Marko A. Hautala:

Algoth – Kapinallinen kynämies. A. Untolan merkillinen elämä.

Warelia 2021, 1181 s.

Marko A. Hautalan massiivinen tietokirja Algoth – Kapinallinen kynämies valottaa kiintoisalla tavalla mystisen kirjailijan Algoth Untolan (1868–1918) värikästä elämäntaivalta ja suurta kirjailijantyötä. Teoksen julkaisua voi pitää melkoisena kulttuuritekona, koska Untolasta, niin suuri kirjailija kuin hän onkin, ei ole aikaisemmin julkaistu kunnon elämäkertateosta.

Algothin kansikuvasta on juhlallisuus kaukana. Helsingin keskusvankilan arkistosta löytyi kuva keväältä 1918, jossa Työmies-lehden avustaja oli pidätetty punakaartilaisten agitaattorina. Alistunut katse kertoo kohtalon hyväksymisestä. Häviö, tutkintavankeus, mahdollinen kuolemantuomio.

Hautala on tutkinut Untolaa jo 25 vuotta. Historian tohtori julkaisi väitöskirjansa Untolasta 2010. Algoth-teos perustuu pohjimmiltaan tähän väitöskirjaan.

Algoth Untolan tunnetuimmat kirjailijanimimerkit olivat Maiju Lassila, Irmari Rantamala ja J. I. Vatanen. Kynämiehenä hän oli tosiaan Hautalan nimekkeen mukainen kapinallinen sielu, joka pyrki vaikuttamaan valtavirtaa vastaan.

Paitsi kirjailijana, Untola toimi myös opettajana ja toimittajana. Työmies-lehden viimeisen numeron keväällä 1918 hän toimitti käytännössä yksin, vaikkei ollut lehden varsinainen toimittaja, vaan vakituinen avustaja.

Untolan elämä päättyi surmanhyppyyn häntä kuljettaneelta alukselta

Monia aineistoja selattuaan Hautala on tullut päätelmään, että Untolan elämä päättyi surmanhyppyyn häntä kuljettaneelta alukselta. Kun tiesi olevansa tuhon oma, hän hyppäsi mereen ja vangitsijat ampuivat perään. Kirjailijan ruumis nostettiin ylös ja vietiin Santahaminaan.

19-vuotias seminaarilainen Algoth Tietäväinen otatti itsestään valokuvan käydessään Oulun ”Maanviljelys- ja Teollisuusnäyttelössä” vuonna 1888. Tämä on tiettävästi varhaisin häntä esittävä valokuva. Kirjan kuvitusta. Kuva: Vesa K. J. Ollilaisen arkisto.

Hautala on perehtynyt ansiokkaasti myös lukuisiin aikalaisarvioihin, joita Untolan hengentuotteista ilmestyi. Tulitikkuja lainaamassa -romaanista (1910) ilmestyi ainakin viisi laajempaa arvostelua, joista osa oli pelkkää puolustavaa puffia. Aikalaiskriitikot kuitenkin näkivät oikein Tulitikkujen ansiot, ja niin kertomuksesta tuli oikeutetusti Untolan tunnetuin teos.

Tulitikkujen jälkipyykki valtionpalkintoon liittyen kertoo paljon Untolan persoonasta. Kirjallisuuden valtionpalkinto oli tuolloin maan merkittävin kirjallisuuspalkinto, ja Tulitikut asetettiin heti palkitsemisen arvoiseksi.

Kaikkien yllätykseksi Untola kieltäytyi palkinnosta, vedoten siihen, ettei ollut kirjoittanut teosta varsinaisesti tällaista tarkoitusta varten. Näin hän kapinoi omalla tavallaan kirjallisuusinstituution erästä kulmakiveä vastaan.

Tulitikkujen kohdalla tuli vastaan myös murskakritiikki. Nuorsuomalaisen kirjallisuus- ja kulttuurilehti Valvojan päätoimittaja K. S. Laurila ei hyväksynyt Maiju Lassilan kansanomaista tyyliä eikä valtionpalkinnon myöntämistä.

Laurila kirjoitti Valvojaan elokuussa 1911 lähes viiden sivun mittaisen arvostelun, jota saattoi luonnehtia sanalla sanoen murhaavaksi. Kritiikki herätti reaktioita, ja muiden lehtien (mm. Uuden Suomettaren) kriitikot asettuivat rinnatusten puolustamaan Lassilaa.

Suhtautuminen Maiju Lassilan hengentuotteisiin muuttui sisällissodan jälkeen kriittisemmäksi, jopa kielteiseksi. Untolan anarkistista rohkeutta kulkea määrätietoisesti omaa polkua kirjailijan kivisellä polulla ei pidetty yhtä henkevänä kuin kansalliskirjailijan Aleksis Kiven kohdalla, vaan enemmän uppiniskaisuutena ja tyhmyytenä.

Hautala usein rinnastaakin Kiven ja Untolan keskenään. Kulkivathan molemmat vastavirtaan yleisesti hyväksyttyä ja sovittua vastaan.

Hautalan tiiliskivestä henkii tarinallistaminen (tuo nykyajan muotitermi). Kirjoittaja toteaa alkusanoissaan yrittäneensä luoda elämäntarinaa niiden lähteiden pohjalta, joita on käytettäväkseen löytänyt. Keskenään ristiriitaisten lähdetietojen valossa hän on tehnyt valintoja, jotka hän perustelee vakuuttavasti.

”Tarkoitukseni ei ole ollut sen paremmin puolustaa kuin syyttää Untolaa, toisin sanoen demonisoida tai idealisoida häntä, vaan olen pyrkinyt lähtein ja päättelyin ymmärtämään ja selittämään hänen valintojaan ja toimintaansa, näkemään asiat hänen kannaltaan.” (s. 29)

Millainen yhteiskunnallinen toimija ja moraalinen olento Untola oli ja miten tämä olento näkyi hänen teksteissään?

Hautalan tutkijanmissio on ollut suuri kuin jäävuori. Hän on pyrkinyt luomaan käsityksen siitä todellisuudesta, jossa kirjailija eli puoli vuosisataansa. Hän on pyrkinyt määrittelemään Untolan persoonaa, etiikkaa ja elämäntavoitteita. Hän on halunnut tuoda esille, millainen yhteiskunnallinen toimija ja moraalinen olento Untola oli ja miten tämä olento näkyi hänen teksteissään. Lisäksi Hautala on mietiskellyt kerran jos toisenkin kirjailijan motiiveja, sitä minkä puolesta hän eli ja kuoli.

Sitä vastoin teosanalyyseihin Hautala ei ole lähtenyt. Hän on enemmän kiinnostunut miehestä myyttien takana kuin hänen teoksiensa tulkinnasta. Keskeisten teosten syntyhistoria tulee kuitenkin teoksessa ilmi, samoin Untolan suhde kustantajiinsa ja teosten vastaanotto.

Hautala viittaa Untolan esikoisteokseen Harhama jo alkupuheessa. Jos Hautalan biografiassa on lähes 1200 sivua, Untolan Harhama (1909) sisälsi 1800! Hautalan tulkinnan mukaan kirjailija kuvasi Harhamassa lapsuudenkokemuksiaan sekä 1900-luvun alkuvuosien poliittis-yhteiskunnallista murrosta, jonka keskellä nuori Untola oli kuin lastu laineilla, harhailija ilman selvää päämäärää. Saman kohtalon koki romaanin päähenkilökin.

Harhama ei Hautalan mielestä ollut omaelämäkerrallinen kirjaimellisesti vaan tunteen tasolla. Tämä teki romaanista Untolan pääteoksen.

”Harhama-romaani on nähtävä ensisijaisesti monikerroksellisena kaunokirjallisena teoksena, joka sisältää omaelämäkerrallista ainesta, mutta myös paljon muuta.” (s. 149)

Harhama herätti Suomessa niin paljon huomiota, että Untolan kirjailijankuvaan tuli pysyviä leimoja. Hänet leimattiin 1920-luvulla lopulta terroristiksi, vaikka tämä oli oikeastaan pelkkää legendaa. Tietysti tähän vaikuttivat myös sisällissodan tapahtumat.

Harhama, 1909. Kirjan kuvitusta. Marko A. Hautalan arkistot.

Algoth Tietäväinen vaihtoi sukunimensä Untolaksi 1. syyskuuta 1894. Hän ei kirjoittanut Tietäväisenä minkäänlaista painotekstiä. Untola-nimi on peräisin Kalevalasta. Myös Aleksis Kiven Kullervossa esiintyy Unto, jolla on Untola-niminen talo.

Untolan elämävaiheissa riittää väriä. Hän muutti nuorena asumaan Pietariin, jossa avioitui kolmikymppisen saksalaissyntyisen naisen kanssa 1903. Kirjailija palasi Suomeen seuraavana vuonna ilman vaimoa. Myöhemmin hänellä asui Olga Jasinski -nimisen naisen kanssa. Jasinski oli juuri se nainen, joka heitti suutuspäissään rikkihappoa kirjailijan kulkusille vuonna 1907.

Don Quijote oli Untolalle merkittävä kirjallinen esikuva. Hän oli varsinainen kielimies, joka luki Cervantesin klassikonkin saksaksi.

Kirjan varsinainen leipäteksti päättyy yllättäen jo tuhannen sivun jälkeen. 1965 loppuviitettä vievät lähes sata sivua Algothin lopusta.

Hautala onnistuu popularisoimaan aiheensa ja henkilönsä vähintään kohtuullisesti. Hän menee henkilökohtaisuuksiin ja yksityiskohtiin apinan raivolla, mutta millaisen voiman se teokseen tuokaan: lukija eläytyy epäkirjailijan kohtaloihin jopa tahtomattaan ja uskoo Hautalan eetoksen todistaa kirjailijan puolesta ainoaksi oikeaksi.

Kuinka vihamielisesti porvarilliset kulttuuri-ihmiset suhtautuivat Untolan henkilöön!

A. Untola oli suomalaisen sananvapauden marttyyri. Hautala kiinnittää teoksen lopussa kiintoisasti huomiota siihen, kuinka vihamielisesti porvarilliset kulttuuri-ihmiset suhtautuivat Untolan henkilöön. Heitä lähti jopa joukko katsomaan vihamiehen teloitusta!

Untolan nekrologeista paras oli omasta kädestä. Maiju Lassilan nimiin on pantu virsirunoelma, joka sopii hyvin Algoth Untolan epäkirjailijaelämän muistoksi:

Kerran suuri narri eli

minä muutoin, hyvä veli –

eli, etsi kunniaa.

Etsi turhaan pitkin maata.

Kunniaa ei helppo saada.

Silloin narri suutahtaa:

Sanoo: ”Ihmiset on tuhmat.”

Hänpä nostaa vastaan uhmat.

Näin hän sanoo: ”Viisaampaa

kansa on mun kuoltuani.

Sepä siis mun suuruuttani

ymmärtää ja tunnustaa.”

Jotenkin soisi, että jokaiselle kirjallisen kaanonin suurelle miehelle ja naiselle joku kirjoittaisi vastaavan kokoisen elämäkerrallisen dokumentin kuin minkä Marko Hautala on kirjoittanut kovasti ihailemalleen Algoth Untolalle.

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kulttuuritoimittaja, kirjallisuuskriitikko ja tietokirjailija.