynamiikkaa, tuo siihen ryhtiä ja elävyyttä. Vastustajaa ei pidä tarkastella yksilöpsykologisesti, vaan tekstin rakenteen, tyylin ja maun kautta.

Vihollinen on dramaturginen elementti, joka tihentää kirjoitukseen dynamiikkaa, tuo siihen ryhtiä ja elävyyttä.

Kirjailija Hanna Weselius kuvailee joulukuussa 2021 Suomen Kuvalehden kolumnipalstallaan metsäkävelyjään koiransa kanssa. ”Kävelen varovasti. Kuuntelen. Hengitän. Eläimet päästelevät ääniään, puut naksuvat ja huokailevat, jäältä kuuluu narahduksia.” Hän haluaa sanoa kat-ko-nai-sel-la tyylillään, että kunnioittaa metsää. Weseliusta kuitenkin harmittaa, että – ja nyt vastustaja astuu kuvaan – led-lampuilla varustetut ihmiset pilaavat Wesel, anteeksi, metsän eläinten rauhan. Sapettaa niin paljon, että kirjoittaja muuttuu itsekin eläimeksi: ”Ajattelen mäyriä ja kettuja, olen vihainen kuin ampiainen.” Hän miettii miksi metsän suojaisa pimeys yhtäkkiä täytyy rikkoa. ”Eikö valosaastetta ole kaupungissa tarpeeksi?”, satavuotias kirjailija kysyy.

Paljaita, autenttisia miehiä

Vihollisuudesta ja viholliskuvista puhutaan nykyään varoittavaan sävyyn. Sellaisten rakentelua pidetään sivistymättömänä, jopa vaarallisena. Viholliskuvalla tarkoitetaan sitä, että vastustaja liioitellaan hirviömäisiin mittoihin, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Viholliskuva on siis valhekuva. Vihollisuudesta tulee mieleen nettihäiriköinti, vihapuhe, maalittaminen ja persujen jyrkin fraktio. Niistä vedetään suora linkki ihmisryhmien ulossulkemiseen ja arkipäivän rasismiin. Siellä missä luodaan tänään viholliskuvia, poltetaan huomenna viattomia.

Polarisaatio on vaarallista ja ihmisten leiriytyminen huolestuttavaa. Viimeksi leireistä varoitti viestinnän professori Anu Kantola Helsingin Sanomissa marraskuussa 2021: ”Leireihin jakautuminen aiheuttaa kärsimystä, tuhlaa voimia ja estää toteuttamasta omia kykyjä, kun leiriläiset pakottavat jokaisen omiin kaavoihinsa.” Elämä paranisi, jos leirit purettaisiin. Kantola tarkoittaa erityisesti sukupuolten välisiä tiukkoja rajoja ja rooleja. Nuorten keskuudessa ne ovat jo löystyneet, hän iloitsee. No, tuskin kukaan tervejärkinen vastustaa tässä asiassa muutosta. Se, joka haluaa pitää väkisin yllä perinteisiä sukupuolirooleja, kuulostaa idiootilta – eli helpolta viholliselta. Miesten ja naisten välisten leirien rajat ovat jo höllentyneet. Siksi Kantolan ei tarvitse erikseen ilmoittaa, ikään kuin toimintaohjeena, että muutos pitäisi käynnistää, leirit purkaa ja niin edelleen.

Ajan henkeen kuuluu konsensuksen hakeminen. Nyt pitää rakentaa siltoja niiden polttamisen sijaan, ojentaa vastapuolelle käsi, etsiä yhteyttä, käydä vuoropuhelua, pyrkiä ratkaisuun, välttää toisen loukkaamista. Vastakkainasetteluista täytyy päästä eroon, ei ruokkia niitä. ”Hei, haluaisin tutustua sinuun, vaikka oletkin vähän natsi! Kerro itsestäsi, mikä on sinun autenttinen tarinasi?”

Slavoj Žižek sanoo olevansa valmis ampumaan kaikki, joiden mielestä vihollinen on se, jonka sisäistä tarinaa emme ole vielä kuulleet. Idea on selvä: vihaamme jotakuta, mutta jos tuntisimme hänen sisäisen universuminsa, näkisimme hänen puolensa tarinasta. Tämä on kuitenkin Žižekin mielestä äärimmäisen rajoittunut käsitys. Jopa pahimmat rikolliset Hitleristä Staliniin voivat kertoa meille hyvin autenttisen sisäisen tarinansa. Ihmisen pitää kehittää ajatus sisäisestä tarinastaan, jotta hän ei kohtaisi tekemiään hirveyksiä. Sisäinen totuus on valhe, joka rakennetaan, jotta tultaisiin toimeen elämän tosiasiallisen kurjuuden kanssa.

Sisäinen totuus on valhe, joka rakennetaan, jotta tultaisiin toimeen elämän tosiasiallisen kurjuuden kanssa.

Kirjailija-toimittaja Elina Hirvonen teki vuonna 2016 dokumentin Kiehumispiste. Siinä esiteltiin maahanmuuton vastustajia ja kannattajia. Kohokohdassa kaksi miestä istuu saunassa puhumassa politiikasta ja maahanmuuttajista. Vanha mies, Tapio, ajattelee että punavihreä politiikka on pilannut Suomen. Hän pelkää turvapaikanhakijoita, koska heidän joukossaan voi olla terroristeja. Nuorempi, äärioikeistoa tutkiva Oula yrittää vakuuttaa, että Tapion pelot ovat turhia. Vanha mies edustaa tunnetta, nuori järkeä. Siinä he ovat, kaksi suomalaista miestä, ”ilman maskeja”, ihot ja sielut paljaina, totuudellisina, käymässä dialogia keskenään, kameran edessä. Aika ihanaa.

Hirvonen sanoo Ylen artikkelissa: ”Olen miettinyt Oulaa ja Tapsaa kovin liikuttuneena. He tekevät hirvittävän suuren palveluksen ihmisille istuessaan alasti keskustelemassa asioista, joista ovat voimakkaasti eri mieltä.” Kun tietää, että Tapio ja Oula ovat saunakavereita, eivät satunnaisia lauteille osuneita miehiä, asetelma vesittyy. Kaverit kun sietävät yleensä erimielisyyksiään aika hyvin. Hirvonen myös häivyttää sen tosiseikan, että on itse dokumentin tekijänä istuttanut miehet lauteille olemaan eri mieltä sulassa sovussa. Kyse ei ole autenttisesta kohtaamisesta, vaan sen jäljittelystä. Mistä ihmeestä Hirvonen siis liikuttuu? Roolistaan rauhantekijänä, itsestään?

Antti Hurskaisen romaanissa Kuihtuminen (Siltala, 2021) kohtaavat myös kaksi eri-ikäistä miestä. He istuvat junassa matkalla Kuopiosta Kouvolaan. Heitä yhdistävät erilaiset menetykset. Kohtaamisen erikoisuus on siinä, ettei sitä varsinaisesti tapahdu. Nuori mies, kertoja, kuvittelee vanhalle miehelle sisäisen tarinan. Kuvitelma tukee hänen kuolemanviettiään.

Kertojalla on Kuihtumisessa yksi ääni, mutta monta vastustajaa. Maalitauluina ovat enimmäkseen selkärangattomat nykykirjailijat, sekä omilla nimillään että nimettöminä figuureina. Kudit osuvat kohteisiin tarkasti ja tyylillä. Kertoja ei rakenna rauhaa kenenkään, vähiten itsensä kanssa. Hänellä ei ole itsestään totuudellista sisäistä tarinaa, vain uskomuksia, jotka voivat olla valheitakin. Hän ei ole paljaana, vaan jatkuvassa hyökkäys- ja puolustusasemassa. Romaanin kertojalla on silti enemmän sanottavaa kuin dokumentaristilla.

Jos esseelläni on yksi vihollinen, se on ylikorostunut konsensushenki; väkinäinen yksimielisyys ja pakotettu harmonia. Haistan tällaisessa asenteessa hätää, jota ei vain ilmaista ääneen. Sen sijaan sanotaan, että ”riitely ei johda mihinkään”, ”miksi repiä, kun voi rakentaa?” On suotavaa pyrkiä rauhaan pari- tai ystävyyssuhteessa uuvuttavan riidan jälkeen. Politiikassa täytyy tehdä kompromisseja. Ei ajatus- ja kirjoitusprosessikaan ole pelkkää konfrontaatiota. Mutta jos se puuttuu kokonaan, ollaan narkoosissa. Pään tai tekstin sisään ei saa rakentaa hippikommuunia.

Ystävät, viholliset

Frank Piersonin elokuva Lopullinen ratkaisu (Conspiracy, 2001) kertoo Wannseen konferenssista, joka järjestettiin tammikuussa 1942. Siellä natsieliitti sinetöi päätöksen Euroopan juutalaisten tuhoamisesta. Konferenssia johtaa natsien pääturvallisuusviraston päällikkö Reinhard Heydrich, jota Kenneth Branagh näyttelee loistavasti.

David Threlfallin esittämä natsivirkailija Wilhelm Kritzinger on yksi harvoista osallistujista, joka epäilee suunnitelmaa. Tauon aikana hän kertoo Heydrichille tarinan, joka kuullaan elokuvan lopussa. Eräs mies vihasi syvästi väkivaltaista isäänsä ja rakasti suojelevaa äitiään. Kun äiti kuoli, mies yritti itkeä, mutta pisaraakaan ei tullut ulos. Kun isä sitten kuoli paljon myöhemmin, mies itki silmät päästään. Tarinan opetus oli siinä, että miestä ajoi elämässä eteenpäin viha isää kohtaan. Isän kuoltua viha menetti kohteensa ja jäljelle jäi tyhjyys. Kritzinger halusi varoittaa: jos täyttää elämänsä vihalla juutalaisia kohtaan, heidän mentyään mitään ei jää jäljelle. En suosittele kenellekään yhdenkään ihmisryhmän vihaamista. En suosittele myöskään vihaa keskeiseksi elämänsisällöksi. Kysyn silti mitä elämä tai luova työ olisi ilman vihollisia tai vastustuksia.

Karl Marx ja Friedrich Nietzsche ovat keskeisiä agonistisia ajattelijoita. Marxin käsitys onnellisuudesta oli taistelu. Taistelu henkii myös Nietzschen filosofiassa ja kielessä. Yhteistä heille on se, että viholliset ovat ulkoisia, eivät sisäisiä. Marxilla vihollinen määrittyy yhteiskunnallisten olosuhteiden ja tuotantosuhteiden perusteella. Nietzsche kirjoittaa Moraalin alkuperästä -teoksessa, että jos ihmiseltä puuttuvat ulkoiset viholliset ja vastukset, hän repii, vainoaa, häiritsee ja pahoinpitelee itseään häkkinsä tankoja vasten. Tällaisen ihmisen täytyy tehdä itsestään seikkailu, kidutuskenttä, epävarma ja vaarallinen sydänmaa. ”Tästä narrista, tästä kaipaavasta ja epätoivoisesta vangista tuli ”huonon omantunnon” keksijä.” (s. 78)

Entä jos antagonisti olisikin pääosassa, keskeishahmo?

Kreikankielinen sana agon tarkoittaa kamppailua. Alun perin se viittasi kilpailemiseen ja urheilukilpailuihin, esimerkiksi olympiakisoihin. Nietzschen mukaan agonilla oli antiikin Kreikassa myyttinen, uskonnollinen ja ritualistinen kontekstinsa. Se loi myös kulttuurisia olosuhteita uusille arvoille. Termi antagonismikin tulee antiikin kreikasta, verbistä antagonizesthai, ja tarkoittaa vastaan käymistä, vastakkainasettelua. Antiikin draamassa ja tragediassa tunnetaan päähenkilö, protagonisti ja tämän vastustaja, antagonisti. Entä jos antagonisti olisikin pääosassa, keskeishahmo?

Oikeusfilosofi ja natsipuolueen jäsen Carl Schmitt on modernin politiikan tutkimuksen klassikko, jolta vasemmistolaisetkin ajattelijat ovat saaneet paljon innoitusta. Schmittin mukaan kaikilla poliittisilla käsitteillä, käsityksillä ja ilmauksilla on poleeminen merkitys. Ne tähtäävät konkreettiseen vastakohtaisuuteen. Hänen tunnetuimman teesinsä mukaan politiikassa on kyse erottelusta ystäviin ja vihollisiin. Schmitt kirjoittaa Poliittisen käsite -teoksessaan: ”Poliittisen vihollisen ei tarvitse olla moraalisesti paha eikä esteettisesti ruma: sen ei tarvitse esiintyä taloudellisena kilpailijana. […] Poliittinen vihollinen on yksinkertaisesti toinen, vieras. […] Poliittisessa merkityksessä ymmärrettyä vihollista ei tarvitse henkilökohtaisesti vihata, ja vasta yksityisen sfäärissä tulee mielekkääksi ’vihollisen’ eli vastustajan rakastaminen.” (s. 31–32, 34)

Yksi tämän hetken merkittävimmistä politiikan teoreetikoista on Chantal Mouffe. Hän on sekä jälki-marxilainen että jälki-schmittiläinen. Mouffen käsite agonistinen demokratia on velkaa Schmittin poliittisen käsitteelle. Mouffelle konfliktit ja kiistat ovat demokratian elinehto. Hän arvostelee politiikkakäsitystä, jossa erimielisyydet nähdään haittana ja tavoitteena on saavuttaa kaiken kattava yhteisymmärrys. Mouffen mielestä kamppailua ei pitäisi nähdä harmillisena välivaiheena, vaan itseisarvoisesti politiikan ytimenä.

Toinen nykyinen vaikutusvaltainen politiikan teoreetikko, filosofi Jacques Rancière, on hänkin poliittisen agonismin puolestapuhuja. Hänen mielestään politiikan ”olemuksena” on erimielisyys eikä sitä saa hävittää. Keskustelun säännöt, aiheet, osapuolet ja heidän asemansa ovat kiistan kohteita. Politiikan näyttämö luodaan joka kerta uudelleen. Konsensus on Rancièrelle politiikan demokraattisen perustan kieltämistä.

Agonismi ja antagonismi redusoituvat siis pitkälti politiikkaan. Asiaa on luontevaa ajatella oikeisto-vasemmisto -jaon kautta. Vihollista ja ystävää, vastustajaa, vastakkainasettelua, konfliktia ja erimielisyyttä pitäisi silti miettiä poliittista kehystä laajemmin, kiinteästi ajatteluun ja kirjoittamiseen liittyvinä elementteinä. Vastakkaiset voimat, Gilles Deleuzen sanoin erilaisten voimien väliset suhteet, hallitsevat olennaisesti ajatteluamme ja toimintaamme.

Ystävä ja vihollinen eivät ole tarkkarajaisia käsitteitä. Vihollisesta voi tulla ystävä ja päinvastoin. Viholliseen mahtuu ystävää, ystävään vihollista. Niitä voi olla vaikeaa erottaa toisistaan. Denis Villeneuven elokuvassa Enemy (2013) Jake Gyllenhaal näyttelee kahta eri miestä, jotka näyttävät samalta, mutta ovat muuten erilaisia. Yksi on epäröivä historian opettaja, toinen itsevarma näyttelijä. Elokuva perustuu José Saramagon romaaniin Toinen minä (O Homem duplicado, 2002). Kyse on tietenkin dobbelgänger-muunnelmasta. Elokuvassa nimeä ei selitetä, mutta tulkitsen sen ”olet oma vihollisesi” -käsityksen kautta. Minässä on kontrolloimaton puoli, jota vastaan taistellaan. Opettajan hallitsematon puoli on näyttelijä. Toisaalta opettaja voi pitää vihollisena omaa epävarmuuttaan ja näyttelijä on hänen ideaalinsa. Tai ehkä miehillä onkin yhteinen vihollinen.

Jos sinun täytyy jankata samasta vihollisesta jokaisessa puheessasi ja kirjoituksessasi, mene hoitoon.

Vihollinen on osa identiteettiä: olen (myös) sitä, mitä vastustan. Viholliseen saa kiintyä, mutta siihen ei pidä hirttäytyä. Mikään ei ole rasittavampaa kuin ihminen, joka jauhaa somessa taukoamatta Donald Trumpin tai Vladimir Putinin epäeettisyydestä. On omituista syyttää yhtä vihollista kaikesta mikä maailmassa on vialla. Eivät kapitalistit, sosialistit, islamistit, punavihreät tai persut niin ylivoimaisia ole. Jos sinun täytyy jankata samasta vihollisesta jokaisessa puheessasi ja kirjoituksessasi, mene hoitoon.

Älä rakenna olkiukkoja, koska ne palavat helposti. Ole suhteellisuudentajuinen. Jos olet sitä mieltä, että ns. woke-kulttuuri edustaa uutta totalitarismia, ajattele vielä kerran. Koronarajoitukset, -passi ja -maskit eivät nekään ole välttämättä merkki siitä, että vapautesi ja oikeastaan koko elämäsi tuhotaan. Jotain mätää on siinäkin, että näkee kaikkialla ylivoimaisia vihollisia ja itsensä aina uhrina. Uhreilla on mennyt roolitus sekaisin, koska he kuvittelevat olevansa alati pääosassa.

Ei pidä kysyä alentuvan terapeuttisesti, miksi jollakin on tarve luoda vastustajia, vaan millaiset vastustajat ovat mielekkäitä. Mielekäs vastustaja on jotenkin yleisesti tunnistettavissa eikä vain oman pään harhaa. Vihollinen on aina fantasia, mikä ei tarkoita sitä, etteikö se olisi myös oikeasti olemassa. Onko se osuva? Onko vihollinen liian suosittu vai harvinainen? Löytyykö vihollinen omasta pesästä vai liitääkö se kaukana? Ainakin se on aina aikaan sidottu. Tämän päivän kurantti vastustaja on huomisen historiallinen anekdootti tai vain unohtunut. Ajatellaanko, että vihollisella on todellista valtaa? Vai näyttääkö vihollinen naurettavalta, keisarilta uusissa vaatteissa? Aika paljon mahdollisuuksia!

Vihollisen valinta kertoo kriittisyyden laadusta. Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski jaksaa aina vain, vuodesta toiseen vastustaa diktaattoreita ja despootteja. Marraskuussa 2021 Aittokoski valitsi ”Vuoden 2021 Härskimyksen sortovaltioiden varjo-Nobel-gaalassa” (tämä on myös hyvä esimerkki Aittokosken alleviivatusta ironiasta). Palkinnon sai Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka. Ajattelikohan Aittokoski olevansa, jälleen kerran, rohkea? Tuumikohan hän kirjoittaessaan, että taas tuli puolustettua länsimaista vapautta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia hirmuhallitsijoilta? Siis järjestelmää, jonka suojissa hän itse turvatussa asemassa, Reino-tossut jalassa, vaikuttaa. Toimittaja Aittokoski, hyvä mies, maailman pahoja miehiä vastaan.

Hanki parempia vihollisia I: Auvinen

Minkälaisia teesejä suomalaisesseistit esittävät, minkälaisia vastustajia heillä on ja mitä he puolustavat? Luen seuraavassa neljää esseekokoelmaa vuosilta 2018–2021. Kaksi on miehen, kaksi naisen kirjoittamaa. Kirjoittajat ovat syntyneet vuosien 1978 ja 1995 välillä. Jos teemoista pitää etsiä jotain yhteistä, niin kaikki käsittelevät ainakin sukupuoli- ja seksuaali-identiteettejä, omakohtaisesti tai metatasolla. Se ei yllätä, koska aihe on nyt tulikuuma. Esseistejä yhdistää myös se, etteivät he etsi vihollistensa kanssa yhteisymmärrystä. Luentani on kulttuurikriittinen, ei retoriikan analyysiä.

Suvi Auvisen esseekokoelma Kaltainen valmiste (Kosmos, 2021) on hyvä esimerkki siitä, miten vastustajat voivat löytyä läheltä. Auvinen on kansalaisaktivisti, julkianarkisti ja -vegaani, antifasisti ja intersektionaalinen feministi. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Auvinen olisi moraalisesti hyvien puolella. Siksi onkin raikasta lukea, miten Auvinen haukkuu omiaan.

”Pillufeminismi väsyttää minua. En halua nähdä yhtäkään kuvaa kuukautisverestä.” (s. 43) Aktivistien keskuudessa on suvaitsemattomuutta: ”Usein raskainta aktivismista tekee oma viiteryhmä, joka fanaattisesti vahtii aktivistin puhdasoppisuutta. Ryhmä vaatii aktivistilta tiettyä puhe- ja pukeutumistyyliä, kaikkien samojen arvojen jakamista ja kyseenalaistamatonta lojaaliutta muita aktivisteja kohtaan.” (s. 104–105) Kritiikki ei ole uutta, mutta kun se tulee Auvisen suusta, siinä on erilaista painoa, kuin jos sen esittäisi toimittaja Ivan Puopolo.

Auvinen puolustaa biseksuaalisuuttaan. Se aiheuttaa närää sekä homojen että heteroiden keskuudessa. Biseksuaaleja pidetään huonoina homoina ja vielä huonompina heteroina. Queerimmat katsovat Auvista halveksuen. Hän näkee biseksuaalit kumouksellisena voimana, joka ”uhkaa vallitsevaa järjestelmää, jossa ihmiset luokitellaan homoiksi ja heteroiksi”. (s. 50)

Kukaan ei voi kieltää hänen kokemuksiaan, mutta syrjitäänkö biseksuaaleja todellakin yleisesti ja ovatko he niin ulkopuolisia, kuin Auvinen antaa ymmärtää? Väitän että lähitulevaisuudessa erilaiset hybridiset muodot lisääntyvät entisestään niin seksuaalisten suuntautumisten kohdalla, työelämässä, kulttuurissa kuin yhteiskunnassa kattavamminkin. Rajojen ylitykset ja nestemäiset identiteetit kuuluvat jälkimoderniin kapitalismiin. Biseksuaali on jo nyt voittajafiguuri.

Kaltainen valmiste on hyvä esimerkki siitä, miten vastustajat voivat löytyä läheltä.

Auvinen näkee muitakin itseään rajoittavia voimia. Hän rakastaa mellakoita ja kaipaa sitä, että voisi rikkoa jotain. Tämä kuulostaa elinvoimaiselta. Mellakoissa on silti pieni ongelma: poliisiväkivalta. ”Poliisin aseen piipusta minua tuijotti koko väkivaltajärjestelmä, minua vastaan suunnattuna.” (s. 68). Voi että! Miksi Auvinen ei sano suoraan, että nauttii poliisin maalitauluna olemisesta? Se vahvistaa hänen vastarintaista identiteettiään. Ja miksi hän kuvailee itseään poliisien edessä niin alistuneena? Sama nainen, joka kertoo, että hänen sänkynsä päädyssä roikkuu pesäpallomaila. ”Siltä varalta, että joku murtautuu kotiini yöllä. Minä en jää toimettomaksi, minä pystyn lyömään.” (s. 58)

Ovatko aktivistit vain voimattomia riepuja? Auvisen oma kuvaus kertoo ihan muuta: ”Musta hyökyaalto vyöryi poliiseja kohti. Ihmiset alkoivat kiivetä poliisiautojen päälle, ottivat minusta tukea, minä työnsin jalkoja jotka kiipesivät lasin takana istuvan poliisin pään päälle. Ensimmäisenä auton katolle päässyt mielenosoittaja nousi seisomaan ja nosti nyrkin ilmaan. Nyrkin sisään oli puristettu kimppu tulppaaneja. Me vihelsimme, hurrasimme ja taputimme.” (s. 54–55)

Hanki parempia vihollisia II: Brander

Juhani Brander keskittyy kirjassaan Miehen kuolema (WSOY, 2020) yhteen viholliseen. Hän vastustaa patriarkaattia, hegemonista maskuliinisuutta, maskuliinisen maailman ahtautta, itsetuhoisuutta, haavoittavaa ja tukahduttavaa luonnetta. Brander haluaa purkaa miehisyyttä tuottavia rakenteita ja katkaista ”väkivallan ylisukupolvisen miesketjun”.

Branderia ahdistaa kulttuuri, joka suosii kovaäänisiä lätkäjätkiä, ”nuorten miesten harjoittamaa turvallista joukkoaggressiota”. (s. 221) Poikasena häntä painostettiin urheilemaan ja urheilusta piti myös puhua taukoamatta. Brander ajatteli nuorena aikuisten elämää: ”Rakkauteen kuului seksi ja seksi on kikkelin harjoittamaa pahoinpitelyä.” (s. 247) Vielä aikuisenakin hän on sitä mieltä, että ”keskeinen pornonarratiivi oli ja on yhä naiseen kohdistuva aggressio”. (s. 266) Branderia hämmentää, kun jotkut naiset ovat kuitenkin toivoneet häneltä alistavaa seksiä. Armeijassa miesten koulu ”vahvisti hegemonisen maskuliinisuuden miesihannetta: mekaanista kovuutta, kylmyyttä, empatiakyvyttömyyttä, haavoittumattomuuden valheellista panssarimaksiimia, naisvihaa, homofobiaa, väkivalta-alttiutta, rasistista, loukkaavaa ja arvottavaa puhetta.” (s. 191)

Miesroolien vakava suorittaminen on aina ollut pelleilyä, jolle pitää nauraa.

Brander kirjoittaa #metoo-kampanjan leppeissä jälkiaalloissa. Patriarkaatti tutisee nyt valistuneissa länsimaissa, ahtaat maskuliiniset mallit murenevat, miespatsaita kaadetaan, pullistelijoita ironisoidaan, armeijakin on pehmentynyt. Branderin kaltaisia emansipoituneita miehiä on yhä enemmän kaikissa yhteiskuntaluokissa. Miesmallien moninaistumisessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Miesroolien vakava suorittaminen on aina ollut pelleilyä, jolle pitää nauraa. Patriarkaatin ja mieshegemonisuuden kimppuun käyminen ei vaadi nykyään poikkeuksellista rohkeutta. Brander saa monilta tukea. Siksi hän pelaa moraalisesti varman päälle.

Riskittömyys tulee hyvin ilmi siinä, kun mies kirjoittaa haavoittuvuudestaan. Brander on sisäistänyt toksisen maskuliinisuuden reunaehdot, ”ollut monen muun suomalaisen miehen tavoin enemmän tai vähemmän tunnevammainen.” (s. 11) Hän on kokenut ”sukupuolittunutta, maskuliinisen ahdingon luomaa, elämänmittaista häpeää.” (s. 318) Hän on esittänyt miestä; nostellut puntteja, tapellut, pannut. Ja voi pojat, hän on kärsinyt esityksestään. Kun Brander menee aikuisena niksauttajalle, jokin sisällä avautuu. ”Aloin itkeä. Keho ei unohda, se on totta. Minuun oli pakkautunut suuri määrä kipua ja käsittelemättömiä asioita.” (s. 20) Iloluontoinen miehisyys oli Branderille ja hänen kavereilleen poikavuosina vierasta, mikä kertoo paljon.

Jyrki Lehtola kuvailee esseekokoelmassaan Tunteista (Siltala, 2021) haavojen kaivelua: ”Minän oli kaivauduttava jatkuvasti syvemmälle sekä itseensä että itseä hajottaviin asioihin, etsittävä haavoja.” (s. 109) Ne ”korostavat haavoittuneen minän fantasiaa omasta hyvyydestään, koska paha ei satuttaisi hyvää, ellei hyvä olisi hyvä”. (s. 116) Brander on hurskas haavamies.

Hanki parempia vihollisia III: Blanco Sequeiros

Sofia Blanco Sequeiros liikkuu esseeteoksessaan Voitto (Kosmos, 2021) samassa maastossa kuin Brander. Hän analysoi maskuliinisia sankarihahmoja Cheekistä avaruusmatkailijoihin ja voitontahtoa kilpaurheilussa. Blanco Sequeiros on SM-tason miekkailija eikä suhtaudu kilpailuun ja voittamiseen niin ahdistuneesti kuin Brander. Hän katsoo monia asioita pienellä ilkikurisuudella, mikä on kirjassa parasta.

Vakavasti hän ottaa sen, että kilpaurheilussa mittelijät jaetaan miesten ja naisten sarjoihin. ”Kukaan ei koskaan sanonut ääneen, etteivät naiset voi miekkailla yhtä hyvin kuin miehet, mutta oli itsestäänselvyys, että lopulta tämä oli totta. Olihan nainen keholtaan heikompi kuin mies.” (s. 81) Naisurheilijoiden täysiarvoinen ihmisyys on kyseenalaistettu, intersukupuolisia urheilijoita kohdeltu alentavasti. Blanco Sequeiros käy vääryyksiä läpi asiallisesti reportaasimaiseen tyyliin, mutta tulee vaikutelma, että asiasta on kirjoitettu paljon ennenkin.

Blanco Sequeiros moittii elokuvien kliseisiä asetelmia. Hauskimmassa esseessä käsitellään viime vuosien avaruuselokuvia, joissa ”uuttera ja itsensä uhraava mies avaruudessa kertoo katsojalle, mikä ihmisyydessä on aidosti tärkeää” (s. 120). ”Sankarin oma suru ajaa hänet avaruuteen.” (s. 122) Miehet etsivät matkoillaan yhteyttä tukahdutettuihin tunteisiinsa. Interstellar-elokuva on ”avaruusdraama emotionaalisesti kaukaisesta isästä” (s. 133). Ad Astra -elokuvan ”Roy McBriden sisäinen elämä on kieltävää ja onttoa, kunnes hän löytää isänsä ja isä kuolee. Sen jälkeen poika pystyy hyväksymään tunteensa ja halunsa tarvita ja rakastaa.” (s. 138) Elokuvissa esitellään myös suurempi suru, todellinen maailmanloppu, mutta siitä elokuvat eivät piittaa.

Mies ja avaruus -elokuvia vertaillaan feministiseen noituuteen: ”Sekä noita että avaruusmies pohtivat, kuinka maailmaa – tai ainakin omaa itseään – voi hallita.” Aasinsilta on huteraa tekoa. Blanco Sequeirokselle noituudessa keskeistä ”on pyrkimys muuttaa vallitsevia yhteiskunnallisia olosuhteita turvautumalla ikivanhoihin voimiin ja yliluonnolliseen.” (s. 123) ”Noituus tarjoaa uudenlaisia identiteettejä, joita kokeilla ja omaksua, sekä solidaarisuutta ja yhdenvertaista tilaa sitä kaipaaville.” (s. 124) ”Feministinen noituus koostuu monista luovan vastarinnan säikeistä.” (s. 126)

Feministinen noituus -konsepti sopisi Slushiin ja Hyvä elämä -messuille.

Jos noituudessa oli joskus jotain rajoja ylittävää, vaarallista ja häiritsevää, nyt se kaikki on kadonnut. Feministinen noituus -konsepti sopisi Slushiin ja Hyvä elämä -messuille. Vanha esoteerinen hippeys kohtaa uuden vasemmistolaisen identiteettipolitiikan. Feministinen noituus on utopistinen naisemansipaation malli, jossa tiivistyvät kaikki oikeat asiat ilman ristiriitoja. Mies ja avaruus -elokuvat asettuvat feministisen noituuden vanhanaikaiseksi vastakohdaksi. Tämän hetken kulttuuri-ilmapiirissä Blanco Sequeiroksen arvoasetelma on konformistinen.

Feministinen noituus näyttää koomiselta, mitä Blanco Sequeiros ei varmaankaan ole tarkoittanut. Tässä piileekin yksi Voiton ongelmista: kirjan ajattelu on monin paikoin hämärää. Harmi, koska Blanco Sequeiros on terävä kriitikko, joka myös osuu. Blanco Sequeiros ei ole poleeminen kirjoittaja, kuten Auvinen tai Brander, vaan varovaisen pohdiskeleva. Voiton ”teksti pysyy hillittynä alusta loppuun”, kirjoittaa Mikko Lamberg Kulttuuritoimituksessa. Ei vain ole selvää mitä vastaan Blanco Sequeiros käy, paitsi epähumaaneja urheilusääntöjä.

Maltillisuudella on siis kääntöpuolensa: kirjoituksesta tulee helposti jaarittelua ja haahuilua. Tämä näkyy erityisesti filosofiaesseessä. Sillä on provosoiva nimi, Sössöttäjätalkoot, mutta muuta provosoivaa siinä ei olekaan. Mukana on kaikenlaista tavaraa filosofian varmuudesta, tiedosta ja ei-tiedosta, ilmastonmuutoksesta, Kari Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjasta ja miekkailusta. Mutta missä ovat esseen ja koko teoksen pistot ja hyökkäykset?

Hanki parempia vihollisia IV: Purokuru

Pontus Purokurun Täysin automatisoidun avaruushomoluksuskommunismin (Kosmos, 2018) kohdalla ei tarvitse arvailla mitä kirjoittaja hakee tai mitä vastaan hyökkää. Teos on pitkälle ajateltu ja napakasti kirjoitettu. Siinä tavataan yhtä paljon ystäviä kuin vihollisia. Purokuru tuntee sympatiaa kieltäytyjiä, esimerkiksi palkkatyölle selkänsä kääntäviä kohtaan. Arvoa annetaan skeitti-Juusolle ja kirjailija Ossi Nymanille, joka selvisi nelikymppiseksi työttömänä. Purokuru peräänkuuluttaa uudenlaista kommunismia, jossa ihmisille ei jaeta niukkuutta vaan runsautta. Hän ei kaunistele aatesuunnan menneitä hirveyksiä. Siksi vaatii kanttia kutsua itseään nykyään kommunistiksi.

Rituaaliin kuuluu omien etuoikeuksien tunnustaminen ja jatkuva anteeksipyytely.

Purokuru tekee kapitalismikritiikkiä, kuten nykyään niin monet muutkin. Huonoimmillaan kapitalismikritiikki on aivottoman aktivistin automatisoitunutta reaktiivisuutta. Sitten on kapitalismikritiikkiä, jossa luetellaan kapitalismin vääryyksiä ja paistatellaan itse kauniina, turmeltumattomana sieluna niiden yläpuolella. Tästä varoittavana esimerkkinä on Kyösti Salokorven Elä, naura, tuota voittoa osakkeenomistajille. Myöhäiskapitalismin taskukartasto (Vastapaino, 2021). Salokorven filosofinen ja yhteiskuntateoreettinen arsenaali on vain savuverho oman moraalin kiillotukselle: ”Lopetin työt mainostoimistossa, koska en halunnut olla osa kyynistä koneistoa.” Purokurun kapitalismikritiikistä puuttuu tyystin tämä moralisoiva dimensio.

Kapitalismikriitikoista löytyy myös niitä, jotka tunnustavat olevansa osa ongelmaa. Ja kyllä he tunnustavatkin. Purokurun kirjan riemastuttavimmassa esseessä käydään itseään purkavien miesten kurkkuun. Siinä herjataan itseään edistyksellisinä pitäviä valkoisia koulutettuja miehiä, jotka keräävät irtopisteitä uskonnollissävytteisellä puhdistautumisrituaalilla. ”Rituaaliin kuuluu omien etuoikeuksien tunnustaminen ja jatkuva anteeksipyytely. Tavoitteena on juuria kehostaan kaikki riisto niin kuin kristitty, joka piiskaa synnin saastuttamaa ruumistaan.” (s. 171)

Etuoikeuksien tunnustaminen on osa tunnustamisvelvollisuuden pitkää historiaa, joka juontaa juurensa 1200-luvun katoliseen kirkkoon. Michael Foucault analysoi tunnustavan eläimen historiaa Seksuaalisuuden historiassaan. Nykyisen tunnustusvaatimuksen taustalla Purokuru näkee intersektionaalisen feminismin pohjoismaisen muodon, jossa korostetaan kieltä ja yksittäisiä tekoja. ”Avainasemaan on nostettu call-outtaaminen ja etuoikeuksien ’tiedostaminen’, ’myöntäminen’ ja ’purkaminen’. Näitä yhdistää tunnustamisen vaatimus.” (s. 173)

Hyvin valitusta vihollisesta kertoo se, että mieleen nousee heti yksi esimerkki: kirjallisuudentutkija Olli Löytty. Hän potee esseekirjassaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (Teos, 2021) valkoisen, liberaalin miehen tuskaa. Löytty sanoo käyneensä jatkuvaa jaakobinpainia siitä, miten hänen oma etuoikeutettu asemansa vaikuttaa hänen mahdollisuuksiinsa ymmärtää vierautta ja vierauden kuvauksia. Löytty joutuu kysymään itseltään, millä tavoin hänen kirjassa esittämänsä tulkinnat ja väitteet ovat kulttuurista vallankäyttöä. ”Olenko tahtomattanikin puhumassa jonkun tai joidenkuiden päälle?” Ole hyvä Löytty, vuoden hyvepalkinto on sinun.

Olkaa onnellisia vihollisistanne. Silloin teillä on edes jotain.

Purokuru tekee samassa esseessä oman tunnustuksensa: hän vihaa miehiä. ”Vihaan kadulla kävelevää miestä, joka yrittää pakottaa tuntemattoman naisen baariin kanssaan tai huutaa yläasteella perääni, kun kävelen pitkät hiukset auki. […] Vihaan itsessäni miestä, joka on estänyt minua puuttumasta miesporukassa ilmenneeseen naisvihaan.” (s. 175) Purokurun vihaa ei voi kuitenkaan  ottaa tosissaan, niin laiskalta se vaikuttaa.

Virheetön Purokurun kirja ei tietenkään ole. Purokuru moittii sitä, että Helsingin Sanomat antoi 2016 haastattelutilaa kirjailija Jari Ehrnroothille ja tämän kristillis-oikeistolaisille näkemyksille. Myöhemmin Yle lahjoitti samalle kauhealle miehelle kolumnipaikan. Paraatipaikat! Purokurun kritiikki muistuttaa sitä somenurinaa, joka syntyi, kun oikeistoliberaali Matti Apunen piti Helsingin Sanomissa palstaa. Vasemmistolainen kritiikki, joka haluaa hiljentää ideologisesti vastenmieliset äänet, on vastenmielistä. Näille vasemmistolaisille sanon: olkaa onnellisia vihollisistanne. Silloin teillä on edes jotain.

Epilogi: Tunnustus

Olen lopen kyllästynyt jankutukseen kritiikin kriisistä. Milloin kritiikin palstatilat ovat vähentyneet, milloin sen tekemisestä maksetaan liian vähän, milloin kritiikin arvostus on laskenut… Ei kritiikillä ole kriisiä, joillakin kriitikoilla on. He käyttävät kritiikin kriisiä peitetarinana sille, etteivät osaa kirjoittaa parempaa kritiikkiä. Jos kriitikon pitää katsoa syyttävästi jotain, niin peilikuvaansa.

Kirjallisuuslehti Granta julkaisi syksyllä 2017 teemanumeron otsikolla Tunnustus. Yksi kirjoitus jäi elämään, ja syystä. Kirjailija Riku Korhonen hyökkäsi esseessään Puhu, viha kirjojaan väärin kohdelleiden kriitikoiden kimppuun. Korhonen teki kaunokirjallista kritiikin kritiikkiä, mikä on täällä harvinaista. Hän myös hyödynsi tietoisesti tunnustuskirjallisuuden konventioita.

Jokainen kritiikki ja kriitikko käytiin yksityiskohtaisesti ja analyyttisesti läpi. Kohteet esiintyivät omilla nimillään. Essee ylitti uutiskynnyksen. Asiaan vaikutti se, että mukana oli satujaksoja, joissa Korhonen kohteli arvostelijoitaan fyysisesti kovin kourin. Yksi kriitikko työnnettiin kirjamessujen portaista alas, toinen sai etälamauttimesta. Kyse oli Korhosen mukaan fiktiosta, ei väkivaltafantasiasta. Toisessa yhteydessä hän sanoi, että tekstin kirjoittamisen motiivi oli kollektiivinen: kirjailijoiden ammatillinen ahdinko. Runttaava kritiikki saattaa johtaa siihen, ettei kirjailijan lapsilla ole pöydässä ruokaa ja jalassa talvikenkiä.

Helsingin Sanomien jatkojutussa ääneen pääsi kolme esseessä nuijittua kriitikkoa. Kaikki kehuivat kirjoitusta ja ottivat sen vastaan asiaankuuluvan humoristisesti. Oskari Onninen piti Korhosta kyvykkäänä vittuilijana, mikä on ”tärkeä ja arvostettava taito nyky-yhteiskunnassa”. Veera Luoma-aho sanoi, että Korhosen teksti on ”hörähdyttävän vimmainen”. ”Ajattelin, että olisi kaiketi kurjaa, jos hän unohtaisi minut. Vielä mitä: hän varaa minulle sanavarastonsa terävimmät aarteet”, Jukka Koskelainen iloitsi. Essee on tosiaan erinomainen; hauska ja perusteltu. Kaikki eivät olleet samaa mieltä. Erään kirjablogiyhteisön jäsenet suuttuivat ”käsittämättömästä vihanpurkauksesta” ja epäilivät sen rikkovan lakia. Luoja varjelkoon kirjabloggareita satuttavalta kirjallisuudelta. ”Kirjallisten törkeyksieni puiminen jäi lyhyeksi ja lopulta kirjallisuuspiirien ulkopuolella huomaamattomaksi mediaepisodiksi”, Korhonen kuittasi myöhemmin tapauksen.

Raivio huolehtikoon omasta puhdistaan.

Olin yksi Korhosen kohteista. Arvostelin Suomen Kuvalehteen Korhosen romaanin Emme enää usko pahaan (WSOY, 2016), ja arvostelu oli negatiivinen. Otsikkona oli Voimattoman raivon puhditon esitys. ”Raivio huolehtikoon omasta puhdistaan” (s. 262), kirjailija vastasi esseessään. Sain kunnian olla hänen urallaan ensimmäinen kriitikko, joka ei ryttäyksessään edes vaivautunut teeskentelemään lukeneensa hänen kirjaansa. Korhonen syytti arviotani huolimattomuudesta ja siitä, että marssitan kirjan tilalle vieraita ajatuskulkuja, joita sitten tyrmään kuluneina. Hän osoitti myös asiavirheitä.

Luin kirjan uudestaan ja patistin vaimonikin lukemaan sen. Liityn nyt Purokurun pilkkaamien tunnustavien miesten joukkoon: Korhonen oli oikeassa. Olin tosiaan lukenut kirjan huonosti ja tehnyt aivan vääriä johtopäätöksiä. Rakensin olkiukon ja olin epäreilu. Asiassa ei ollut minkäänlaista tulkinnanvaraa. Jos vaadin kirjailijoilta vaivannäköä, minun pitää pystyä samaan. Jos kriitikon pitää jossain olla tarkka, niin lukemisessa. Rikoin periaatetta, joka on työmme ydin. Korhonen asetti eteeni peilin, jonka edessä kysyin: siis kuinka typerä saa olla?

Kirjoittaja on kriitikko.