Esittävien taiteiden kenttä koostuu perinteisesti teatterista, tanssista ja sirkuksesta. Nukke- ja esineteatteri sekä esitys- ja performanssitaide lasketaan myös yhä tavallisemmin mukaan omina lajeinaan.^[1] Lähivuosina rajapinnat lajien välillä ovat venyneet ja vuotaneet näkyvästi ja usein puhutaan nykyesityksestä silloin kun teosta ei syystä tai toisesta pystytä tai haluta liittää johonkin vakiintuneeseen lajiin. Jotkut ennustavat, että tulevaisuudessa emme puhu enää erikseen eri taiteenlajeista, vaan kattotermi esittävät taiteet muovautuu tarkoittamaan niitä kaikkia.

Mitä tarkoittaisi käytännössä, jos esittävän taiteen lajeja ei enää eroteltaisi toisistaan? Mitä tapahtuisi tekijyydelle? Entä katsojalle? Miten sulautus suhteutuisi historiaan? Kuka sulauttamisesta hyötyisi ja jäisikö joku hyötyjen ulkopuolelle?

Kategorisoinnin tarve ja tekijyys

Suhtaudun itse vastakarvaisesti ajatukseen, että esittävien taiteiden lajit niputettaisiin tai nippuuntuisivat yhdeksi. Oma kokemukseni esittävien taiteiden viestijänä ja tuottajana, kirjoittajana ja katsojana on se, että erityisesti kokeellisemmat ja monitaiteellisemmat teokset kaipaavat tuttuja viitepisteitä, jotta katsojan on helpompi päätyä niiden äärelle. Toisaalta tunnistan määrittelemisen pakon ongelmallisuuden, johon taiteilijat joutuvat esimerkiksi apurahoja ja avustuksia hakiessaan.

Ryhdyin juttusille aiheesta Uuden sirkuksen keskus Cirkon toiminnanjohtaja Riku Lievosen kanssa. Lievonen kuuluu siihen ammattilaisten joukkoon, joka uskoo, että rajat hälvenevät ja lopulta poistuvat kokonaan. Tosin Lievosen tuntuma on, että siihen menee vielä aikaa. ”Lähden kysymyksestä, mistä syntyy tarve kategorisoida sitä, mitä näyttämöllä tai tilassa tiettynä aikana tapahtuu? Mitä saavutettaisiin sillä, että praktiikat olisivat laajalti käytettyjä tekijöiden keskuudessa? Mitä se tarkoittaisi prosessille ja lopulta esitykselle?” Lievonen perustelee näkemystään.

Miksi sulautuminen ei tapahdu nopeasti, kun aika vaikuttaa kypsältä teosmuotojen ja trendien puolesta? Yksi pullonkaula on Riku Lievosen mukaan tekijyydessä: ”Tekijät tuntevat hämmentävän vähän muita tekijöitä toisilta aloilta tai koulutustaustoista. Koko taidekoulutus on siilomainen. Se on lohkottu tekemisen etuliitteellä.” Lievonen näkee, että pitäisi olla joku rakenteellisempi taso, jossa opiskelijat tulisivat tutuiksi keskenään. ”Heidän pitäisi päästä opiskelemaan yhdessä yhteisiä yläotsikoita, käymään dialogia, tekemään yhdessä.” Myös taidetuottajat pitäisi saada samojen sisältöjen pariin taideyliopistoihin opiskelemaan, kohtaamaan ja kasvamaan tulevaisuuden kentän toimijoina.

Yksi iso rahahana

Tällä hetkellä rahoitusta hakiessaan taidetoimijat joutuvat valitsemaan lajeihin pohjaavaan jaotteluun perustuvasti, mitä taiteenalaa heidän teoksensa edustaa. Valitsemalla esimerkiksi tanssin tai teatterin saa hakemukselleen arvioijiksi kyseisen alan asiantuntijoita. Samalla tulee kuitenkin määritelleeksi teostensa tai toimintansa genren melko suoraviivaisesti. Voiko tämä synnyttää teosprosessissa mitään erityisesti taidetta palvelevaa? Vai onko se vain arviointia helpottava työkalu? Jos jälkimmäinen, sen voi varmasti järjestellä toisellakin tapaa.

Voiko tämä synnyttää teosprosessissa mitään erityisesti taidetta palvelevaa?

Oma tulokulmansa on se, että eri taiteenlajeilla on eri kokoiset avustusbudjetit, mikä vääristää osaltaan niiden painoarvoja tai kokoluokkia. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksessa Monitaidetoimikunta pelaa suhteessa muihin toimikuntiin huomattavasti pienemmällä avustusbudjetilla ja rajatummilla rahoitusmuodoilla.^[2]  Näin siitäkin huolimatta, että monitaiteen hakemusmäärät ovat kasvaneet viime vuosina. Jos taiteilija voi hakea apurahansa isomman jakobudjetin omaavalta toimikunnalta, on se taktisesti kannattavaa, vaikka ei kerrokaan monitaiteen laajuudesta päättäjien suuntaan.

Onko ratkaisu tähän kentän lohkominen entistä pienempiin osiin, jotta kaikki voivat määritellä taiteensa rahoituksen hakuvaiheessa jo mahdollisimman tarkasti ja tehdä esittävän taiteen kentän monimuotoisuutta sitä kautta näkyväksi, vai yksi iso laari?

Esimerkiksi Koneen Säätiöllä kysymystä on ratkaistu siten, että hakija voi valita hakemukselleen useita kategorioita ja toivoa arvioitsijaa tietyltä alalta. Taikessa tulevaisuuden visiona on päästä irti useista kategorioista ja momenteista niin, että olisi vain yksi yhteinen kategoria. Tämäkään sulautumistyö ei käy käden käänteessä. Uudistus vaatii muutoksia Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Taiken suhteeseen sekä luonnollisesti herkkyyttä kentän suuntaan. Yhden luukun taktiikka ei näyttäydy kaikille yhtä ideaalina ratkaisuna, sillä saavutettuja hyviä asemia halutaan harvoin horjuttaa. Nähdäkseni tämä uudistus hyödyttäisi erityisesti vapaan kentän prekaareinta sekä tuoreinta laitaa.^[3]

Mitä tapahtuu historialle?

Yleiset taiteenvirtaukset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat muovanneet teatteria, tanssia ja sirkusta, mutta niillä on myös toisistaan riippumattomia vaikutteita ja taitekohtia. Yhdistävä tekijä on katsoja ja esitystilanne – ja sekin, että ne ovat ajassa eläviä taidemuotoja, joista mikään ei näytä samalta kuin sata vuotta sitten. Nuoremmat esittävän taiteen lajit kuten performanssi ja esitystaide ovat osittain syntyneet tarpeesta irtautua historioista ja traditioista, ja synnyttää toisenlaisia katsojuuden ja tekijyyden tapoja. Onko mitään järkeä edes yrittää syrjäyttää historian työ yhteenniputtamisen kautta?

Riku Lievonen ei näe, että yhteensulautumisella varsinaisesti pyrittäisiin luomaan jokin täysin uusi alku tai hylkäämään historia, vaan taiteet ovat tähänkin asti rakentuneet kerroksista. ”Mikään järjestelmä ei ole historiastaan vapaa, se ikään kuin toisintaa ajan kerrostumaa siitä, missä tekijyydet ovat syntyneet, ja näihin liittyvät koulutuksen ja rahoituksen kysymykset.” Lievonen palaa kysymykseen tekijyydestä: kuka haluaa, että on siiloja? Kuka niistä hyötyy?

Mutta, onko draaman kutsuminen draamaksi (pelkästään) siilo vai tapa lähestyä yleisöä?

Mistä yleisö tietää, mitä se haluaa?

Ajatellaan katsojaa, joka rakastaa nykysirkusta, on utelias esitystaiteen suhteen, ei tunne performanssitaiteen taustaa ja karsastaa musikaaleja. Mistä hän tietää, mitä hänen kannattaa mennä katsomaan – rajatulla ajallaan ja vapaa-ajan budjetillaan –, jos teoksia ei määriteltäisi lajityyppien mukaan? Mikä silloin ratkaisee valinnassa? Aihe, tekijät? Muu, mikä?

”Teosten aiheet sekä niiden tekijät tuovat esityksiin aktiiviset, kenttää seuraavat katsojat”, Riku Lievonen uskoo. ”Talojen ja festivaalien brändi puolestaan kutsuu niitä, jotka eivät ole vielä rutinoituneita esityksissä kävijöitä.”

Vihreällä merkityssä esityksessä olisi paljon tunnistettavuutta, punaisessa esityksessä katsoja tarvitsisi enemmän harjaantuneisuutta.

”Nykyesittävän taiteen harjaantuneet ja uutta etsivät yleisöt voivat mennä katsomaan sellaista, jota ei ole pureskeltu ja kategorisoitu ennakkoon. Mutta suuri joukko esittävien taiteiden katsojista ei ole tällaisia”, pyörittelee Lievonen. Hän näkee tähän keinoksi taidekasvatuksen ja moninaisemman tarjonnan myös pienemmissä kaupungeissa. Lisäksi Lievosella on ajatus laskettelurinteestä tutuista, mäen jyrkkyydestä kertovasta värikoodistosta ja sen soveltamisesta esitysviestinnässä: Vihreällä merkityssä esityksessä olisi paljon tunnistettavuutta, punaisessa esityksessä katsoja tarvitsisi enemmän harjaantuneisuutta ja mustalta esitykseltä voisi odottaa jo huomattavaa rutiinia ja/tai uteliaisuutta esityksen kokemisessa.

Ajatus värikoodatuista ohjelmakartoista on kiehtova, mutta jää minulle vielä torsoksi, sillä en itse ajattele katsojien valitsevan teoksia taitotason mukaan, vaan jonkin taidemuotoon sisällöllisesti ja esteettisesti liittyvän kautta. ”Jos tottumattomampi nykyesityksen katsoja ei pysty sijoittamaan teosta mihinkään vinkkeliin, siitä saattaa mennä kaikki ohi”, myöntää Lievonen ja heittää vastakysymyksen: miten nykykuvataiteessa sitten onnistutaan? Kuvataiteen puolella harvoin annetaan enempää kuin muutama virke teoksen kokemiseen, jos sitäkään. ”Puhutaan mieli vapaana menemisestä. Miten se voisi toimia esittävien taiteiden puolella?”

Kohti vuotta 2030 ja siitä yli

Ajatus esittävien taiteiden nippuuntumisesta saman termin alle tuntuu minusta lopulta melko epätodennäköiseltä tulevaisuudenkuvalta, mutta käyttökelpoiselta taidepoliittiselta ja taidefilosofiselta kysymykseltä. Ymmärrän siilojen ongelmat, mutta en näe lajien poispyyhkimistä tai häivyttämistä varsinaisena ratkaisuna. Rakenteellisia siiloja tulee haastaa ja purkaa, samoin jaottelua, joka eriarvoistaa genrejä ja taiteen tekemisen praktiikoita.

Sulautumista taidealan sisällä tarvitaan, se on selvää. Ei pelkästään teostasolla, vaan koulutuksessa, rahoituksessa ja tavoissa, joilla nimeämme rakenteita. Yksi sulautumisen paikka olisi myös tiedotuskeskusten voimien ja erityisvahvuuksien liittäminen yhteen palvelemaan koko esittävän taiteen kenttää.

Moniruokainen katsoja on osa monipuolista taidekenttää – ja sivistyksen mittari.

Kääntäisin kuitenkin katseen ammattikentän ja sen tukirakenteiden sisäisen sorvaamisen lisäksi tekijöistä kokijoihin, eli katsojiin. Moniruokainen katsoja on osa monipuolista taidekenttää – ja sivistyksen mittari.

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu on aloittanut taidekasvatuksen visiotyön teatterin, tanssin, sirkuksen ja performanssitaiteen aloille. Sen ”tavoitteena on luoda yhdessä esittävän taiteen kentän kanssa innostava näkymä siitä, mitä on tulevaisuuden suomalainen teatterin, tanssin, sirkuksen ja performanssitaiteen kasvatus ja koulutus kaikilla koulutusasteilla”. Toivottavasti enemmän kokijuuteen ja sen kautta osallisuuteen kuin taitoon pohjaavaa. Toimittaja Heidi Horilan hahmotelma, että peruskoulun ja varhaiskasvatuksen taitoaineet voisi muuttaa yhteiseksi ”taiteen katsomusaineeksi”, puhuttelee.

Hyvä, vuodesta 2017 toiminut esimerkki, jolla taiteelle kasvatetaan uskaliaita katsojia on Taidetestaajat-hanke, joka tarjoaa kaikille Suomen kahdeksasluokkalaisille lukuvuoden aikana yhden tai kaksi vierailua korkealaatuisen taiteen pariin sekä työkaluja muodostaa koetuista elämyksistä oma, perusteltu mielipide.

Toinen konkreettinen askel kohti tasaveroista taiteen saatavuutta on vastaperustettu uusi rahasto, jossa on mukana valtio sekä säätiöitä. Jos se pystyy luomaan ja tukemaan rakennetta, jossa monimuotoinen esittävä taide pystyy kiertämään laajemmin Suomessa, korjaa se aitoa puutetta. Tuomalla punaisen ja mustan mäen esityksiä perinteisten taidekaupunkien lisäksi muihinkin pitäjiin luodaan systeemi, joka edes mahdollistaa uteliaisuuden taiteisiin. Mahdollistamisen jälkeen vasta voidaan kasvattaa ja tarjota työkaluja taiteen kokemiseen.

Historiansa tunteva, taidenälkäinen katsoja ja häntä kohti meneminen voisi olla avain aidosti siilottomaan taidekenttään.

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja ja kulttuurituottaja.

Riku Lievosen lisäksi esseeseen on haastateltu ohjaaja Anni Kleinia, joka toimii monitaiteisessa W A U H A U S -kollektiivissa, toimittaja-kriitikko Heidi Horilaa, joka tekee mm. Vaikeeta vai ei -podcastia sekä Monitaidetoimikunnan puheenjohtajaa, ohjaaja-näyttelijä David Kozmaa.

Linkkejä

Esittävien taiteiden koulutuksen visio 2030.

KEITÄ ME OLEMME / WHO WE ARE.

Monitaide. Taide vapauttaa ajatuksia.

Valtion ja säätiöiden yhteinen rahasto kasvattaa esittävän taiteen tukea uudella mallilla.

Taide- ja kulttuurialan leikkaukset peruuntuivat.

Taidetestaajat.

Viitteet

^[1] Myös elävä musiikki luetaan tietyissä yhteyksissä esittäviin taiteisiin, mutta tässä artikkelissa se on rajattu pois erilaisen historian ja koulutuspolkujen poikkeavuuden vuoksi. Samoin ooppera ja baletti kuuluvat esittäviin taiteisiin.

^[2] Monitaiteella tarkoitetaan Taikessa useita eri taiteenaloja yhdistävää toimintaa. Monitaide on usein kokeellista taidetta, joka etsii uusia ilmaisumuotoja ja elää vakiintuneiden taidemuotojen raja-alueilla. Monitaiteen apurahoista ja avustuksista päättävää elintä kutsutaan Taiteen moninaisuuden toimikunta, ei monitaidetoimikunnaksi. Taike leikkasi tänä vuonna (2021) monitaiteen kohdeapurahoja, vaikka hakemuksien määrä on kasvanut jatkuvasti viime vuosina. Tätä perusteltiin suunnitelluilla leikkauksilla, jotka myöhemmin peruttiin julkisen painostuksen vuoksi. Monitaiteen leikkausta ei kuitenkaan peruttu.

^[3] Rakenteet eivät ole kehittyneet vastaamaan nykyisiä kentän muotoja tai elinolosuhteita: karkea jako kansallisiin näyttämöihin, valtionosuusjärjestelmään kuuluviin eli VOS-toimijoihin ja vapaaseen kenttään on tästä yksi esimerkki. Vapaa kenttä on 2020-luvulla hyvin erilainen kuin se oli VOS-systeemin syntyaikaan 1990-luvulla. Kaikki tekevät samaa esittävää taidetta, mutta – Riku Lievosta lainaten – ”eri rahoitusmomentilla”. Lievosen mielestä jaottelun tulisi tapahtua jollain uudella logiikalla, esimerkiksi sen mukaan, kenellä on seinät ja kenellä ei.  Minä mietin myös sitä, että vapaa kenttä kattaa tänä päivänä vakavaraisia toimijoita – seinällisiä sekä seinättömiä –, mutta myös alati kasvavan joukon freelancer-tekijöitä – takuuvarmasti seinättömiä –, joita systeemi ei pysty ottamaan turvallista elämää synnyttävällä tavalla huomioon. Miten nämä rakenteet kehittyisivät siilojen purun avulla?