Kosti Koskinen: Ihmeellinen kuherruskuukausi: Fantastisia kertomuksia. WSOY, 1930. Uudelleenjulkaisu Kustantamo Helmivyö, 2021. Toimittanut Juri Nummelin.

Paula Repo: Lapsi ja satakieli. Kustannusosakeyhtiö Aura, 1945.

Eveliina Huttunen: Kartanon varjot. Tekijän kustantama, 1976.

Pentti H. Tikkanen: Revontulten rakkaus. Tekijän kustantama, 1993.

Kirja-ala tuottaa vuosittain markkinoille runsain mitoin ”ohittamatonta” kirjallisuutta. Google kertoo muun muassa Beth O’Learyn Kimppakämpän ja Walter Tevisin Mustan kuningattaren olevan ”ohittamattomia lukuelämyksiä”. Silti julkaistuista teoksista suurin osa ”menee ohi”; livahtaa mainittavia jälkiä jättämättä piiloon kirjallisen kulttuurin tutkalta.

Sokeita pisteitä kritiikin näköpiirissä

Huomio ja suosio jakautuvat epätasaisesti, kuten muillakin aloilla ja elämässä yleensä. Mitkä muuttujat määräävät nokkimisjärjestyksen?

Usein todettu, toisteltu ja taivasteltu mediahistorian suuntaus, kritiikin tilan ja näkyvyyden alituinen pieneneminen, ei ole myytti. Pistokokeen tekijän kannattaa varoa silmiin pistäviä nuppineuloja. Sisältövaroitus: kesämökin vintiltä löytämäsi vuoden 1990 Helsingin Sanomien numero saattaa sisältää nykykatsannossa järkyttävän laajan kulttuuriosaston ja järkyttävän määrän kirja-arvosteluja.

Kritiikin ahdinko aiheuttaa yllättäviäkin vastaanoton aukkoja. Esimerkiksi Jane / Punaiset osat (S&S 2020) arvioitiin vain Nuoressa Voimassa ja Kiiltomadossa, vaikka tekijä on esseistiikan kansainvälinen supertähti Maggie Nelson.

Usein lienee sattuman kauppaa, mitä noteerataan ja mitä sivuutetaan. Kriitikko pyytää luettavaksi uutuuskirjan mutta teokseen tutustuessaan tajuaa valinneensa väärin. Inspiraation hiipuminen, henkilökohtainen vaikutin tai kohtalon oikku estää arvion syntymisen. Huonoon huutoon jostain syystä joutunut kirjailija voi kärsiä julkaisu- tai kritiikkipaitsiosta, kuten Pentti Haanpää 1930-luvulla,  mutta syrjintätapaukset lienevät todellisuudessa paljon harvinaisempia kuin kirjailijoiden hautomat salaliittoteoriat.

Suuren kustantamon uhrautuvaisia markkinointiponnistuksia toki kunnioitetaan julkaisemalla kritiikki heti embargon umpeuduttua.

Asiat on pantava tärkeysjärjestykseen. Suuren kustantamon uhrautuvaisia markkinointiponnistuksia toki kunnioitetaan julkaisemalla kritiikki heti embargon umpeuduttua. Omakustanteita arvioidaan lehdissä hyvin harvoin, yleensä vain painavista identiteettipoliittisista syistä. Viime aikojen näkyvin esimerkki, Antti Hassin postuumi muistelmateos Hassin paperi (2020), osoittautui hyväksi taistolaistrauman itsehoito-oppaaksi jopa Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajalle.

Liian kauhea kauhu

Kosti Koskisen hämmästyttävästä kauhunovellikokoelmasta Ihmeellinen kuherruskuukausi ei tiettävästi ilmestynyt arvioita lainkaan vuonna 1930, vaikka teoksen julkaisi jo tuolloin arvostettu suurkustantamo WSOY. Syitä moiseen voi vain arvailla. Minun arvaukseni: kertomuskokoelman nimi ja harmiton maisemakuvakansi johdattivat aikalaisarvostelijat pahasti eksyksiin.

Ei ole vaikea kuvitella Helsingin Sanomien, Aamulehden tai Suomen Kuvalehden kulttuuriosaston kynäniekkaa, joka vuonna 1930 tarttuu Ihmeellisen kuherruskuukauden arvostelukappaleeseen odottaen pääsevänsä viihtymään ”kepeiden romanttisten hullutteluiden” parissa. Koskisen teos ei vastaa odotuksia; ganz andere vie arvostelijalta voimat ja pakottaa vaikenemaan – joko kunnioituksesta tai kunnioituksen puutteesta.

Sinänsä Ihmeellinen kuherruskuukausi ei ollut sentään ainutkertaisen anakronistinen kummajainen. Suomalaisessa kirjallisuudessa oli yhä käynnissä pienimuotoinen kauhubuumi, joka tuotti myös joitain elämään jääneitä klassikoita, kuten Aino Kallaksen Sudenmorsiamen (1928). Koskinen poimi virikkeitä samoilta varjoisilta sienimättäiltä kuin nuori Mika Waltari eli Kristian Korppi; kuvaavasti kokoelman ensimmäinen kertomus ”Orta” alkaa alkukielisellä Edgar Allan Poe -lainauksella novellista ”Imp of the Perverse”.

”Leppoisaa romantiikkaa tai huumoria kaipaava lukija altistuu tahtomattaan poelaisille ruttobasilleille ja kuumehoureille. ”

Nurinkurisuuden paholainen vainoaa ”Ortan” minäkertojaa, nuorukaista jonka vanhemmat ovat tehneet kaksoisitsemurhan. Suuren kotitalon yksinäisyydessä maailma alkaa pala palalta kääntyä päälaelleen, kertojan identiteetti hajota ja todellisuus sekoittua kuviteltuun. Muissakin Koskisen kertomuksissa tapahtumia tulkitaan vääristävän peilin ja häiriintyneen logiikan läpi. Aiheet ovat julkaisuajan mittapuilla hätkähdyttäviä: esimerkiksi ”Moran luostarissa” saattaa olla Suomen ensimmäinen saatananpalvontaa kuvaava kaunokirjallinen esitys. Aarne Haapakosken vuotta myöhemmin julkaisema kulttiharvinaisuus Mustalais-suon arvoitus jatkoi teemaa ammentamalla likaista vettä Tattarisuon lähteestä ja siihen liittyneestä kohutapauksesta.

Voisi väittää, että Ihmeellinen kuherruskuukausi painui näkymättömiin, koska se oli liian kauheaa kauhua 1930-luvun alun odotushorisontissa. Väite ei perustu niinkään Koskisen kertomusten poikkeuksellisuuteen vaan lajinmäärityksen haasteisiin. Vaikuttaako kauhunovellikokoelma tavallista voimakkaammin lukijaan, joka ei alun pitäen tiedä tarttuvansa kauhunovellikokoelmaan? Eiköhän. Jos kirjan nimi ja ulkoasu eivät viritä aavistuksia lajityypistä, se päätyy herkästi ”vääriin” käsiin. Leppoisaa romantiikkaa tai huumoria kaipaava lukija altistuu tahtomattaan poelaisille ruttobasilleille ja kuumehoureille. Samasta syystä teos jää huomaamatta kaikilta kauhukirjallisuuden ystäviltä.

Ihmeellinen kuherruskuukausi nousi kauhuharrastajien tietoisuuteen vasta 2007, kun kirjailija Boris Hurtta (1945–2021) oli sattumalta hankkinut teoksen ja tunnistanut sen erityisyyden. Kustantamo Helmivyö pujotti tänä keväänä uuden päärlyn kulttuuritekojensa rihmaan julkaisemalla Koskisen unohdetun teoksen uudestaan Juri Nummelinin asiantuntevalla esipuheella varustettuna.

Hän näki hyeenan odottavan

Paula Revon vuonna 1945 ilmestynyt eläinfaabelikokoelma Lapsi ja satakieli on sukua Ihmeelliselle kuherruskuukaudelle ainakin kahdessa mielessä. Sekin jäi täysin näkymättömiin ja kirjoittajansa ainoaksi julkaistuksi teokseksi. Esimerkiksi E. J. Ellilän laatimasta luettelosta Vuonna 1945 ilmestynyt suomenkielinen kaunokirjallisuus teos puuttuu, vaikka Revon kustantaja Aura on muutoin listalla laajasti edustettuna.

Toiseksi Revon kertomusten synkkyys ja outous tuovat mieleen Ihmeellisen kuherruskuukauden, vaikka kauhuksi niitä ei voi luokitella. Päällisin puolin Lapsi ja satakieli näyttää herttaiselta satukokoelmalta; kuvataiteilija Heli Ojanperä on kuvittanut kirjan veikeästi. Jokin eläintarinoissa vaikuttaa kuitenkin virheelliseltä, arveluttavalta, lapsille sopimattomalta. Kirjan luettuaan ei ihmettele, miksi Paula Repo ei kuulu rakastetuimpiin sadunkertojiimme.

Esimerkiksi ”Maailman kaunein pieni marakatti” opettaa nöyryyden hyvettä jokseenkin paranoidisella kierteellä. Marakatti istuu puussa ja tutkii itseään peilistä. Se pitää itseään maailman upeimpana olentona ja odottaa iltaa, jolloin muut viidakon eläimet kulkevat ohi ja luovat puun latvaan ihailevia katseita. Kobra kiemurtelee alas runkoa ja kuulee marakatin kehuvan itseään. Käärme päättää lainata silmälasejaan kehuskelijalle, kertoo niiden olevan viisauden silmälasit, joita käyttämällä marakatista voisi ehkä tulla ”pyhä apina”. Marakatti panee lasit päähänsä. Kun joukko eläimiä sitten kulkee ohi, ne solvaavat puun asukasta mahdollisimman ilkein sanoin. Tämä järkyttyy ja viisauden silmälasit putoavat maahan, jolloin eläinten puheet muuttuvat heti ystävällisiksi. Marakatti huokaisee helpotuksesta ja sanoo: ”Pidä, kobra, silmälasisi. Viisaus on hulluutta. Nyt on maailma taas oikeinpäin.”

Lapsen ja satakielen erityisyys tulee parhaiten näkyviin tekijän elämäkertatietoja vasten. Niitä on talletettu psykoterapeutti Allan Johanssonin teokseen Skitsofrenia: sairaus vai elämänmuoto? (WSOY 1987). Repo päätyi Johanssonin yksityisvastaanotolle vuonna 1955. Tuolloin hän oli sairastanut skitsofreniaa jo yli neljännesvuosisadan.

Kirjan luettuaan ei ihmettele, miksi Paula Repo ei kuulu rakastetuimpiin sadunkertojiimme.

Paula Repo syntyi Kontiolahdella vuonna 1900 ja valmistui kansakoulun opettajaksi Jyväskylän seminaarista vuonna 1921. Perhe muutti Helsinkiin, ja Repo jatkoi teologian, filosofian ja saksan opintoja yliopistossa. Vuonna 1927 hän sai stipendin ja lähti Berliiniin täydentämään kieliopintojaan tavoitteena erikoistua saksan kielen opettajaksi.

Berliinissä Revon ensimmäinen psykoosi puhkesi. Hänet palautettiin Suomeen ja suljettiin Lapinlahden mielisairaalaan. Siellä hän vietti eri pituisia jaksoja 1920- ja 1930-luvuilla. Potilastiedoissa häntä luonnehdittiin hankalaksi ja ajoittain väkivaltaiseksi kroonikoksi.

Kun Repo vapautui laitoshoidosta, hän asettui asumaan Helsingin laitamilla sijainneeseen pieneen mökkiin, jonka hän omisti äitinsä ja siskonsa kanssa. Erakoiduttuaan Repo omisti entistä enemmän aikaa kirjallisille harrastuksille. Erityisesti hän samastui mystikkofilosofi Jakob Böhmeen, koska tämäkin joutui elinaikanaan kantamaan mielisairaan leimaa.

Johanssonille Repo selosti joutuneensa maailmanlaajuisen vihollisjärjestön hampaisiin. Viholliset yrittivät tuhota hänet ja hänen lähiomaisensa myrkyillä ja näkymättömillä säteillä. Järjestö halusi omia hänen ruumiinsa ”materiaalisia tutkimuksia” varten. ”Materiaalisiin tutkimuksiin” liittyi ennen kaikkea ”kastraatio”, joka tuolloisessa kielenkäytössä merkitsi myös naisten sterilisaatiota. Pelolla oli juuret todellisuudessa, sillä vielä noihin aikoihin mielisairaalapotilaita kastroitiin ja steriloitiin yleisesti.

”On ikään kuin he eivät jäisi sinne niin pelottavan yksin, sillä siellähän laulaa aina satakieli.”

Terapia keskeytyi muutaman istunnon jälkeen vuonna 1956, kun Johansson siirtyi työskentelemään Baselin yliopiston psykiatriselle klinikalle. Repo oli jatkuvasti yhteydessä terapeuttiinsa puhelimitse. Kun hänen äitinsä kuoli, hän ryhtyi päivystämään joka yö hautausmaalla sen varalta, että viholliset yrittäisivät ryöstää äidin ruumiin tieteelliseen tutkimuskäyttöön.

Outoa kyllä Johansson väittää Lapsen ja satakielen saaneen poikkeuksellisen hyvät arvostelut, vaikka teoksesta ei ilmestynyt lainkaan kritiikkejä. Jostain syystä Johansson siteeraa katkelmia kirjan takakansitekstistä ja väittää niiden olevan lainauksia sanomalehtien arvosteluista.

Revon teoksen nimikkotarina ”Lapsi ja satakieli” on vertauskuva hengellisestä lohdutuksesta, johon ihminen turvautuu yksinäisyyden hetkinä ja kuoleman läheisyydessä. Elämäkertatietoihin yhdistettynä satu saa makaaberin sivumerkityksen.

Satakieli laulaa niin kauniisti, että maailman mahtimiehet haluavat ostaa linnun omakseen. Kaikki rikkaan miehen, oppineen miehen ja suuren sotapäällikön tarjoukset satakieli kuitenkin torjuu. Sitten pesäpuun alle saapuu itkevä resuinen lapsi. Lapsi kertoo satakielelle surevansa, koska hänen pikkuveljensä on kuollut. Veli makaa yksin multakummun alla, kukaan ei ole lohduttamassa häntä. Niinpä satakieli muuttaa pysyvästi hautausmaalle ja laulaa siellä kauneimmat laulunsa. Ajan mittaan rikas mies, oppinut mies ja suuri sotapäällikkö kuolevat ja joutuvat hautausmaalle. Heidän omaisensa sanovat: ”On ikään kuin he eivät jäisi sinne niin pelottavan yksin, sillä siellähän laulaa aina satakieli.”

Pikkuveljensä haudan yksinäisyyttä murehtiva resuinen lapsi; hahmo tuo väkisinkin mieleen Revon myöhemmän ahdinkotilan, kun hän joutui vartioimaan äitinsä hautaa kylminä pakkasöinä.

Revon kokemia lapsettomuuden, ”kastraation” ja salaliiton kauhuja kuvaa väkevästi faabeli ”Leijonan kuolema”. Naarasleijonaa on ammuttu, se makaa kituen kuumassa hiekassa. Metsästäjä oli riistänyt leijonalta ainoan poikasen, minkä tähden se hyökkäsi ihmisen kimppuun ja sai luodin rintaansa. Muut savannin eläimet tulevat kuolemaa tekevän pedon luo arvostelemaan tätä: ihmistä vastaan hyökkääminen oli ”tyhmää”, ”liian röyhkeää” ja ”suuruudenhullua”. Kärpäset juovat iloiten leijonan verta. Satu päättyy: ”Leijona makasi kuumalla hiekalla ja sulki silmänsä. Kun hän ne avasi, näki hän hyeenan odottavan.”

Nurinkurisuuden paholainen pystymetsässä

Outokumpulaisen Eveliina Huttusen ainoan romaanin jääminen tyystin vaille vastaanottoa ei ihmetytä. Kartanon varjot lankesivat epäotolliseen ilmansuuntaan ja sulautuivat yön pimentoon niin kuin omakustanteille yleensä käy. Tämä on sääli, sillä 1970-luvun suomalainen kirjallisuus jäi paljosta paitsi missatessaan Huttusen lumovoimaisen proosatyylin.

Taiteilijoiden taustasta ja koulutuksesta puhuttaessa viljellään usein pystymetsän metaforaa. ”Merkittäviä tekijöitä ei enää tule pystymetsästä” ja niin edelleen. Huttusen proosassa pystymetsäläisyyden havuntuoksu tuntuu niin voimakkaana, että lukija alkaa kokea tarvetta määritellä uudestaan koko käsite.

Metsänhenki tulee näkyviin jo romaanin ensimmäisissä virkkeissä:

Vielä aikojen takaa muistuu niin elävästi mieleen, ne koomilliset ihmiskohtalot, joissa esivanhempamme ovat eläneet ja lapsensa kasvattaneet. Ovatko he osanneet edes aavistaa, tai toivoa parenpaa tulevaisuutta ja maailmankehitystä uudelle sukupolvelle. Ilmeisesti he tyytyivät vain kohtaloonsa ja täyttivät Jumalanlain. Lisääntyivät ja täyttivät maan. Maailman kehitysratas on pyörinyt kautta-aikojen aina eteenpäin, mutta jos siirrymme ajasta taaksepäin, aina vuosisatamme loppuvaiheisiin. Aikaan jossa on eletty tosi kehitysaikaa. Tuntuu siltä kun kehitystä olisi poljettu paikoillaan, jopa satoja vuosia ja miksi? Sekin on hämärän peitossa. Todenperäiseltä tuntuu kuitenkin ihmiskohtalon kehitys, paikkansa pitävää sekin. (s. 5)

Käy heti selväksi, että Huttunen ei ole hionut taitojaan kirjoittajakursseilla. Kieliopillisiin seikkoihin hän suhtautuu virkistävän välinpitämättömästi. Kieli kulkee omia polkujaan vailla kuria ja järjestystä.

Moni fenomenologisesti suuntautunut taiteilija haaveilee lapsen katseesta, maailman näkemisestä kuin ensimmäistä kertaa, vailla kulttuurisia ennakkoasenteita. Opitusta ja totutusta kokonaan riisuttu havainnointi ja näiden havaintojen vangitseminen taideteokseen jäävät aina pakostakin puolitiehen. Myös Kartanon varjot kelpaa vain osittaiseksi autenttisen itseilmaisun esimerkiksi. Huttunen käyttää kieltä niin oikullisesti ja arvaamattomasti, että monin paikoin kirja todellakin vaikuttaa tuovan viestejä ”kulttuurin tuolta puolen”. Silti Kartanon varjot synnytti sama aurinko kuin mikä pitää yllä muutakin kirjallista ja ei-kirjallista elämää.

Kieli kulkee omia polkujaan vailla kuria ja järjestystä.

Huttunenkaan ei ole täydellinen outsider-visionääri; hän tuntee kirjallisuutta ainakin jonkin verran. Suomalaisen sääty-yhteiskunnan historiaa hän pyrkii kuvaamaan romaanissaan luokkatietoisesti. Teoksen tapahtumien päänäyttämö on Näsijärven rannalla sijaitseva fiktiivinen Ransperin kartano tiluksineen. Paroni Björkgen hallitsee Ransperia tyrannimaisesti työväkeä simputtaen ja palvelusneitoja hyväksikäyttäen. Päähenkilöksi nousee pyykkärin tytär Kristina, joka joutuu väistelemään paronin lähentelyjä.

Kun paroni huomasi, että valonpilkkuja rakoili himmentyneellä polulla. Unohti hän helposti vastoinkäymiset ja jatkoi entiseen tapaan intohimoista elämäntyyliä. Jo pitemmän aikaa tähdätty ruusun-nuppu oli aukeamaisillaan, silloin valtava mehiläinen tähtää vahvanpiin kukkaan, saadakseen imeä makeinta hunajaa.

Vielä valtansa viimeisillä hetkillä paroni ehätti täyttämään aikomansa aikeet, ennen kun se on myöhäistä. Paronin haukkamaiset kynnet täytyi raadella köyhän Ullan ainoa viaton karitsa ja toiveiden unelma. Aluksi paroni kesytteli kaikenlaisilla houkutuksilla lapsenkengässä olevaa kaunista Kristinaa. Lupasi äiti Ullan asemaakin parantaa ja oman mökin rakentaa. Mutta Kristina kieltäytyi kaikista houkutuksista jyrkästi. Jopa rukoili herraansa pysymään hänestä erillään. (s. 50)

Entisaikojen kurjuuden kuvauksen suhteen Kartanon varjot ei edusta sen paremmin eskapistista hattaraviihdettä kuin yhteiskunnallisesta todellisuudesta irtautunutta sisäavaruusmatkailua. Romaanin aika on vääntynyt saranoiltaan toisella tavoin: vaikka tapahtumat ovat sijoittuvinaan 1800-luvun loppuun, paroni matkustaa Alige-nimisen sihteerin viekoittelemana Pariisiin liikematkalle Caravelle-lentokoneella.

Entisaikojen kurjuuden kuvauksen suhteen Kartanon varjot ei edusta sen paremmin eskapistista hattaraviihdettä kuin yhteiskunnallisesta todellisuudesta irtautunutta sisäavaruusmatkailua.

Kosti Koskisen ”Orta”-novellista tuttu nurinkurisuuden paholainen näyttää tekevän tihutöitään myös Ransperin kartanon varjoissa. Edellä lainaamassani romaanin avauslauseessa kertoja puhuu entisaikojen työläisten ”koomillisista ihmiskohtaloista”. Sananvalinta hämmentää, kunnes lukija tulee sivulle 85 ja huomaa, että kirjoittaja käyttää sanaa ”koomillinen” merkityksessä ”vaikea”, ”raskas”, ”traaginen”.

– No niin! Nyt minä kerron teille ihan täsmälleen sen pitkän ja vaivaloisen matkan. Yksikään teistä ei olisi pystynyt tekemään sitä matkaa, se oli niin pitkä ja koomillinen.

Jännityksen mestari

”Taiteellisia irtiottoja” pidetään riskibisneksenä. Kun kirjailija luo nahkansa, entinen lukijakunta kavahtaa inhosta nähdessään paljaan ja verisen koriumin. Uusi kohderyhmä ei osaa välttämättä etsiytyä apajille. Samalla myös arvostelumenestys voi hiipua.

Kustantajakin saattaa suhtautua uuteen aluevaltaukseen nuivasti, jos ollaan liikkumassa eri suuntaan kuin mihin kirjailijabrändi antaisi luvan. Ilmeisesti näin kävi Pentti H. Tikkaselle, joka oli 1960-luvun lopulta saakka Suomen suosituimpia sota- ja eräkirjailijoita. Dokumentaarisesti sotatapahtumiin juurrutetut kaukopartioseikkailut saivat monasti hyväksyviä nyökkäyksiä lehtikriitikoiltakin.

Revontulten rakkaus on Lappiin sijoittuva kolmiodraama.

Vuonna 1993 yhteistyö pitkäaikaisen kustantajan Kariston kanssa katkesi, kun Tikkanen vaihtoi aihetta ja kirjoitti rakkausromaanin. Revontulten rakkaus on Lappiin sijoittuva kolmiodraama. Pekka ja Irja Repolan pitkä, jo kertaalleen purkautunut ja uudelleen solmittu avioliitto natisee liitoksissaan, kun Pekka rakastuu Kristiina Vehkolaan ja kihlautuu salaa tämän kanssa. Takakansi kertoo teoksen olevan ”uutta Tikkasta kertoen riipaisevasti kypsään ikään ehtineiden rakkaustarinan, josta ei jännitystä puutu. Hän on uudesta aihetyypistä kirjoittanut vetävän romaanin, joka tempaa lukijansa mielenkiintoisesti mukaansa todellisen rakkauden kiemuraisiin tapahtumiin.”

Karistolle Revontulten rakkaus taisi olla liian uutta Tikkasta. Romaani ilmestyi omakustanteena.

Ensimmäinen luku ei anna aihetta odottaa mitään erikoista. Pekka ja Kristiina kihlautuvat Ylläksellä ja käyvät läpi turisteille tarkoitetun lemmenrituaalin ”Lapin Velhon” opastuksella. Mutta tämän jälkeen koko romaani pingottuu sekä sisällöllisesti että tyylillisesti voimakkaaseen kaksinapaiseen jännitekenttään. Yhtäältä Pekan ja Irjan avio-ongelmia kuvataan raadollisesti. Irja on vakavasti sairas ja joutuu sairaalaan vatsasyöpäleikkaukseen. Hän herättää Pekassa lähinnä inhon sekaista sääliä. Perheriidat toistuvat kerta kerran jälkeen samanlaisina:

– Nyt retale kerrot, montako kertaa sinä soitit sille naisellesi silloin yöllä!

– Johan tuota tiedät, että yhdeksän markan edestä.

– On siinä kieli laulanut, kokonaista yhdeksän minuuttia puhelinhuoraamista! Kyllä sinä olet koko ketale!

– Minustahan pääset, kun otat eron.

– Vai yllytät sinä, luuletko niin helposti pääseväsi minusta. Pysäytä auto ja painu pellolle.

– Niinkö sinä meinaat?

– En meinaa, vaan jäät. Kävele mökille, jos huvittaa tai painu takaisin ja sen narttusi luo! (s. 111)

Toisaalta Pekan ja Kristiinan tavatessa tyyli leijailee realismin rajojen ulkopuolella. Dialogi muuttuu melodramaattiseksi huokailuksi:

– Niin, rakas tuleva vaimoni! Anna anteeksi kaikki sinun kärsimyksesi, jotka olen sinulle aiheuttanut. Minä vannon, ettet ollut koskaan pois mielestäni ja minä myös olen rakastanut sinua koko tämän kärsimysajan. Minulla on ollut oma taisteluni ja nyt, kun kaikki alkaa loksahdella kohdalleen, kiitän sinua ja Yläpihan Ukkoa, että kaikki on hyvin ja minä saan sinut rutistaa syleilyyni, sinä ihana Kristiinani!

– Ja sinä Pekkani, minun tuleva mieheni. Olethan sinä se?

– Minä lupaan ja vannon, kuten silloin syksyllä siellä metsässämme, sinitaivaan, Yläpihan Ukon ja Kenttäpään Eukon silmien alla, että minä olen sinun miehesi ja sinun ainoa rakastettusi! Kunpa voisin jollakin tavalla kärsimyksesi korvata!

– En minä sitä pyydä. Ole minulle uskollinen ja rakasta minua nyt, aina ja… Pekkakin yhtyi: – Iankaikkisesti. Sen me molemmat teemme ja rakkauden tultamme ei kukaan sammuta eikä horjuta, amen!” (s. 203)

Avioparin riitelykohtaukset ja kihlaparin lemmenkohtaukset vuorottelevat toisteisesti miltei romaanin loppuun asti ilman sen kummempaa kehittelyä. Luuppaus kahden kerronnallisen ääripään välillä päihdyttää lukijan. Vaikutusta on mahdoton kuvata parilla lyhyellä sitaatilla. Se on koettava itse.

Millaisessa tajunnantilassa romaani on kirjoitettu?

Kun lukija tempautuu Revontulten rakkauden jankuttavan estetiikan pyörteeseen, voi herätä kauhunsekainen ihmetys: millaisessa tajunnantilassa romaani on kirjoitettu? Vaikka teos päältä katsoen liikkuu eri maisemissa kuin vaikkapa Ihmeellinen kuherruskuukausi, piinallinen kehän kiertämisen ja umpikujaan ajautumisen tuntu hallitsee myös Revontulten rakkauden lukukokemusta.

Koskinen, Repo, Huttunen ja Tikkanen ovat kirjoittaneet merkkiteoksia, joiden merkittävyyttä ja merkillisyyttä ei ole kovin helppo artikuloida. Kenties kritiikki väisti niitä siksikin; pelosta kavahtaen? Sivumäärältään teokset eivät ole laajoja, mutta estetiikan ”liiallisuus” leimaa niitä eri muodoissa: liian kauhea Koskinen, liian traaginen Repo, liian lumovoimainen Huttunen, liian uusi Tikkanen.

Nurinkurisuuden paholainen vääntää kriitikon kivuliaaseen, mahdottomaan lukuasentoon.

Kirjoittaja on turkulainen kirjailija. Hänen seuraava romaaninsa Jääasema KOOMA ilmestyy syksyllä.

Kosti Koskisen elämäntyönäyttely ”Kadunmiehen päiväkirja” Rauman taidemuseossa 19.9.2021 asti.