Kritiikin Uutiset 10 vuotta sitten.

Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 1/2012.

 

Moderni suomalainen runous kirjoitettiin ruotsiksi, mutta unohdettiin. Sitä seurannut tulenkantajien modernismi vaikuttaa lähinnä lapsekkaalta. Kului vuosikymmeniä ennen kuin suomalaista kirjallisuutta pystyi kutsumaan taas eurooppalaiseksi.

 

Suomen kirjallisuus on ollut vain yhden kerran kansainvälisen kehityksen tasalla, kenties jopa kärjessä. Tuo ajanjakso oli 1919–1924, ja kielenä oli ruotsi. Korkeita nimiä olivat Edith Södergran (Landet som icke är, post. 1925), Henry Parland, Elmer Diktonius (Hårda sånger, 1922), Runar Schildt (Häxskogen, 1920), Rabbe Enckell, Gunnar Björling ja useita muita.

Itse olemme oman kielemme vankeja. Runoudessa aitoa murtautumista Eurooppaan ei ole onnistunut tekemään kukaan. Proosassa hienoja suomen kielellä kirjoitettuja tekstejä on julkaistu Merestä Tuuriin, ja nyt kun vierasperäinen kirjallisuus on alkanut innostaa jopa brittejä ja amerikkalaisia sekä Ranskaa, Sofi Oksanen on lajinsa ensimmäinen edustaja.

Mika Waltari menestyi kyllä mainiosti vieraskielisillä markkinoilla. Jostain syystä tuo asia ei tahdo pysyä mielessä eikä liioin se, että varsinkin Sinuhen ja Turms kuolemattoman vastaanotto oli asiaperäisempi monessa muussa Euroopan maassa kuin Suomessa.

Tässä yhteydessä ei ole varaa murehtia pientä kielialuettamme ja syrjäistä sijaintiamme. Tanskalainen Andersen, norjalainen Ibsen ja ruotsalainen Strindberg olivat johtavia maailman luokan nimiä kukin aikanaan. Myös nobelisti Laxness on pysyvästi myynnissä, ja hänet osataan assosioida järkyttävän hienoon saaga-kirjallisuuteen. Hänestä ei siis ole tullut unohdettuja nobelisteja, joita nykyisessä tietoyhteiskunnassa on helppo poimia palkittujen listoilta useita kymmeniä, Sillanpää (kansainvälisesti) yhtenä.

Ruotsinkielinen kirjallisuutemme ei tehnyt mainittavaa vaikutusta suomenkieliseen yleisöön ja jäi teoksista päätellen huomiotta myös kirjailijoiltamme. Hellaakosken Jääpeili (1928) on yksinäinen poikkeus, kukaties myös arvostelun moittima P. Mustapään esikoisteos Laulu ihanista silmistä (1925).

Sillanpää kirjoitti todellisuudessa samanlaista proosaa, joka kukoisti Ranskassa ja Englannissa, mutta naamioi sen lavastamalla tekstit Suomen maaseudulle ja onnistui höynäyttämään arvostelijat kirjoittamaan biologispohjaisesta maailmankuvasta, joka sopikin saksalaiseen ajatusmaailmaan. Hänestä tehtiin eugeneetikkoa. Se kävi aikanaan ilmi, kun saksalaiset eivät suostuneet ymmärtämään, mitä mieltä oli kirjoittaa kokonainen kirja keuhkotautisesta ali-ihmisestä (Nuorena nukkunut).

Vaikka johdonmukaisen korkeatasoinen Bo Carpelan (1926–2011) sai myös Finlandia-palkinnon, hänen tuotantonsa on jäänyt varsin vieraaksi useimmille. Oikeastaan selkeästi kotimaiseen kirjalliseen ympäristöönsä ja yleisöön vaikuttaneita suomenruotsalaisia ovat olleet vain Tove Jansson Muumi-kirjoillaan, kirjallisen trendin tukema Christer Kihlman, jota lukiessa tulevat nopeasti mieleen Jan Myrdahl ja Göran Palm, ja julkisuuden henkilönä kuuluisa Jörn Donner, jonka kirjallisesta tuotannosta monellakaan ei ole kokonaiskäsitystä. Voi olla, että Kjell Westö on nyt rikkonut tämän lasiseinän, jonka läpi näkyy mutta ei kuulu.

Kansalaissodan jälkeen kukoistaneita kirjailijoita käytiin ihmettelemässä Ruotsista asti; vuosikymmenen lopulla Ruotsi sai sitten oman koneistonsa toimimaan, ja vieläkin tekee pahaa todeta, miten huolellisesti ja tarkoin siellä osattiin löytää merkittävä kirjallisuus levottomasta Prahasta Leningradiin, Wieniin, Berliiniin, Pariisiin…

Ruotsin kautta myös suomenruotsalaiset kirjailijat olivat vuosikymmeniä ennen suomenkielisiä kollegojaan selvillä amerikkalaisesta proosasta (Hemingway, Faulkner) ja tuoreeltaan ranskalaisesta uudesta romaanista (Robbe-Grillet, Sarraute, Claude Simon).

Suomenkielisten kirjailijoiden jälkeenjääneisyyttä vastaan kävi taistelua pitkiä aikoja yksin Tuomas Anhava, jonka ruotsin hallinnassa ei ollut vikaa. Hän oli syntyisin kaksikielisestä Kokkolasta ja vielä jätettyään suomentamisen muutoin vähälle uurasti juuri suomenruotsalaisen kirjallisuuden parissa (Björling).

Suomi asettui asentoon, jossa kirjailijan kuului olla ilkeä, tietämätön ja ylpeä siitä.

Suomen kirjallisuus oli joutunut maan itsenäistyessä liikeradalle, joka on sama kuin putoavan kassakaapin. Vuosien 1922–1924 sisäisten, etenkin armeijassa ja osittain hallinnossa ilmenneiden sekavuuksien ja toteutettujen puhdistusten jälkeen Suomi asettui asentoon, jossa kirjailijan kuului olla ilkeä, tietämätön ja ylpeä siitä. Ainakin osittain opportunistisesti lietsottu kieliriita levisi yliopistolta muuhun yhteiskuntaan ja sinetöi ruotsinkielisen kirjallisuuden lukkojen taakse sodan päättymiseen saakka. Tätä kirjoitettaessa ei ole luotettavaa arviota siitä, muuttaako Tomas Tranströmerin Nobel tilannetta; kattava suomennos ilmestyi heti. Edeltäjät Harry Martinson ja Gunnar Ekelöf ovat joka tapauksessa olleet pysyvästi vain harvojen tiedossa.

Eino Leino ja Joel Lehtonen olivat liikkuneet ennen maailmansotaa samalla tavoin kuin jo Arvid Järnefelt ja Juhani Aho vapaasti ja pää pystyssä Euroopassa, luoneet suhteita ja toimittaneet tuoreeltaan tekstiä etenkin Päivälehteen. Kaikki tämä loppui. Lehtonen suomensi Karistolle Stendhalia ja Leino oli saanut valmiiksi Dantensa. Tulenkantajien modernismin yritelmät vaikuttavat nyt luettuna lapsekkailta. Olavi Paavolaisen pitkä essee Nykyaikaa etsimässä on se yksi pääskynen, joka ei tee kesää.

Lauri Viljanen ja Waltari tähyilivät prostitueerattuja Montparnassella, mutta kyllä totta puhuen oikein itkettää, kun tietää, että samaan aikaan Euroopan kaupungit kuhisivat sellaisia tekijöitä kuin James Joyce, Henry Miller, Ernest Hemingway, Gertrude Stein ja sata muuta. Meidän pojat ikään kuin tähystelivät omaa kikkeliään latinalaiskortteleissa Hotel de Suèdessä ja ihmettelivät, että noin pienikö se olikin. Pariisi taitaa olla kirjallisuudessa edelleen Matti Kurjensaaren ja Armas J. Pullan tyyppisten keveiden pakinoiden ja kertomusten kohde, ei muuta.

Tulenkantajien vakiinnuttua ei kuulunutkaan muuta kuin Koskenniemen täytekynän rapinaa, kunnes Eeva-Liisa Manner ja Paavo Haavikko kiskaisivat runouden eurooppalaisille raiteille 1951–1955. Välittäjänä Ruotsiin ja saksalaiseen Rilkeen toimi ikätoveri Aila Meriluoto, jonka varhaistuotanto saavutti valtavan suosion, ei kuitenkaan välttämättä kirjallisten ansioiden takia.

Satun tietämään aivan tarkasti, mistä ja milloin alkoi eurooppalaisen lähentymisen seuraava vaihe. Helsingin yliopiston kirjastoon oli hankittu Enzensbergerin antologia Museum der modernen Poesie, joka ilmestyi 1960. Saaritsa, Polameri, luultavasti Rossi ja Polttila ja minä luimme tuota nidettä kuin ilmestystä. Siinä on uusia runoja vaikka kuinka monella kielellä ja aina käännökset saksaksi. Muistan itse hyvin elävästi, miten tavailin Jeseniniä ja Tsvetajevaa; tulos omista ponnisteluistani oli Apollinaire-suomennos (Alcools) ja myöhemmin Wallace Stevens (Tämän ilmaston runot). Tavallaan suomensin myös Catulluksen (Kaikki runous) modernistina. Sitä klassisistit ihmettelivät, vaikka samoin oli tehty muualla Euroopassa jo kolmensadan vuoden ajan.

Käytössä oli useitakin ruotsinmaalaisia maailmanrunouden antologioita ja korvaamattomat Penguin-kirjat, joissa oli alaviitteissä suorasanainen englanninnos. Suomalaiset Aale Tynnin Tuhat laulujen vuotta ja Tulisen järjen aika antoivat aavistaa jotain, mutta tekstit maistuvat tänäänkin kaikki nuo tuhat vuotta, Egil Skallagrimsonista aikalaisiin, enemmän Tynniltä kuin vauraalta runoudelta.

Tässäkin asiassa apu olisi ollut lähempänä sille, joka sietää lukea runoutta väärällä kielellä. Ruotsissa ilmestyi sotien jälkeen jatkuvasti maailmanrunouden antologioita, joista jopa När, Var, Hur on oikein hyvä.

Kaikesta huolimatta meillä on Manner, Haavikko ja Saarikoski. Haavikon runouden alkuosa ja Saarikoski paikoin oli samaa tasoa kuin Tranströmer, jonka koottu tuotanto (Dikter och prosa 1954–2004) on tyrmistyttävän tasalaatuinen eli hurmaava. Nyt kirjoittavista minun on viisainta vaieta.

 

Kirjoittaja on professori, dosentti, kirjailija ja suomentaja.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort