Muistoessee: Opettaja ja kriitikko Pirkko Heikkinen, s. 8.1.1942 Jyväskylässä, k. 12.3.2020 Mikkelissä.

Se oli 90-luvun puoliväliä, ja Mikkelin Näyttämöpäiville tyypillistä tammikuun hyistä viimasäätä, kun kiiruhdin kohta-alkavaan esitykseen Sotkulle. Olin aikeissa avata oven ja astua sisään tapahtuman vakkarinäyttämön lämpöön sulattelemaan luitani, kun samalla hetkellä ovesta astui ulos Pirkko Heikkinen vihreässä trenssitakissaan, silminnähden tohkeissaan jostakin.

– Tuu Heinonen mun kanssa röökille, sun kanssa on aina niin mukava polttaa sauhut, vielä me keretään, ennen kuin se alkaa, sanoi Pike ja alkoi vedellä kiivaaseen tahtiin poskareita pakkasessa.

Pike poltti aina poskareita. Rytmitti sillä ajatuksiaan ja silmät viirussa kuunteli, mitä toisella oli sanottavaa. Tällä kertaa hän oli kuitenkin malttamaton ja jatkoi heti parit hatsit saatuaan innostuneesti kajahtavalla äänellään:

– Mä haastattelen Juha Hurmetta lehteen. Heti ton esityksen jälkeen. Oon niin innoissani tästä.

Pirkon naama loisti, kuin pikkulapsella karkkipäivänä. Poskareiden lomasta läikehti sellainen umpisalaamaton hymy, jonka voi päästää huuliltaan vain ihminen, joka todella on vilpittömästi mielissään.

Älykkyys ja taideviisaus saivat Pirkon hehkumaan.

Muistan miettineeni siinä, että onpa jännä, miten tuo Pirkko on tästä toimeksiannosta innoissaan, onhan noita nyt hurmeita haastateltu ja lehtijuttuja tehty. Että kun minä tässä olen oikeastaan vasta-aloittanut Piken oppilas Suomen Nuoriso-opiston kautta-aikain viimeisellä kulttuuriohjaajalinjalla, ja kirjoitan tästä esityksestä lehteen minäkin, niin eikös minun pitäisi olla se, joka tässä tikahtuu täpinöissään ja lehtikirjoittapäissään, eikä suinkaan Pirkon, tuon vanhan konkarin.

Pirkko Heikkinen Taidetoimikunnan maakuntamatkalla Mäntyharjulla vuonna 2013. Kuva: Riitta Moisander

Opin pian, että juuri se oli Pikeä omimmillaan. Älykkyys ja taideviisaus saivat Pirkon hehkumaan ja se usein analyyttinen ilmeettömyys vaihtui sydämellisesti helähtelevään innokkuuteen, joka purkautui kasvoilta riemuna ja suoranaisena onnellisuutena, kun vastassa oli substanssia, osaamista ja syvään luotaavaa humaania taituruutta.

– Kaikesta Pikessä huokui laaja tietämys ja tunto ihmisen syvällisestä olemuksesta ja maailmasta missä elämme, sanoo Timo Heimonen, Pirkon läheinen ystävä ja kollega, sekä kriitikkona että opettajana.

– Kulttuuri huokui hänen kotiympäristöstään. Orkesterissa soittanut isä istutti Pirkkoon elinikäisen rakkauden erityisesti musiikkiin. Ooppera hallitsi Piken viime vuosienkin elämää. Hän etsi katsottavakseen kaikki maailman huippuesitykset, kävi kokemassa paljon esityksiä kotimaassa ja ulkomailla, ja hänellä oli valtava levyvarasto.

Heimonen tutustui Pirkko Heikkiseen kesäkurssitöissä Suomen Nuoriso-opistossa, eli Paukkulassa, ennen opettajaksi tuloaan, joka sitten tapahtui syksyllä 1973. Pirkko oli ollut talossa jo vuodesta 1968, valmistuttuaan Jyväskylän Yliopistosta. Kirjallisuuden ja äidinkielen opettajana Heikkinen sai pian huomaansa oppilaitoksessa aloitetun kulttuurisihteerien koulutuksen, joita hän koulutti legendaarisella linjalla sen loppuun, aina vuoteen 1998, asti, jolloin hän siirtyi Mikkelin ammattikorkeakoulun opettajakuntaan.

– Aikoinaan Paukkulan asunnossa kuunneltiin paljon klassista musiikkia keskioluen ja savuttelun merkeissä. Pike saattoi jopa soittaa osaamiaan pianokappaleita ja siinä lomassa keskustelua riitti aiheesta kuin aiheesta. Ihmisten tasa-arvo, naisasia ja sivistys olivat hänelle aina keskeisiä teemoja, Heimonen kertoo.

Ihmisten tasa-arvo, naisasia ja sivistys olivat hänelle aina keskeisiä teemoja.

Kulttuurinen ja humanistinen laaja-alaisuus teki Pirkko Heikkisestä myös pidetyn opettajan oppilaiden keskuudessa. Hänet muistetaan vaativana ja asiansa hallitsevana, mutta kannustavana pedagogina. Heikkisen laaja-alaisuus säteili moniaalle. Hän oli perustamassa Mikkelin kirjoittajat ry:tä ja mentoroimassa lukuisia kirjoittajia ja tulevia kirjailijoita. Myös oppilaitoksen yhteyteen perustettiin kirjoittajaopisto. Kun J.H. Erkon novelli- ja runokilpailu 1990-luvulla päätettiin siirtää Suomen Nuorisoseurojen liitolle ja sitä kautta Suomen Nuoriso-opistolle, tuli siitä Pirkko Heikkiselle todellinen sydämenasia.

– Parasta antia opiskelussa oli kirjoittajakoulutus. Pike oli auktoriteetti. Sen aseman hän sai pitämällä meitä opiskelijoita vertaisenaan, muistelee Timo Juurinen, Pirkon entinen oppilas, työkaveri ja ystävä.

– Pike oli vaativa, mutta kannustava opettaja. Älyllinen löysäily ei hänelle maistunut. Palaute oli suoraa, mutta ei epäkunnioittavaa tai henkilöön käyvää. Piken valtava osaaminen ja tietämys kulttuurin eri osa-alueilta tuli nopeasti tutuksi.

Ja tietysti myös Piken lämmin ja ystävällinen persoona. Pike antoi paljon itsestään, oli kiinnostunut ja utelias. Yksityiselämänsä hän piti omanaan.

Pike oli vaativa, mutta kannustava opettaja.

– Opiskeluaikojen jälkeen jäin Mikkeliin ja töihin Paukkulaan. Piken kanssa tuli nähtyä töiden puolesta, samalla kampuksella kun oltiin, ja yhä useammin myös vapaa-ajalla. Aikanaan Pike muutti Paukkulan kampukselta Graanille. Olin tuolloin muuttoapuna. Miten kenelläkään voi olla noin paljon kirjoja, mietin. Niitä tulisi vielä rutkasti lisää.

– Graanilla tuli vierailtua usein. Tavallisesti kutsu tuli puhelimitse. ”Juurinen, tulisitsä kattomaan tätä konetta. Mä keitän kahvit ja katselen kun sä syöt lohileipää.” Kone jota laiteltiin kuntoon oli aika usein tietokone, mutta toisinaan joku muukin. Nämä tuokiot venähtivät monituntisiksi jutusteluiksi milloin mistäkin aiheista. Pike otti usein valokuvan vierailusta. Kotiin tuli lähdettyä monta kertaa kirja tai useampi kainalossa, Timo Juurinen kertoo.

– Myös meidän perheen lapsille Pike antoi paljon kirjoja, erityisesti joulun aikaan. Pike kirjoitti vuosikausia päiväkirjaa, toisinaan saksaksi että kielitaito pysyy kunnossa. Onneksi Pike kirjoitti paljon. Sanat jäävät elämään.

• • •

Pirkko Heikkisen teatterikritiikkejä odotettiin aina kiivaasti ja niitä arvostettiin. Piken kollega Timo Heimonen summaa, että analyysi Pirkon arvioissa oli aina terävää, humaania ja kokonaisuuksiin yhdistävää ja etenkin suurta luottamusta herättävää. Pike nosti esille aina tärkeät detaljit esittäjistä, ohjauksesta ja etenkin musiikista ja laulusta, jos niitä sisältyi esitykseen.

Analyysi Pirkon arvioissa oli aina terävää, humaania ja kokonaisuuksiin yhdistävää.

– Kriitikkona Pike oli alkuaikoina kovinkin kriittinen, hän tuhahteli etenkin ohjauksista ja myös roolitöistä. Jos esitys ja näytelmä ei vastannut hänen odotuksiaan, esimerkiksi sisällön tai tyylin suhteen, tai oli veltto, keskeneräinen tai typerä, lunta tuli tupaan.

– Vanhemmiten Pike tyytyi enemmän etsimään esityksistä onnistuneita pointteja. Kun Savon Sanomat harmillisesti lopetti Mikkelin teatterielämän kritiikit, saimme siitä huolimatta lukea Facebookista Pirkon mainiot tiivistykset niin Mikkelistä kuin muualtakin Suomesta, aina loppuun asti, Heimonen kertoo.

Pirkko Heikkinen Pieksämäen Nukkekodilla vuonna 2013, jossa oli silloin menossa Nukkemäkitapahtuma. Taidetoimikunta kävi tuohon aikaan aktiivisesti tutustumassa alueensa, maakunnan, kulttuurikohteisiin ja taiteentekijöihin. Kuva: Riitta Moisander

Katseltiin siinä Pirkon kanssa sitten Sotkulla Hurmeen jyväskyläläisten kanssa tekemä Oblomov, jonka parasta antia oli loputtoman pitkä alku, missä koko näyttämö vain nukkui, eikä mitään tapahtunut. Kokonaisuutena esitys oli sekava ja sössöinen, Gontšarovin tekstistä ei jäänyt mitään käteen, kun siitä ei oikein saanut ensemblen puhumana mitään selvääkään. Mutta minua tämä ei haitannut, sillä olin jäänyt pohtimaan niin voimallisesti äskeistä röökihetkeämme Pirkon kanssa.

Oivalsin siinä esitystä ignooratessani ja muita mietiskellessäni, että kyky hullaantua on yksi hienoimpia ominaisuuksia kriitikossa. Kyllä, ollaan analyyttisiä. Kyllä, ollaan kriittisiä. Kyllä, ollaan perusteellisia. Mutta kun sen kaiken ammattisilmäisyyden päälle nousee vaistonvarainen kyky hullaantua esityksestä, taiteesta – tai sitten vain vaikka siitä haastattelusta kiinnostavan ja tärkeän tekijän kanssa –, ollaan silloin perusteellisen kriitikon työn ytimessä, koska tunne ja koko tunnekenttä on niin iso osa kaikkien taiteiden kokemista ja merkitysvalikoimaa.

Kyky hullaantua on yksi hienoimpia ominaisuuksia kriitikossa.

Sittemmin tiemme risteilivät Piken kanssa hyvin moninaisissa kuvioissa Etelä-Savon alueen kulttuuri- ja taideympyröissä. Teimme yhteistyötä taidetoimikunnissa, tapasimme seminaareissa, esityksissä ja tapahtumissa. Laaja-alaisena ja läpeensä maailman asioista kiinnostuneena kulttuurivaikuttajana luottamustoimia ja osallistumisia Pirkolla riitti.

Monesti kysyin häneltä jotain suomen kielen kieliopin knobbia, minkä halusin tarkentaa, ja minkä kysyminen poiki aina unohtumattoman, kumpuilevan oppihetken. Pirkon sydämellinen nauru, jonka piinkovan osaajan pokerin takaa milloin mikäkin hullaantumisen hetki ilmoille kilvoitti, piti Piken meille kaikille ikinuorena. Jopa niin, ettei hänen maallista ikäänsä koskaan edes miettinyt, ja silläkin hänen poismenonsa tuli täytenä yllätyksenä ja shokkina suurelle osalle hänen piiriään.

• • •

Hannu Reunamäki, Savon Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö ja teatterikriitikko vuosilta 1976–2009, luonnehtii Pirkko Heikkisen ammattiuraa kriitikkona seuraavasti:

– Minulla oli Pirkko Heikkiseen jokseenkin puhdas freelancer-työnantajan etäsuhde, joten henkilönä hänestä ei minulla ole paljon kokemusta. Pisin nokakkainolo tapahtui Pieksämäen monologikilpailun raadissa, mutta se olikin aika valaiseva.

– Pirkko oli suorapuheinen, mutta antoi arvon muidenkin mielipiteille. Hän ei jämähtänyt puolustamaan omaa näkemystään vaan oli dynaaminen keskustelija; asioita voidaan pohtia monelta kannalta olematta ”jotain mieltä”, Reunamäki miettii.

– ”Olla jotain mieltä” oli kokemukseni mukaan myös se, mihin Pirkko teatterikritiikeissään ei sortunut. Hänenkaltaisensa kriitikon kertomus esityksestä ei ole mielipide vaan analyysi. Ja analyysin tekemiseen Pirkolla oli laajan yleissivistyksen omaavan kulttuuriammattilaisen työkalut.

Pirkko oli suorapuheinen, mutta antoi arvon muidenkin mielipiteille.

– Pirkko oli sanan parhaassa merkityksessä ”taiteen rakastaja”, joka ei antanut pettää itseään. Hänelle ei mennyt falski läpi. Hänen humaanin sivistyksensä peruspilari oli, että taiteen laatua ei määrittele sen genre; hyvin tehty farssi tai musikaali ansaitsee kiitoksen, tekotaiteellisuus on katsojien aliarvioimista, Reunamäki jatkaa.

– ”Taiteen rakastaja” Piken kohdalla tarkoitti myös sitä, että hän korosti esitysten parhaita puolia olematta koskaan ilkeä. Hän ei myöskään tuonut itseään esiin omaa kirkkauttaan kummeksuen: tärkeintä on, mitä kirjoittaa kuin se kuka kirjoittaa.

Hannu Reunamäki laajentaa näkökulmansa koskemaan myös ympäröivää aikaa ja sitä sivistyssanomalehtiajattelun murtumista, johon 2000-luvun alussa alkanut lehtiuudistus on johtanut, ja jonka raunioilla Pirkko Heikkisen kaltaiset kirjoittajapuurtajat ovat lopetelleet elämäntyönsä, enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti.

– Pirkko Heikkisen teatterikriitikon ura ajoittui sanomalehdistön viimeiseen sivistystehtävän aikakauteen. Ammattitaitoiset eri taiteen alojen kulttuuriavustajat olivat elintärkeitä maakuntalehdille, kuten Kuopiossa ilmestyvälle Savon Sanomille: 1970-luvulta lähtien seurasimme heidän avullaan kattavasti niin Mikkelin, Savonlinnan kuin Varkaudenkin taide-elämää.

– Omalla tavallaan Piken poismeno symboloi tuon aikakauden hautaamista. Kuka heitä enää on tarvinnut? Pirkolla oli aikoinaan Savon Sanomien palstoilla 300 000 potentiaalista lukijaa. Tämän päivän kulttuuriblogien pitäjät voivat olla tyytyväisiä jo sataan tai tuhanteen seuraajaan”, Reunamäki kiteyttää.

• • •

Siihen Pikeen, jonka minä tunsin, liittyi aina vahvasti auto. Enkä nyt tarkoita sitä tosiasiaa, että hieman yllättävästikin suuri oopperan rakastaja, Pirkko, seurasi formuloita. Urheilun kilvoittelulla oli joku hauska humoristissävytteinen paikka hänen sydämessään. Olihan hän entinen pesäpalloilija, ja formuloiden lisäksi intohimoinen suomalaisen naisurheilun kannustaja.

Mielikuva Pikestä ajamassa yksin pienellä autollaan jossain päin Suomea, menossa eteenpäin ilman päämäärää, on ollut toistuvasti mielessäni.

Koska Pirkko piti aina yksityiselämänsä itsellään, emme me hänen oppilaansa loppujen lopuksi hirveän paljon hänestä työminän lisäksi tienneet. Erään detaljin hän kuitenkin paljasti koko luokalle ja jotenkin pikemäiseen tyyliin huvittui itse sitä kertoessaan: ”Mä tykkään hypätä autoon ja lähtee ajamaan johonkin suuntaan. Mä meen ilman suunnitelmaa, jonnekin vaan. Saatan ajaa kauankin ja sitten mä yövyn jossain hotellissa.”

Tuo mielikuva Pikestä ajamassa yksin pienellä autollaan jossain päin Suomea, menossa eteenpäin ilman päämäärää, ehkä yöllä, tielle hyppiviä eläimiä väistellen, on ollut toistuvasti mielessäni. Aina se nousee kuvana eteeni, kun ajattelen Pirkkoa.

Pike ottaa huoneen jostain pienestä tyhjästä hotellista, makaa yksinkertaisen harmaanruskean huoneen vuoteella. Hän miettii näkemäänsä, tätä maata, näitä ihmisiä, maailmaa, konteksteja. Elämä on täynnä paradigmoja, hän hymyilee, ja Joyce DiDonaton lyyrinen mezzosopraano saattaa hänet viehättävään uneen.

Kirjoittaja on pieksämäkeläinen kuvataiteilija ja teatteriohjaaja. Hän on toiminut muun muassa Keskisuomalaisen kriitikkona 1997–2005 sekä Etelä-Savon esittävien alojen läänintaiteilijana vuosina 2009–2013. SARVin jäsen hän on ollut vuodesta 2004.