Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 2/2015.

MATKAKIRJE

Etelä-Afrikassa runoudella vaikutetaan mielipiteisiin, mutta myös mielipiteet vaikuttavat vahvasti runouteen, joka on kantaaottavaa ja rytmikästä – juuri sopivaa esimerkiksi poliitikkojen puheita värittämään.

Suomessa on käyty juuri eduskuntavaalit, joiden jälkimainingit ovat varsin tunteikkaat. Mikäli elettäisiin Etelä-Afrikan kaltaisessa maassa, kansan tuntoja pienillä ja suurilla lavoilla televisiota myöten purkaisivat poliitikkojen lisäksi runoilijat. Etelä-Afrikassa runoilijoita nimittäin kuunnellaan. Onnekkaimmat heistä päätyvät televisiorunoilijoiksi tai vähintään kunniavieraiksi juhlallisiin tilaisuuksiin ja saattavat saada yksittäisestä keikasta tavallisen kansalaisen vuosipalkkaa vastaavan korvauksen. Hintana tosin voi olla oma sielu.

Olin eduskuntavaaleja edeltävään kuumaan ääntenkahminta-aikaan Etelä-Afrikassa tutustumassa sikäläiseen runouteen ja esiintymässä väkivaltaa tihkuvine runoineni maan pohjoisosassa pikkuruisessa Shirleyn kylässä Vhemben runofestivaaleilla. En tiennyt lähtiessäni sikäläisestä runoudesta juuri mitään. Kirjailijoistakin vain André Brinkin ja Nobel-palkitut Nadine Gordimerin sekä J.M. Coetzeen, joka on suuren osan elämästään asunut poissa Etelä-Afrikasta, eikä täten edusta aitoa Etelä-Afrikkaa.

Matkani tarkoitus oli siis tutustua runouteen puhtaalta pöydältä ilman ennakko-odotuksia tai -asenteita. Kertasin maan historian ennen lähtöä ja hyvä niin, sillä nykyrunous ja -runoilijat ovat kiivaassa suhteessa historian kanssa, eikä runous varmasti olisi niin suosittua ilman kipeää menneisyyttä. Matkan jälkeen pöytäni on kaikkea muuta kuin puhdas. Se on tahrittu tunnontuskilla, käsin kosketeltavalla yleisellä pettymyksellä ja odotuksella, vihaisilla ja kyseenalaistavilla äänillä, suloisilla säkeillä ja ennen kaikkea rajat ylittävällä ystävyydellä.

Festivaalien lisäksi tieni vei yllättäen opetuspuuhiin Polokwanen kaupunkiin, missä kahden täyden työpäivän ajan opetin luovaa kirjoittamista aikuisille kirjoittajille. Teetätin kirjoitusharjoituksia, joiden tuloksista saattoi päätellä samaa kuin festivaaleilla esitetyistä runoista: kansa kirkuu jotta se tulisi kuulluksi. Haavat ovat vielä auki, sillä apartheid loppui virallisesti vasta kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Epävirallisesti rasismi on jatkunut tähän päivään saakka.

Festivaalien ja Polokwanen kirjoituskoulun lisäksi kävin tutustumassa Kapkaupungissa Robben Islandiin saadakseni lähemmän kosketuksen historiaan ja sen sankareihin kuten Nelson Mandelaan, jolle monet taiteilijat omistavat teoksiaan. Kapkaupungissa konkretisoitui myös, kuinka suuri kuilu valkoisen ja mustan kansan välillä yhä on. Mustia vahtimassa ja pesemässä autoja parkkipaikoilla vähäistä korvausta vastaan. Mustia katsomassa minua uskaliasta hämmentynein silmin, kun kuljin paikasta toiseen heidän suosimallaan taksisysteemillä, jossa ei valkoisia juuri näy. Halusin äkkiä takaisin pohjoiseen.

Tunsin oloni hyväksi ja tervetulleeksi Johannesburgissa, missä vietin pitkän viikonlopun. Kiertelin ghetoissa, kuten Sowetossa, joka tuli tutuksi niin yöllä kuin päivälläkin tavallisten ihmisten ja hämyisten takapihojen jazz-baarien kautta. Opin myös syömään maissipuuroa sormin ja peseytymään kyykyssä kylpyammeessa. Runot joita kuulin, tulivat sitä lähemmäksi mitä enemmän sain koskettaa eteläafrikkalaisen ghettoasukkaan arkea.

Jos Etelä-Afrikassa on vaalit, runoilijat ovat niitä, joilla on sananvaltaa.

Etelä-Afrikka rummutti runojaan ja yhtäkkiä pystyyn kyhättyjen musiikki-iltojen rytmejä niin hengästyttävällä tavalla, että vieläkin sulatan kaikkea sitä, mitä minuun suorastaan epätoivoisella vimmalla lyötiin. En voi unohtaa sitä paloa, joka nuorissa ja vanhoissa, asemansa vakiinnuttaneissa tai uraansa aloittelevissa runoilijoissa leiskui. En sitä musiikkia, joiden siivittämänä illat istuttiin. En sitä tunteiden määrää, joka koko mustassa, epäoikeudenmukaisesti kohdellussa kansassa asuu ja joille runoilijat antavat äänensä. Enkä niitä tunnelmia, jotka mustien kollegojeni seurassa kuohuivat.

Ja kyllä, heillä tosiaan on sanansa sanottavana. On menossa sen sukupolven aika, joka haluaa äitiensä ja isiensä tai omien kärsimystensä takia huutaa. Eivät pelkästään valkoiset ja mustat ole napit vastakkain, vaan kuten viime viikkojen uutisista voi lukea, myös mustat ovat kiinni toistensa rinnuksissa. Apartheid erotti heimot toisistaan. Riitti että joku puhui eri kieltä.

Päättäjät vetivät kaikkien väliin raja-aidan. Pahinta on, että läpinäkyviin – sekä paikoin konkreettisiin – rajoihin ehdittiin tottua. Omat olivat omia, toiset niitä toisia. Valkoiset olivat pahimpia: mustilla ei ollut heidän silmissään ihmisarvoa. Mikä loukkaa yhä ja tulee loukkaamaan vielä vuosikymmeniä. Se vaikuttaa kaikkeen, etenkin taiteeseen.

• • •

Runoilijat ovat Etelä-Afrikassa arvostettu äänikanava, koska he purkavat tavallisten ihmisten tuntoja ilmoille. Runoilijat, joihin sain kunnian tutustua, ovat yhtä valkoista poikkeusta lukuun ottamatta kotoisin joko maaseudulta tai suurten kaupunkien ghetoista. He eivät edusta hyvin koulutettua eliittiä, vaan tavallisia ihmisiä. Viime viikkojen levottomuudet ovat herättäneet vastareaktion: runoilijatoverini eivät halua rasismin jatkuvan missään muodossa, keidenkään välillä. Voin vain toivoa, että heitä kuunnellaan epävakaiden olojen keskellä yhtä paljon kuin muulloinkin.

Jos Etelä-Afrikassa on vaalit, runoilijat ovat niitä, joilla on sananvaltaa. Aina vuodesta 1994 lähtien runoilijoita on asetettu parrasvaloihin lausumaan ylistyksiä Mandelalle ja marttyyreille sekä kodittomien tai työttömien puolestapuhujiksi. Tämä saattaa johtua siitä, että maassa on kautta historian kukoistanut ylistyslaulujen perinne. Apartheidin loppumisen jälkeen ylistyslaulaminen sai uuden muodon: nykyrunouden.

Jotkut lava- ja televisiorunoilijat maksavat kuuluisuudestaan hinnan, jota ei mitata rahassa: he sanovat sen, mitä toivotaan. Heille saatetaan maksaa häpeilemättömiä summia siitä, että he puhuvat suurille yleisöille voimakkaasti sen, mitä maksaja haluaa. ”Oikeat” runoilijat pitävät näitä sanaseppoja pelleinä, eivät taiteen edustajina. Kaikki eivät ole valmiita suostumaan moiseen sirkukseen, eivät ainakaan nopean kyselykierroksen perusteella.

Suurin osa runoilijoista on kuitenkin samassa asemassa taloudellisesti kuin Suomen kollegat tai pahemmassa, sillä apurahajärjestelmä on erittäin kehno. Tyly arvioni onkin, että se kenelle tarjotaan reilua korvausta yhdestä lavakeikasta vähintään miettii tarjousta hylkäämättä sitä heti. Sama tapahtuisi Euroopassakin.

Festivaalit olivat onnekseni pienet; saatoin nähdä runoilijat aidoimmillaan. Pääsin seuraamaan paneelikeskusteluja ja luentoja eteläafrikkalaisen runouden ja taiteen tilasta. En voi verrata sitä suomalaiseen siksi, että olen ollut liian kauan poissa Suomesta, mutta sen verran voin kertoa, että mikäli Suomessa runous olisi yhtä vahvoilla, ei taiteentekijöiden tarvitsisi pelätä elantonsa puolesta. Kulttuuriin ja sen määrärahoihin satsattaisiin, koska poliitikot pitäisivät runoutta itsestäänselvänä tukemisen kohteena. Runoilijoita kuultaisiin vaalien alla – ja niiden jälkeen – jopa enemmän kuin poliitikkoja. Itse asiassa poliitikot alkaisivat seurata runoilijoita.

Runoilija Mesh Sarila (vas.) esiintymässä kollegansa Collen Nxumalon kanssa. Esitystä säestää sowetolainen Tebogo SaxJunkie Mokoena. Kuva: Maaria Päivinen

Pahimmassa tapauksessa runoilijat myisivät sielunsa rahasta ja alkaisivat toimia kätyreinä nousemalla lavoille tiuskimaan ja laulamaan sydänverta. Heillä olisi suuret fanijoukot ja heidän mielipiteillään olisi väliä.

Nykyrunoudessa painoarvoa on sillä, mitä sanotaan enemmän kuin sillä, miten sanotaan. Mikäli runoilija osaa pukea sanottavansa iskevään ja tavallista ihmistä koskettavaan muotoon, hänet kuullaan. Mikäli hän mainitsee runoissaan esimerkiksi Mandelan, Robbenin vankilasaaren tai gheton, hän saa suosiota. Jos hän kuvailee tavallista arkea maissipuuroineen tai oppitunteja puun alla, hän saa suosiota. Jos hän itkee koko kansakunnan pettymyksiä ja muistaa käyttää kollektiivista me-puhujaa ensimmäisen persoonan sijaan, häntä kuullaan. Jos hän on rehellinen, hän saa kuulijoita.

Ulkomaalaisen kannalta välillä paatokselliselta tuntuva runous on alkuinnostuksen jälkeen raskasta nautittavaa. Etenkin jos sanoma on sama. Muutamat poikkeukset, erityisesti herkät ja rakkautta pursuavat runot, tuntuvat nerokkailta kaiken raskaan keskellä, vaikka ne eivät muun maailman runouteen verrattuna olisi kummoisia. Mutta lavarunous on vahvoilla, ja ehkäpä juuri siksi esityksiin panostetaan. Niitä katsoo kuin nautinnollista teatteria. Suurin osa on harjoitellut kaiken tuotantonsa ulkoa ja saattaa lasketella menemään missä tahansa ja milloin tahansa kuten nuori ja herkkä naisrunoilija Siza Nkosi, hän säestää suurta osaa runoistaan kitaralla, eli vetoaa yleisöön ei pelkästään säkeillään vaan myös musiikilla. Musiikki kuuluukin runouteen olennaisesti: jotkut väittävät, että runoutta ei ole ilman musiikkia.

Jotkut väittävät, että runoutta ei ole ilman musiikkia.

Mikäli runoilija haluaa tulla kuulluksi koko maassa, hän joutuu tekemään työnsä englanniksi. Tämä on aiheuttanut pelkoa siitä, että oma äidinkieli jää englannin jalkoihin. Kriittisimmät runoilijat jopa väittävät, että englanniksi runoileminen on rotuerottelun kannattamista. Toisaalta kielten sekoittelu voidaan kokea runoilijan vastalauseena rotuerottelulle. Kieliä ei nähdä enää – eikä haluta nähdä – rajoittavana, toiset poissulkevana tekijänä, vaan niitä sekoitetaan korostaen sitä, että kaikki ovat kieleen ja heimoon katsomatta tasavertaisia.

Hyvin tavallista onkin, että runoilija kirjoittaa pääasiassa englanniksi, mutta sekoittaa runoihinsa omaa äidinkieltään. Tällä runoilijat haluavat ravistella yleisöä ja viestittää, etteivät välitä rajoista. Jos kirjoittaa yhdellä kielellä ja suihkii sekaan säkeitä toisella, lukija tai kuulija höristää korviaan. Eteläafrikkalaisessa runoudessa se tuntuu olevan yleinen tehokeino, enemmän sääntö kuin poikkeus.

Mikäli runoilija haluaa tulla kuulluksi koko maassa, hän joutuu tekemään työnsä englanniksi.

Kielellä on suuri merkitys muun muassa siihen, miten paljon runoilijaa omiensa keskuudessa arvostetaan. Saattaa olla, että runoilija on kohonnut televisioon pienestä maalaiskylästä, missä omasta tähdestä ollaan pakahtumiseen saakka ylpeitä. Esimerkkinä tällaisesta ponnahtamisesta on Suomessakin muutama vuosi sitten käynyt Vonani Bila (s. 1972) joka työskentelee pääsääntöisesti englanniksi. Runoissa vilahtelee myös hänen äidinkieltään pohjoista sothoa sekä xitsongaa kuten runossa ”Se on mun siskoni prostituoitu” (”It is my sista da prostitute”):

katso hän tanssii s’tswela

pöyhkeä tuhma kapakkatyttö

katso hän tanssii twalatza

pöyhkeä tuhma kapakkatyttö

katso hän tanssii kwasa-kwasa

(watch her dance s’tswela/ haughtynaughty tavern-girl/ watch her dance twalatza/ haughty-naughty tavern-girl/ watch her dance kwasa-kwasa)

Bila on kierrellyt useissa maissa esiintymässä, mutta viime aikoina kutsuja suurille lavoille ei ole herunut. Hän nauraa itse, että leikattuaan rastansa pois hän menetti mediaseksikkyytensä. Lisäksi hän ei suostu tanssimaan poliitikkojen pillin mukaan.

Lavalausujien ulkonäöllä ei näyttäisi olevan suurta painoarvoa, mutta kun katselen suosituimpia esityksiä, huomaan että runoilijat ovat miettineet kaiken tarkkaan asuvalinnoistaan lähtien. Jopa kielten sekakäyttäjänä tunnettu nykyrunoilija, jo eläkeikään ehtinyt Ike Wangu Muila, pukeutuu lippalakkiin, koska se sopii hänen tyyliinsä.

Ike vie sydämiä heti avattuaan hassua kieltä murtavan suunsa. Hän nousi tähdeksi sympaattisella tavallaan runoilla ja elkeillä kuin räppäri. Jokin tässä vetovoimaisessa vanhuksessa vetosi niin, että ymmärsin hänen runonsa täysin, vaikka hän yhdistelee muun muassa englantia, lasten lorukieltä, äidinkieltään tshivendaa ja paikallista ghettoslangia iscamthoa.

Kielisalaatillaan hän ei pyri Suomessa paheksuttuun tekotaiteellisuuteen, vaan se kuvastaa hänen mielestään tavallisen ihmisen elämää:

Velevele (tosiaankin) nämä ovat asioita jotka/ inspiroivat minua kirjoittamaan buddyscamto (kaverirunoutta) / miesten ja ghettoympäristön inspiroimaa runoutta/ se missä kasvoin lapsena vaikutti/ kokonaisvaltaisesti minuun/ öisin leikittiin piilosta jonka nimi on musta mampatile

(Velevele is die dae se goetes of die dinge wat/ inspired me to write buddyscamtho/ behind amabonda ne environment ya se kasi/ langikhulela khona as a bambino had an/ all-round inspiring impact on me a lot/ playing hide and seek black mampatile no no game)

Eteläafrikkalaisissa suurkaupungeissa on hyvin tavallista, että samalla asuinalueella kuulee kaikkia yhtätoista virallista kieltä. Ikellä on kielitajun lisäksi rytmitajua. Hän puhuu kuin tanssi. Ike on suosittu koska hänen runonsa kertovat arkielämästä kylissä, kaduilla ja ghetossa.

Eteläafrikkalainen runous on yleisesti ottaen melko kaukana siitä, mitä Suomessa on totuttu kuulemaan – tai tuottamaan. Nykyrunous on muistoja, kuvia, sitaatteja ja vihjeitä sekä musiikkia. Runoilijat ihmettelevät, vaikertavat ja suorastaan aukovat päätään. He puhuvat parhaimmillaan kieltä, jota kaikki ymmärtävät: tuskaa.

On kuitenkin myös herkkyyttä. Sekä runoilijat että yleisö eläytyvät hanakasti teoksiin ja esityksiin. Yleisö taputtaa, rytmittää tai toistaa säkeitä mielellään. Yksi festivaalien koskettavimmista esiintyjistä oli aiemmin mainittu Siza Nkosi. Häneltä ei ole julkaistu vielä yhtään teosta, mutta hänen runojaan esiintyy antologioissa – ja ihmisten keskuudessa. Festivaalien jälkeen Siza kutsui minut kotiinsa Johannesburgiin ja kuljetti pitkin laitakaupunkia. Hän ei pelännyt astua yleisön eteen keskellä kirkasta päivää ja valmistautumatta. Kun kiersimme Sowetossa, hänet tunnistettiin ongelmitta. ”Oletko sinä se runoilija Siza?” kysyttiin.

Hänen runonsa ovat ennen kaikkea nuoren naisen ja äidin paloa ja huolta. Lisäksi tietysti mustan nuoren naisen ja äidin tuskaa ja murhetta. Sizan runoudesta tulee mieleen Sylvia Plath, vaikka nämä kaksi naista ovat aivan eri aikakausilta, historioista ja maista. Sizan vahvuus on se, että hän ei retostele poliittisilla mielipiteillä tai jää niiden vangiksi. Hän lurittaa elämän syvimmät tunnot kuulijalle kuin huolestunut äiti. Moni muu runoilija sen sijaan hehkuu tietynlaista uhoa ja me-henkeä.

Sizan runoudesta tulee mieleen Sylvia Plath, vaikka nämä kaksi naista ovat aivan eri aikakausilta, historioista ja maista.

Etelä-Afrikan runous on niin henkilökohtaista, että tulee väkisin mieleen kliseinen ajatus, että runon puhujana on itse kirjoittaja. Se hämmentää, sillä taiteessahan on lähtökohtaisesti kyse siitä, että puhujana tai kertojana on joku muu kuin minä itse. Mutta Sizan kohdalla havainto ei hämmennä. Hän vain nappaa kuulijan syliinsä ja kantaa maailmaansa. Hän itkee ihan yhtä lailla sisäistä tuskaa ja huolta kuin muutkin sillä erotuksella, ettei uhoa tai vaadi tulla kuulluksi. Hän itkee hiljaa.

Runossa ”Olen äiti” hän purkaa turhautumistaan:

Olen äiti/ loukussa Raamatun ja perustuslain välissä/ nämä toimivallat eivät tee mitään lapseni koulutuksen hyväksi

[–]

Työskentelen 8 tuntia päivässä/ jätän hänet median valvontaan/ jonka oppitunnit ovat houkuttavampia kuin äidinrakkaus.

(”I am a mother/ trapped between the bible and the constitution/ these jurisdictions do nothing for my children’s education. [–] I work 8 hours a day/ leaving her in the supervision of the media/ whose lessons are more appealing than a mothers love.”)

Veikkaan, että Sizalla – joka tienaa leipänsä turruttavasta toimistotyöstä ja joka joutuu asumaan tyttärestään erossa taloudellisista syistä – on edessään valoisa tulevaisuus taiteilijana. Hän polkee tietään ylös ruohonjuuritasolta eikä toivottavasti menetä aitouttaan ja ääntään koskaan.

Valoisa tulevaisuus oman taiteen parissa on osunut Mesh Sarilan kohdalle. Herkkä-ääninen nuorukainen on lähtenyt pienestä kylästä pienin säkein ja tekee nyt kymmenettä vuotta päätyökseen musiikkia. Hän ehti vierailla festivaaleilla vain yhden päivän ajan, mutta suosiostaan huolimatta hän ei ole liian ylpeä astuakseen ghettojen maksuttomille lavoille esiintymään sille yleisölle, jolla ei ole mitään mahdollisuutta matkustaa iltaisin keskustaan. Julkinen liikenne pitkien matkojen päässä keskustasta sijaitsevissa ghetoissa lakkaa toimimasta liian varhain, mikäli haluaa iltapainotteisiin rientoihin.

Meshin suosio johtunee lahjakkuuden lisäksi hänen nöyryydestään. Lisäksi hän on söpö. Ei tosin rastapää, kuten Vonani Bila, mutta söpö mikä söpö. Se vaikuttaa muun muassa yleisön ikään. Runoilijoille on tärkeää, että heitä kuuntelevat niin nuoret kuin vanhat ihmiset. Sanalla sanoen kaikki, koska yhteishenki on entisistä heimorajoista huolimatta luja.

Kuulin sekä ennen festivaaleja, niiden aikaan että jälkeen Napo Masheanen nimen. Häntä ylistettiin useaan otteeseen. Sanottiin, että hänen runouteensa on pakko tutustua ja mieluiten itse ihmiseenkin. Valitettavasti aikataulut eivät sopineet yksiin, mutta sain käsiini hänen teoksensa Fat songs for my girlfriends.

Napo on Mesh Sarilan tavoin nouseva tähti. Hän on näyttelijätär, joka pukee tuntonsa sanoiksi. Värikkäiksi, suhteellisen lyhyiksi ja herkiksi runoiksi kuten runossa mielikuvitus (imagination):

Elän sanoista jotka yllyttävät minut hengittämään

elän jokaiseen uneen;

Minä olen aurinko

sade

tuuli

myrsky

puu

valtameri

meri

polku

kukkula

vuori.

Minä olen sinä

ihminen

teen maailman

joka hetki.

(”I live by words that push me to breathe/ life into every dream;/ I am the sun/ the rain/ the wind/ the storm/ the tree/ the ocean/ the sea/ the path/ the hill/ the mountain./ I am you, /the human/ making the world/ in every instant.”)

Siza, Mesh ja Napo ovat kaikki esimerkkejä eteläafrikkalaisesta herkästä nykyrunoudesta. Sanaa poliittinen en kuitenkaan voi tässäkään yhteydessä poistaa täysin runoilijoista puhuttaessa.

• • •

Suurin osa Etelä-Afrikan runoilijoista käy muissa töissä, mutta on myös heitä, jotka ovat työllistäneet taiteen avulla itsensä ja kaupallistaneet runoutensa. Festivaaleilla esiintyi kolme varsin värikästä ja voimakasta henkilöä: JahRose Jafta, Charmaine Mrwebi ja Hector Kunene, jotka vaikuttavat Bloemfonteinissa, Free State -nimisen osavaltion pääkaupungissa.

Menestynyt kolmikko Bloemfonteinista. Vasemmalta JahRose Jafta, Charmaine Mrwebi ja Hector Kunene. Kuva: Siza Nkosi

Kolmikko on perustanut yhdessä yrityksen, joka muun muassa organisoi runotapahtumia. Lisäksi jokaisella heistä on oma yritys: kukin omistaa kustantamon. Toiminta on pientä mutta kannattavaa. Kovalla työllä ja sinnikkyydellä sekä tietynlaisella oveluudella kukin on luonut itselleen nimeä. Runokeikoista maksetaan heille mukavasti ja heitä kutsutaan tämän tästä esiintymään. Kullakin on omaperäinen tyylinsä esiintyä, eikä lavakarismaa puutu. Myös lavan ulkopuolella kolmikko tihkuu vetovoimaa. Esityksiin on panostettu: kaverusten lisäksi myös vaatteet sointuvat toisiinsa. Afrikka soi heidän runoissaan niin, ettei katsoja-kuulija jää kylmäksi.

Etelä-Afrikassa runoutta ei voi ymmärtää ilman maan historiaa.

Suurin osa esiintyjistä, minua ja eteläafrikkalaista Allan Kolski Horwitzia lukuun ottamatta, oli Vhemben Poetry -festivaaleilla mustia. Ja sitten olimme me, valkoiset pilkut. Allan Kolski Horwitz on hyvin arvostettu kollegoidensa keskuudessa eikä ihme: miehen runous ei voivottele eikä osoittele, vaan toteaa. Eikä se kadu, sillä luulisihan, että valkoisen miehen runous katuu sitä mitä valkoiset ovat tehneet. Hän kuitenkin myötäelää runoillaan. Ja vie kuulijaa piristävällä tavalla muihin maisemiin, kuten naisiin:

Felicia on pukeutunut ruskeaan mekkoon ja peruukkiin joka näyttää peruukilta

– totta

felicia on yksin liftaamassa kahdelta aamulla kaupungilla

– totta

felicia ei harrasta seksiä

– valhetta

felicia ei harrasta seksiä rahasta

– valhetta

felicialla on puhtaat kasvot

– totta

felicialla on sileä iho ja suuret rinnat

– totta

felicia kertoo miehelle joka pysähtyy hänen kohdalleen että hän on väsynyt ja menossa kotiin nukkumaan

– totta ja valhetta —

(Felicia’s wearing a brown dress and a wig that looks like a wig/ -true/ felicia’s alone at 2am in the city hitching a ride/ -true/ felicia does not do sex/ -false/ felicia does not do sex for money/ -false/ felicia has a blank face/ -true/ felicia has smooth skin and big breasts/ -true/ felicia tells the man who stops for her that she is tried and going home to sleep/ -true and false [–])

Jostakin syystä myös minun runoni koskettivat yleisöä. Kävi yllättäen niin, että opin lukemaan runojani poliittisina, mikä on tavatonta: ”eikä armo asu minussa/ sanoit kerran että olen painava taivas/ mutta puhdas olen, puhdistumaisillani —” Mutta tulkintahan on sidoksissa kulttuuriin ja kulttuuri historiaan. Etelä-Afrikan tilanne tunnetasolla on tällä hetkellä räjähdysaltis, joten ei ihmekään, että myös mahdollisimman epäpoliittiset runot kääntyvät helposti poliittisesti kantaaottaviksi.

Etelä-Afrikassa runoutta ei voi ymmärtää ilman maan historiaa. Toisaalta vaikka historiaa ei tuntisi entuudestaan, se kyllä avautuu runoilijoita kuunnellessa. Mielenkiintoista olisi nähdä runouden politisoituminen myös Euroopassa. Siinä mielessä, että runous nousisi ansaitsemaansa arvoon ja asemaan. En kuitenkaan usko, että vielä ensi vaalikaudella Suomessa nähdään televisiorunoilijoita. Tai mistä sen tietää, ihmeellisiä ovat taiteen tiet ja yleisön mielihalut.

Kirjoittaja on kirjailija.