Teatterimuseossa vietettiin joulukuun lopussa teatterintutkimuksen syyspäiviä ristiriitaisissa tunnelmissa. Teatterin tutkimuksen seura halusi kunnioittaa teatteritieteen professori emerita Pirkko Kosken 80-vuotissyntymäpäivää ja kiittää häntä valtavasta panoksesta oppiaineen kehittämisessä. Samaan aikaan teatteriväki keräsi nimiä adressiin, jossa vaadittiin teatteritieteen säilyttämistä opintosuuntana. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta harkitsee pienten taideaineiden muuttamista pelkiksi opintokokonaisuuksiksi, jolloin niitä ei enää voisi opiskella pääaineena.

Kysymykseeni oppiaineeni ahdingosta Koski vastaa kääntäen koko kysymyksen ylösalaisin:

– Koko ajan puhutaan pienistä oppiaineista. Miksi kukaan ei kysy, miksi teatteritiede on pieni? Teatteri on keskeinen suomalainen taideala ja teatterin asema Suomessa on poikkeuksellinen. Se ei ole kallis eliitin harrastus vaan vähän kuin peruskoulu, joka koskettaa kaikkia suomalaisia. Sillä on myös tärkeä tehtävä sivistäjänä, kun monet saavat sen kautta kosketuksen esimerkiksi maailman näytelmäkirjallisuuteen.

Miksi teatteritiede on pieni? Teatteri on keskeinen suomalainen taideala ja teatterin asema Suomessa on poikkeuksellinen.

Kosken väite on perusteltu, sillä 2010-luvulla suomalaiset kävivät teatterissa yli 4 miljoonaa kertaa vuodessa ja harrastajateatteriliittoon kuuluu yli 500 teatteria ympäri Suomen.

Teatteritiede oli vaarassa myös 1980-luvulla, kun professori Timo Tiusanen yllättäen kuoli vuonna 1985. Professuuri oli ollut henkilökohtainen eikä uutta professoria nimitetty, koska tehtävään ei ollut tarjolla ketään pätevää. Kun Koski valmistui lisensiaatiksi Turun yliopistosta vuonna 1989, yleisen kirjallisuustieteen professori Maija Lehtonen tarttui tilaisuuteen ja pyysi häntä teatteritieteen ja draamakirjallisuuden virkaatekeväksi apulaisprofessoriksi. Koski toimi silloin Teatterimuseon johtajana ja ajatteli, että voisi mennä muutamaksi kuukaudeksi yliopistolle hengähtämään museon ikuisista rahahuolista.

Muutama kuukausi venyi lähes kahdeksi vuosikymmeneksi. Koski teki apulaisprofessorin työnsä ohella väitöskirjan ja väitteli tohtoriksi vuonna 1992. Lama kuitenkin hidasti viran täyttämistä, mutta vuonna 1995 se laitettiin auki ja nimi lyheni pelkäksi teatteritieteen apulaisprofessoriksi. Koski valittiin tehtävään ja vuonna 1998 titteli vaihtui teatteritieteen professoriksi. Koski hoiti virkaa kunnes jäi eläkkeelle vuonna 2008.

Teatteritieteen professorina Helsingissä

Koski muistelee alkuaikojaan oppiaineen parissa ja kuvaa tehtävänään olleen ”läjän laittaminen järjestykseen”. Tauko professuurissa näkyi esimerkiksi tarpeena päivittää tutkintovaatimukset. Tutkintovaatimusten luomisessa esikuvana toimi Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen ja dramaturgian lehtori Kari Salosaari, johon Koski oli tutustunut tehdessään maisterintutkintonsa Tampereen yliopistossa. Heti väiteltyään Koski alkoi myös kehittää teatteritieteen tutkimusta.

– Anoin yliopistolta kolmevuotista tutkimusrahaa voidakseni luoda edellytykset suomalaisen teatterihistorian luomiseen. En siis hakenut rahaa tutkimuksen tekemiseen vaan siihen, että hankimme osaamista. Oli yliopistolta rohkea päätös myöntää rahat vastavalmistuneelle tohtorille, Koski kehuu.

Tutkimusrahaa käytettiin stipendeihin ja maineikkaaseen kesäkouluun, ICATSiin. ICATS eli International Center for Advanced Theatre Studies kokosi kymmenen vuoden ajan, 1995–2005, teatteritieteen jatko-opiskelijoita ympäri maailmaa Suomeen. Kesäkoulussa opettivat Kosken lisäksi Janelle Reinelt UN Irvinen ja Berkeleyn yliopistosta, Stephen Wilmer Dublinin Trinity Collegesta, Bruce McConaghie Pittsburghin yliopistosta, Freddie Rokem Tel Avivin yliopistosta ja William B. Worthen Berkeleyn yliopistosta. Noin kymmenen päivän ajan parikymmentä opiskelijaa vetäytyi esimerkiksi Seilin tai Lammin tutkimusasemille kehittämään omaa tutkimustaan, saamaan siitä palautetta sekä työskentelemään työryhmissä. Intensiivisten päivien lomassa nautittiin Suomen suvesta ja luotiin samalla vahvat verkostot. Kun tieto teatteritieteen uhatusta asemasta levisi maailmalle vuoden 2021 lopussa, kertyi adressiin nopeasti nimiä ja kesäkoulun kasvatit, nykyiset teatteritieteen professorit, ilmaisivat tukensa oppiaineelle sosiaalisessa mediassa.

ICATSin kesäkoulu 2000 Lammilla. Kuva: Pirkko Kosken kotiarkisto

Koski vastasi yksin käytännön järjestelyistä apunaan sihteeri Tiina Erkkilä ja joka vuosi yksi teatteritieteen opiskelijoista valittu koordinaattori. Rahoitus oli vaikea järjestää ja kesäkoulun opettajien palkkiot olivat kansainvälisesti vertaillen todella pieniä, toisinaan jopa ”noloja”. Miksi arvostetut professorit kuitenkin saapuivat Suomeen vuodesta toiseen ja antoivat aikaansa kesäkoululle ja sen opiskelijoille?

Palkkiot olivat kansainvälisesti vertaillen todella pieniä, toisinaan jopa ”noloja”. Miksi arvostetut professorit kuitenkin saapuivat Suomeen vuodesta toiseen?

– Ensimmäisen vuoden jälkeen kaikki halusivat tulla uudestaan ja päätimme jatkaa seuraavat viisi vuotta yhdessä, mutta viiden vuoden jälkeen kukaan ei enää muistanut tuota rajaa ja jatkoimme yhteensä kymmenen vuotta. Ei kokeneellakaan tutkijalla ole tavallisesti mahdollisuutta puhua omasta tutkimuksestaan niin että siihen syvennytään. Kesäkoulussa se onnistui, siellä käsiteltiin myös opettajien tutkimuspapereita.

Kesäkoulun lisäksi Koski toimi jatkuvasti tiiviissä yhteistyössä kansainvälisen tutkijajoukon kanssa. Oli yhteisiä tutkimushankkeita ja vierailuja puolin ja toisin. Yliopistolaitokset hyödynsivät opiskelija- ja opettajavaihtoa järjestävää Erasmusta ja loivat verkoston, johon Suomikin pääsi mukaan. Koski osallistui kerran vuodessa järjestettyihin kokouksiin ja tutustui moniin tärkeisiin yhteistyökumppaneihin. Teatteritieteen opiskelijat saivat nauttia ”kotikansainvälisyydestä”, kun virallisten vierailujen ja opettajavaihdon lisäksi Koski houkutteli muista syistä Suomeen tulleet tutkijat pitämään vierailuluentoja tai intensiivikursseja. Rahaa ei juuri ollut, mutta usein korvaukseksi riitti luentopalkkio ja yöpyminen yliopiston vierastalossa Vironkadulla – tai läheisten kollegojen tapauksessa Kosken perheen vierashuoneessa.

Teatteritieteen kansainvälisyys ei kuitenkaan ollut linjavalinta tai tavoite.

– Ei. Se oli itsestään selvää. Ennen yliopistolle tuloani olin mukana teatterimuseoiden kansainvälisessä yhteisössä. Ja toimiessani Riitta Seppälän sijaisena Teatterijärjestöjen Keskusliiton toiminnanjohtajana tehtäviin kuului ITI:n (International Theatre Institute) Suomen keskuksen johtajana toimiminen.

Yhdeksi kansainvälisyyttä edistäneeksi tekijäksi paljastuu myös Kosken kielitaito.

– Kielitaitoni ei ole loistava, mutta puhun estottomasti kaikkia kieliä, Koski naurahtaa.

Koski on ollut perustamassa myös pohjoismaista teatterialan järjestöä (Föreningen Nordiska Teaterforskare), jonka ensimmäinen kongressi pidettiin hänen johdollaan Hanasaaressa, ja on toiminut aktiivisesti teatterintutkimuksen kansainvälisessä seurassa IFTR:ssä (International Federation for Theatre Research), myös hallituksen jäsenenä ja varapuheenjohtajana. Vuonna 2006 pidetty IFTR:n maailmankongressi oli varsinainen ponnistus pieneltä oppiaineelta, kun sadat tutkijat kokoontuivat Helsinkiin.

Nykyajan loputtomien sääntöjen ja rajoitusten yliopistoon verrattuna Kosken aikana kaikki tuntui olevan mahdollista ja pienillä resursseilla tehtiin valtavasti asioita.

– Silloin sai tehdä suunnilleen mitä vain, kun se oli perusteltua. Yliopisto oli aidosti avoin. Enkä minä kysynyt, saako jotain tehdä vaan tarkistin, ettei se ole kielletty.

Tiedekunnan nykyiset linjaukset surettavat Koskea.

– Vaikuttaa siltä, että tällä mallilla ei pärjätä kansainvälisesti. Yksilöt pärjäävät mutta yleensä he nousevat suuremmasta joukosta.

Nykyajan loputtomien sääntöjen ja rajoitusten yliopistoon verrattuna Kosken aikana kaikki tuntui olevan mahdollista ja pienillä resursseilla tehtiin valtavasti asioita.

Haaveena teatterikriitikon työ

– Aloin opiskella teatteritiedettä, kun asuimme Porissa. Ajattelin, että teatterikriitikon työ on vapaa ammatti ja sopisi perhetilanteeseeni. Myöhemmin, kun olin tiedotussihteerinä Teatterijärjestöjen Keskusliitossa, sain puhelun Aarne Laurilalta, joka pyysi minua kirjoittamaan Demariin. Kirjoitin ensimmäisen kritiikkini Svenska Teaternin esityksestä Pitkän päivän matka yöhön varmaan viisi kertaa.

Koski toimi Demarin teatterikriitikkona 1978–1992 varsinaisen päivätyönsä rinnalla. Myöhemmin hän on kirjoittanut ja kirjoittaa edelleen satunnaisesti Teatteri&Tanssi+Sirkukseen ja Kanavaan sekä European Stages -lehteen. Demarin kriitikkona hän kirjoitti mistä pyydettiin.

– Hilkka Eklund oli päätoiminen kriitikko ja annoin hänen kirjoittaa niistä esityksistä, mistä hän halusi. Minulle jäi paljon Lilla Teaternin, Svenska Teaternin ja jonkin verran Helsingin Kaupunginteatterin esityksiä. Katsoin myös Kansallisteatterin esityksiä, koska se ei ollut silloin muodissa. Ohjelmistovalinnat olivat kiinnostavia, mutta ohjaukset eivät samassa määrin.

Koski pääsi ITI:n stipendiaattina myös matkustamaan Unkariin ja Itä-Saksaan ja kirjoitti näkemistään esityksistä. Erityisesti Heiner Müllerin tulkinta Macbethista on jäänyt mieleen.

– Tykkäsin kirjoittaa kritiikkejä, koska se pakotti seuraamaan, mitä teatterissa tapahtuu. Se oli tärkeää yliopistossa.

Kriitikkona Koski halusi säilyttää etäisyyden teatterintekijöihin mutta apulaisprofessorina hän halusi kutsua tekijöitä yliopistolle vieraaksi ja tehdä yhteistyötä.

1990-luvun alussa työtaakka kuitenkin kasvoi liian suureksi ja ristiriita kahden tehtävän välillä tuntui hankalalta. Kriitikkona Koski halusi säilyttää etäisyyden teatterintekijöihin mutta apulaisprofessorina hän halusi kutsua tekijöitä yliopistolle vieraaksi ja tehdä yhteistyötä teatteriväen kanssa.

Kriitikkoudesta on kuitenkin ollut hyötyä myös myöhemmin, koska kritiikit toimivat kuin päiväkirjat. Uusinta kirjaansa tehdessään Koski huomasi, että vanhoista esityksistä on mielikuvia mutta ei niitä kunnolla muista. Niin omat kuin toistenkin kirjoittamat kritiikit ovat teatterihistorioitsijalle tärkeitä lähteitä.

– Kun mennään ajassa kauemmas, on paljon lehtiä. Helsinkiläiset, tamperelaiset ja turkulaiset teatterit ovat onnellisia, kun esityksistä on kirjoitettu useissa lehdissä ja kritiikeissä on kirjoa. Niissä näkee erilaisia painotuksia, mieltymyksiä ja lähestymistapoja. Entisaikaan, kun oli vakituisia kriitikoita, tutkijana oppi asemoimaan heidät kontekstiinsa. Toiset kirjoittivat analyyttisesti mutta toiset jostain ihan tietystä näkökulmasta.

– Itse olin kriitikkona ulkopuolinen, enkä kuulunut mihinkään rintamaan. Aloitin 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun puolivälissä tapahtui sukupolven murros. Tutkijana olen huomannut, että kritiikit eivät mene oikeisto-vasemmisto-linjan mukaan vaan sukupolven mukaan.

Kritiikin asema on viime vuosina muuttunut, eikä kokopäiväisiä kriitikoita juuri ole. Tämä on Kosken mielestä harmillista, koska kokopäivätoimisella kriitikolla on paremmat mahdollisuudet syventyä ja luoda pitkää linjaa.

Kritiikit eivät mene oikeisto-vasemmisto-linjan mukaan vaan sukupolven mukaan.

Päivälehdissä kritiikkien tilaa on supistettu ja sama kritiikki julkaistaan useissa paikoissa. Erilaiset blogit ja keskustelut sosiaalisessa mediassa sen sijaan ovat tuoneet uudenlaisia lähteitä myös teatterintutkijoille.

– Nykytilanne on monimuotoinen. Tutkijan on suhtauduttava lähteisiin kriittisesti ja huomioitava konteksti mutta jos tämä on hallussa, tilanne voi tuottaa uusia näkökulmia, joita ei aikaisemmalta ajalta ole mahdollista löytää. Pelkkään kritiikkiin nojaaminen yksipuolistaa kuvaa vastaanotosta mutta nyt on tarjolla myös yleisön mielipiteitä. Esimerkiksi kun kirjoitin uusinta artikkeliani, luin Kansallisteatterin sosiaalisessa mediassa saamaa yleisöpalautetta pakolaisesityksistä.

Tutkimus jatkuu

Lista Kosken kirjoittamista kirjoista ja tieteellisistä artikkeleista on pitkä ja monipuolinen. Väitöskirja teatterinjohtaja ja -ohjaaja Eino Salmelaisesta sai rinnalleen mittavan tutkimuksen Niskavuori-sarjan kirjoittaneesta Hella Wuolijoesta. On laitoshistoriikkeja ja esitysanalyysejä ajankohtaisista esityksistä. Koski on ollut mukana IFTR:n historiografia- ja esitysanalyysityöryhmissä, koska ei ole osannut valita niiden väliltä. Kysymys vuosikymmenten mittaisesta tutkimuksen punaisesta langasta saa Kosken mietteliääksi, mutta hetken harkinnan jälkeen se löytyy.

– Esityksen ja yhteiskunnan välinen linkki.

Koski kirjoittaa edelleen aktiivisesti. Suuri osa Kosken julkaisuista on syntynyt pyynnöstä ja niitä on tehty yhteistyössä kollegoiden kanssa. Koski on halunnut ylläpitää yhteyksiä esimerkiksi Viroon, Latviaan ja Ateenaan. Viimeisin yhteistyöprojekti on ollut artikkeli pakolaisten tekemistä esityksistä Suomessa Stephen Wilmerin ja Yana Meerzonin toimittamaan, tekeillä olevaan laajaan siirtolaisuutta ja pakolaisuutta käsittelevään kokoomateokseen.

Vuonna 2019 Koski julkaisi Kai Savolan pääjohtajakaudesta kertovan kirjan Suomen Kansallisteatteri ristipaineissa. Vaikka kirja on suomenkielinen, työn aikana julkaistut englanninkieliset artikkelit ja kongressiesitelmät herättivät kansainvälistä kiinnostusta ja Koski sai kutsun kirjoittaa samasta aiheesta englanniksi. Nyt työ on valmis ja Routledge kertoo nettisivuillaan julkaisevansa kirjan Finland’s National Theatre 1974–1991. The Two Decades of Generational Contests, Cultural Upheavals, and International Cold War Politics maaliskuussa.

Kirjoittaja, FT Katri Tanskanen, opiskeli teatteritiedettä Pirkko Kosken kaudella ja osallistui kesäkoulu ICATSiin ensin koordinaattorina ja myöhemmin opiskelijana. Toimii tällä hetkellä teatteritieteen vt. yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hän on myös SARVin jäsen ja kirjoittaa Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehteen.

Antiikin teatterin orkhestralla Ammanissa, Jordaniassa. KUVA: Kosken kotiarkisto

Pirkko Koski

■ Teatteritieteen professori emerita, Helsingin yliopisto.

■ Toiminut FIRTin hallituksen jäsenenä ja varapuheenjohtaja sekä Nordiska teaterforskaren varapuheenjohtaja. Teatterintutkimuksen seuran perustajajäsen ja puheenjohtaja 2002–2004.

■ Kirjoittanut teatterikritiikkejä Demariin, Teatteri&Tanssi+Sirkukseen, Kanavaan ja European Stages -lehteen.

■ Toiminut (apulais)professorin tehtävien lisäksi mm. Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton vt. toiminnanjohtajana ja samalla Kansainvälisen Teatteri-Instituutin Suomen keskuksen johtajana 1977–1979, 1982–1984 sekä Teatterimuseon johtajana 1981–1991 (välillä virkavapauksia muiden tehtävien hoitamiseksi).

■ Väitöskirja Teatterinjohtaja ja aika. Eino Salmelaisen toiminta Helsingin kansanteatterissa 1934–1939 (1992). Muita teoksia mm. Kansan teatteri 1 ja 2 (1986 ja 1987), Kaikessa mukana – Hella Wuolijoki ja hänen näytelmänsä (2000), Näyttelijänä Suomessa (2013), Suomen Kansallisteatteri ristipaineissa (2019).

■ Saanut mm. Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan I luokan ritarimerkin 2002 ja Suomen teatterijärjestöjen keskusliiton kultaisen kunniamerkin 2001.