Kirjailijalegendat Albert Camus ja George Orwell elivät hämmästyttävän samankaltaisen elämän, vaikka ranskalaisella Camus’lla oli useita rakastajattaria ja Orwellilla häveliäät tavat. He molemmat toimivat vuosikausia journalisteina, mutta päivänpolttavista aiheista kirjoittaminen on jäänyt heidän kaunokirjallisen ja esseistisen tuotantonsa varjoon.

Journalismi ei kuitenkaan jää ainoaksi yhdistäväksi tekijäksi. Camus (1913–1960) ja Orwell (oik. Eric Blair, 1903–1950) kuolivat kumpikin 46-vuotiaina. Molemmat sairastivat tuberkuloosia lapsuudesta saakka. Se esti kumpaakin palvelemasta toisessa maailmansodassa – mutta molemmat täyttivät sotavelvoitteensa komeasti toimittajina ja kirjailijoina. Sodan jälkeen Camus kuoli auto-onnettomuudessa ja Orwell sairauteensa.

Camus syntyi ja varttui Ranskan siirtomaassa Algeriassa. Orwellin tarina alkoi Britannian hallitsemasta Intiasta. Köyhyys oli molemmille tuttua: Camus’lle lapsena ja Orwellille myöhemmin nuorena reportterina köyhälistön parissa, itsekin varattomana tarkkailijana. Myös Camus käytti myöhemmin omia Algerian-kokemuksiaan kirjoituksissaan.

Camus’n äiti oli lukutaidoton ja lähes kuuro siivooja. Orwell työskenteli nuoruudessaan Britannian poliisissa Burmassa. Molempien lapsuutta sävytti isättömyys. Camus’n isä kuoli ensimmäisessä maailmansodassa ja Orwell tapasi isänsä vasta kahdeksanvuotiaana.

Molemmat pääsivät silti myös koulutuksen piiriin: Camus’ta kannusti ja auttoi jatko-opintoihin hänen lukion filosofian opettajansa. Orwell brittinä sai opiskella arvostetussa Etonissa. He työskentelivät itsekin opettajina valmistumisensa jälkeen.

Nuorina toimittajina Camus ja Orwell todistivat omakohtaisesti siirtomaavallan vääryydet ja kirjoittivat niistä lehtiin. Journalismista löytyi tapa vaikuttaa – antaa ääni niille, joilla sitä ei ole.

Ensiaskeleet

Journalismi oli Camus’lle ja Orwellille lähtökohtaisesti keinoa hankkia elanto, mutta he nousivat muutamassa vuodessa vuosisatansa tärkeimmiksi toimittajiksi – kaunokirjallisista meriiteistään huolimatta. Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1957. ”Orwell” muodostui käsitteeksi romaaniensa Eläinten vallankumous (1945 ja Vuonna 1984 (1949) ansiosta.

Camus sai Nobelinsa erityisesti esikoisromaanistaan Sivullinen (1942), jota ennen hän oli julkaissut muun muassa vaikutusvaltaisen filosofisen esseekirjan Sisyfoksen myytti (1942). Orwell aloitti reportterina köyhyyttä todistavalla kirjallaan Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa (1933), jossa hän kuvaa kurjaliston elämää hakeutumalla itse kulkuriksi, kaivostyöläiseksi ja tiskaajaksi.

Journalismin tehtävä on saattaa erilaiset ihmiset ymmärtämään toisiaan.

Orwellin esikoisromaani Päivät Burmassa (1934) perustui sekin reportaasinomaisiin havaintoihin hänen toimiessaan brittiläisen Intian poliisina Burmassa. Kymmenen vuotta myöhemmin sodan aikana hän kirjoitti jo toimittajana Britannian yleisradioyhtiön BBC:n Intian-osastoon.

Orwell kirjoitti henkilökohtaisessa romaanissaan Tie Wiganin aallonmurtajalle (1937) opetuksen: ”Minusta tuntui, että minun oli paettava paitsi imperialismia, myös kaikkea ihmisen sortoa toista ihmistä kohtaan. Halusin uppoutua sorrettujen joukkoon ja kirjoittaa tarkasti muistiin kaiken kokemani. Halusin olla yksi heistä ja vastustaa heidän riveissään tyranneja.”

Samankaltaista välitöntä omakohtaisuutta teksteihinsä haki myös Albert Camus, aluksi Alger républicain -lehden toimittajana. Hän matkusti Algerian vuorille tutustumaan berberivähemmistön eli kabyylien sorrettuun elämään, jota rasittivat köyhyyden lisäksi siirtomaaisäntä Ranskan räikeät lait ja rajoitukset. Camus kirjoitti näkemästään laajan juttusarjan.

Yhä nykyään Pariisissa on berberibaareja, joiden seiniä koristavat Camus’n artikkelit Algeriasta.

Sodan varjossa

Orwell oli liittynyt vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolelle taistelemaan fasisteja vastaan. Hän kirjoitti kokemuksistaan tarkasti muun muassa tunnetussa ja arvostetussa sotareportaasissaan eli kirjassa Katalonia, Katalonia (1937).

Camus oli siirtynyt sodan alla Pariisiin kirjoittamaan Paris-Soir-lehteen, ja samalla hän keskittyi myös esseidensä ja romaaniensa kirjoittamiseen. Natsimiehityksen alettua Camus siirtyi vastarintaliikkeen kielletyn Combat-lehden päätoimittajaksi ja kirjoittajaksi.

Molemmat kirjoittajat, joita ei ollut kelpuutettu toiseen maailmansotaan, osallistuivat vaarallisissa olosuhteissa taisteluun kirjoituskoneittensa kanssa. Miehiä yhdisti vankka usko oikeudenmukaisuuteen ja totuuteen propagandan täyteisessä sotailmapiirissä. Heidän toimituksellinen työnsä tukee sanontaa, jonka mukaan journalismi on historiankirjoituksen ensimmäinen versio.

Journalistin pitää aina sitoutua olemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolella.

Britanniassa ja Ranskassa sanomalehdillä on pitkä ja yhä vaikuttava perinne suuntautua poliittisesti oikealle tai vasemmalle. Camus ja Orwell olivat molemmat ”antistalinistisia sosialisteja”, jotka hyökkäsivät lehtikirjoituksissaan sekä fasismia että kommunismia vastaan. Myöhemmin he käsittelevät samoja aiheita kirjoissaan, Orwell myös romaaneissaan.

Albert Camus’n lehdistökortti (Combat-lehti). Kuva: Catherine & Jean Camus’n kokoelmat.

Ranskalainen älymystö koostui pitkälti vasemmistolaisista, jopa kommunisteista, eivätkä he katsoneet hyvällä Camus’n kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan. Sodan alkuaikoina ystävystyneet Camus ja Jean-Paul Sartre (1905–1980) kokivat täydellisen välirikon Camus’n esittämän kommunismikritiikin takia.

Sartre hyökkäsi filosofisissa julkaisuissa Camus’ta vastaan ja Camus puolusti asemaansa muun muassa julkaisuistuissa ”vihkoissaan” (Carnets), joissa hän ilmoitti luopuneensa kommunismista. Camus siirtyi sodan jälkeen yhä vaikutusvaltaiseen L’Express-lehteen toimittajaksi, vaikka hänen asemansa kirjailijana oli jo vakiintunut.

Camus’n mukaan journalismin tehtävä on saattaa erilaiset ihmiset ymmärtämään toisiaan. Hän itse sanoi oppineensa kaiken moraalista tietämänsä Algerian jalkapallokentillä sekä teatterissa kirjailijana, ohjaajana ja näyttelijänä. Myös Orwell painotti tasa-arvoisuutta ihmisten välillä. Siksi hän kirjoitti poliittisesti latautuneet dystooppiset klassikkonsa Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984.

Orwell on todennut: ”Jokainen kirjoittamani työ sitten vuoden 1936 on kirjoitettu suoraan tai epäsuoraan totalitarismia vastaan ja demokraattisen sosialismin puolesta, niin kuin minä ne ymmärrän.” Sitaatti on hyvä muistutus siitä, että journalismi ei voi olla ”puolueetonta”, sillä journalistin pitää aina sitoutua olemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolella.

Mietteitä menetelmistä

Peter Keating on sanonut Orwellista ja tämän jatkamasta köyhyyskuvauksen perinteestä, että ”sosiaalisesti tiedostava keskiluokkainen henkilö astuu tutkijana köyhyyden tuntemattomaan maailmaan ja raportoi sieltä takaisin kaiken löytämänsä”. Toteamus herättää kysymään, kuinka moni nykyjournalisti olisi valmis ottamaan riskejä raportointikohteissaan samalla tavoin kuin Orwell ja Camus.

Camus ja Orwell onnistuivat silti kirjoituksissaan lähestymään objektiivisuuden ideaalia, koska he etäännyttivät itsensä aiheestaan käytyään ensin kokemassa aiheen paikan päällä. Juuri se teki heistä journalisteja, eikä pelkkiä pamfletisteja. Orwell jo varsin hyvin toimeentulevana joutui sairaalaan, josta käsin hän kirjoitti esseemäisen artikkelin ”How the Poor Die”. Sally Minoguen mukaan myös Orwellin varhaisia kirjoja voidaan kutsua tutkivaksi journalismiksi.

Orwellin varhaisia kirjoja voidaan kutsua tutkivaksi journalismiksi.

Camus’n kirjat sen sijaan käsittävät romaanien lisäksi filosofisia esseekirjoja, joista jo mainitun Sisyfoksen myytin jälkeen hän kirjoitti itsensä irti kommunismista esseekirjassa Kapinoiva ihminen (1951). Teos sinetöi Camus’n aseman antitotalitaristina. Tämän periaatteen takia Camus’n journalismia sensuroitiin sekä Alger républicain– että Paris-Soir-lehdissä: uutisetusivuillekin saattoi jäädä tyhjiä palstoja sensuurin takia.

Vaikka Orwell oli taistellut ja haavoittunut Espanjan sisällissodassa, sekä hän että Camus vastustivat väkivaltaisia vallankumouksia ja puhuivat reformien puolesta. Asenne sopii hyvin toimittajalle, joka paitsi kertoo mitä tapahtuu, myös tarjoaa ratkaisuehdotuksia lukijoilleen.

Camus’n kirjoittaessa L’Express-lehteen Algeriassa käytiin maan itsenäistymiseen johtanutta sisällissotaa. Camus kuuluisasti kannatti arabien, berberien ja ranskalaisten yhteiseloa, mutta ei Algerian itsenäisyyttä. Valinnan hän teki siksi, että hänen äitinsä eli yhä Algeriassa.

Nobel-palkittuna kirjailijanakin Camus jatkoi kirjoittamista muun muassa L’Express-lehteen, koska journalismi tarjosi ”nostalgista ryhmätyötä ja kiireisen toimitustyön” huumaa. Camus oli kirjoittanut sodan eli Ranskan natsimiehityksen jälkeen sopua etsivän kolumnisarjan Lettres à un ami allemande (1945), suomeksi ”Kirjeitä saksalaiselle ystävälle”.

Totuuden torvet

Orwellin motiivi journalististen ihanteiden mukaiselle selkeydelle ja totuudenmukaisuudelle kiinnittyy tiukasti kieleen: ”Jos ajattelu korruptoi kielen, myös kieli voi korruptoida ajattelun. Huono kielenkäyttö voi levitä perinteen ja jäljittelyn kautta jopa sellaisten ihmisten parissa, joiden pitäisi tietää paremmin, ja tietävätkin. […] Poliittinen kieli on suunniteltu antamaan kiinteä ilmiasu tyhjälle ilmalle.” Orwell esitti kantansa esseessään ”Why I Write” (1946).

Jos ajattelu korruptoi kielen, myös kieli voi korruptoida ajattelun. Huono kielenkäyttö voi levitä perinteen ja jäljittelyn kautta.

Myös Camus pysyi tiukkana totuuden suhteen poliittisen painostuksen ja valehtelun aikana: ”On etsittävä sitä, mikä on totta. Se tarkoittaa toiveitten ja harhakuvitelmien vastustamista” (Combat, 1945). Camus’n mukaan journalismin tulisi toimia siltana eri ihmisryhmien välillä. Yhteisymmärryksen voisi mahdollistaa vain totuudenmukainen tieto ajankohtaisasioista.

Samaa maksiimia toteutti myös Orwell, joka kirjoitti ennen sotaa ja BBC-komennusta New English Weekly -lehteen. Sodan aikana BBC:llä Orwellin mukaan kirjoitustyylin tuli poiketa siitä miten hän oli kirjoittanut aiemmin englantilaisille, koska hänen BBC-toimittajuutensa yleisö asui siirtomaissa Aasiassa. Orwell siis oppi, että aina pitää huomioida kohdeyleisön erityispiirteet ja taustatieto kirjoitettaessa.

Camus’n ja Orwellin ”vasemmistolaisuus” näkyy heidän teksteissään vähempiosaisten puolustamisena ja sortotoimien paljastamisena. Camus korosti Nobel-puheessaan 1957, että toimittajan ja kirjailijan velvollisuus on kieltäytyä valehtelemasta kaikista houkutuksista huolimatta. Totuuden etsimisen lisäksi journalistin tulee vastustaa sortoa ja tavoitella sekä totuudenmukaisuutta että oikeudenmukaisuutta.

Näitä arvoja jäljittelevät väljästi monen maan nykyiset ”journalistin eettiset ohjeet”. Suomessa Julkisen sanan neuvoston valvomat Journalistin ohjeet antavat käsityksen siitä, mihin toimittajat ovat eettisesti ja tiedollisesti sitoutuneita ammattia harjoittaessaan.

Camus ja Orwell poikkeavat monista nykyjournalisteista siinä, että he kävivät itse elämässä läpi aiheet, joista he sitten kirjoittivat. Nykyään tätä velvollisuutta toteuttavat uskaliaat kirjeenvaihtajat ja suljettujen yhteiskuntien rohkeat bloggaajat.

Varhaisista valeuutisista

Camus tiivisti lehtikirjoittamisensa periaatteet näin: ”Ei voi vihata valehtelematta. Ja toisin päin: ei voida puhua totta ilman että viha vaihdetaan ymmärrykseen. Valheet ovat huomionarvoisia siksi, että mikään hyve ei voi liittoutua niiden kanssa tuhoutumatta. Valheen etuoikeus on aina voittaa se, joka valhetta palvelee. Vapaus ei tarkoita, että voidaan sanoa mitä tahansa, eikä sitä, että asetetaan diktatuuri palvelemaan tulevaisuuden vapautta. Vapaus muodostuu siitä, että ei valehdella.”

Vapaus muodostuu siitä, että ei valehdella.

Camus nosti journalistisen ja kirjallisen työnteon neroutta tärkeämmäksi hyveeksi. Kirjoitus on toimintaa ja tekoja, joilla toimittaja voi vaikuttaa ihmisten valistamiseen, yhteen saattamiseen ja muutoksiin yhteiskunnassa. Toisen maailmansodan jälkeen Camus kirjoitti Neuvostoliiton ja Saksan puhdistuksista eli kansanmurhista, kuolemanrangaistusta vastaan, uudesta maailmanjärjestyksestä, Algeriasta ja Hiroshimasta.

Camus: ”Mitä paremmin ihminen on perillä omasta poliittisesta suuntautumisestaan, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on toimia poliittisesti uhraamatta esteettistä ja intellektuaalista suoraselkäisyyttä.” Camus pohti totuutta myös filosofina maailman poliittisten myrskyjen keskellä.

Camus ja Orwell kirjoittivat toimittajinakin suorasta kokemuksesta ja käsittelivät tietokirjoissaan aiheitaan vähintäänkin dokumentaarisesti, lipoen pitkän feature-journalismin rajoja. Camus’lle pysyviä imperatiiveja olivat totuus, selkeys, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus.

Orwell puolestaan kirjoitti toimittajana usein pieniä palkkioita vastaan taloudellisesta pakosta, kunnes läpimurto kirjailijana tasasi tilejä. Sonia Orwellin mukaan kirjailija panosti kuitenkin tosissaan journalismiin, koska sillä pystyi taistelemaan ”mielettömyyttä, typeryyttä ja epätoivoa vastaan”. Orwell kirjoitti mieluiten kirja-arvosteluja; sellaisen hän laati muun muassa Adolf Hitlerin Taisteluni-kirjasta.

Ensin on lakattava vihaamasta, sitten ymmärrettävä mistä on kyse, ja lopulta kerrottava opitusta todellisuudesta totuudenmukaisesti.

Orwell siirtyi sodan jälkeen BBC:ltä kirjallisuuseditoriksi Tribune-lehteen, jossa hänen kirjoitustyylinsä muuttui entistä henkilökohtaisemmaksi ja kolumnityyppiseksi. Varsinaisia reportaaseja hän oli kirjoittanut sotavuosina varsinkin Partisan Review -lehteen. Tribunea seurasi yhä edelleen julkaistava Observer-lehti. Loppuvuosinaan Orwell kirjoitti omalle palstalleen Manchester Evening News -julkaisuun.

Journalismissa Orwell pääsi Camus’n tavoin testaamaan ideoitaan ja keskustelemaan suoraan lukijoilleen, ja ottamaan heiltä palautetta vastaan.

Nykyisenä valeuutisten aikakautena Camus’lta ja Orwellilta olisi paljon opittavaa. Ensin on lakattava vihaamasta, sitten ymmärrettävä mistä on kyse, ja lopulta kerrottava opitusta todellisuudesta totuudenmukaisesti. Vain niin voivat erilaiset ihmisryhmät päästä keskenään yhteisymmärrykseen.

Kirjoittaja on helsinkiläinen valtiotieteiden tohtori ja freelance-toimittaja.