Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2013

Yhdysvaltalainen Lauren Stratford julkaisi 1988 Satan’s Underground -nimisen omaelämäkerran. Kirjailija kertoi siinä karmivasta lapsuudestaan väkivaltaisen satanistisen kultin keskellä. Tarina jatkuvien raiskausten uhriksi joutumisesta jatkui kahdessa seuraavassa omaelämäkerrassa. Stratford väitti olleensa osa Kalifornian Kernin piirikunnassa vallinnutta kulttia, joka oli paljastunut aiemmin.

Stratfordin kirjat paljastuivat vähitellen sepitteiksi, kun kultin tapahtumat tuntevat olivat ilmaisseet epäluulonsa niitä kohtaan. Osoittautui, että pseudonyymin takana oli Laurel Rose Willson (1941–2002). Kun kustantaja veti hänen kirjansa pois myynnistä, Willson muutti virallisesti nimensä Lauren Stratfordiksi ikään kuin tähdentäen identiteettiään. Vuonna 1999 samainen nainen astui jälleen julkisuuteen, tällä kertaa Puolan juutalaisena Laura Grabowskina, joka oli selvinnyt hengissä Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriltä. Grabowskina hän julkaisi runon ”We Are One” holokausti-selviytyjien kunniaksi ja keräsi tuhansia dollareita lahjoituksia uhrien hyväksi.

Willsonin tapaus on ääriesimerkki siitä, kuinka kirjallisella kentällä voidaan huijata lukijoita ja muita alan toimijoita. Willsonia kirjoittajana on näyttänyt ajaneen halu kirjoittaa sisäistä epätoivoaan auki. Kirjallisella kentällä erityisesti kirjallisuuden lajeista kurjuuskirjallisuus tai misery literature, kuten sitä englanniksi kutsutaan, on tarjonnut loistavan ponnahduslaudan julkisuuteen. Willsonin fabuloinnin taustalla on voinut olla mentaalinen sairaus. Toisaalta on arveltu, että hän loi sivupersoonansa narsistisen tietoisesti, jotta saisi kuvitelluilla kohtaloillaan huomiota ja sääliä osakseen.

Kurjuus kiinnostaa

Kurjuuskirjallisuus (misery literature, kirjakaupoissa myös Tragic Life Stories tai Painful Lives) sisältää pääasiassa ensimmäisessä persoonassa kerrottuja omaelämäkerrallisia kehityskertomuksia, joiden kertoja kokee elämänsä aikana kärsimystä ja kurjuutta. Usein teksteissä kuvataan vakavan fyysisen tai psyykkisen väkivallan värittämää elämää, ja monesti vanhempi tai jokin muu läheinen terrorisoi kertojaa.

Kurjuuskirjallisuuden kansainvälisen suosion pystyy havaitsemaan pelkällä silmäyksellä myydyimpien kirjojen listalle. Ei olekaan ihme, että monet kirjalliset väärentäjät kirjoittavat juuri tähän lajiin kuuluvia kirjoja, jos haluavat saada julkisuutta tai taloudellista hyötyä osakseen. Esimerkiksi kurjuuskirjallisuuden tyyppiesimerkkinä pidetyt Dave Pelzerin kolmiosaiset lapsuusmuistelmat, jossa mielisairas äiti brutaalisti pahoinpitelee minäkertoja Davea, olivat myyneet yksin Isossa-Britanniassa vuoteen 2007 mennessä yli 3,5 miljoonaa kappaletta (Addley 2007).

Hyvin kirjoitetulla traagisella omaelämäkerralla on siis isot markkinat, ja se herättää kiinnostusta myös voyeristisessa mediassa, jossa mielellään esitellään kirjailijoiden teoksia vasten heidän elämäänsä. Mitä ihmeellisempi omaelämäkerrallinen muistelma on, sitä suuremmat potentiaaliset markkinat se tarjoaa. Stephanie Lawler (2008) on arvellut, että nykyisessä kulttuurisessa ilmastossa yksilön kokema tuska ja trauma helposti otetaan todisteeksi kuvattujen tapahtumien todenperäisyydestä. Mitä suurempaa tuskaa tai syvempää traumaa yksilö kuvaa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sen täytyy olla totta. Kurjuuskirjallisuutta kirjoittava subjekti saattaa eläytyä traagiseen menneisyyteensä niin, että rakentaa tuskastaan ja traumastaan uutta todellisuutta, joka syrjäyttää tylsät faktat.

Traagisella omaelämäkerralla on isot markkinat, ja se herättää kiinnostusta myös voyeristisessa mediassa. Mitä suurempaa tuskaa tai syvempää traumaa yksilö kuvaa, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sen täytyy olla totta.

Suuret markkinat tuntien ei ole ihme, että kurjuuskirjallisuuden saralla on paljastunut viimeisen parin vuosikymmenen aikana runsaasti huijauksia. Niille tyypillistä on se, että tekstissä kuvattu, ”totuuteen” pohjautuva elämä onkin jotain täysin muuta. Dave Pelzerinkin elämäkerran totuudenmukaisuutta ovat osin kyseenalaistaneet hänen sisaruksensa.

Enkeli-Elisa

Suomessa yksi puhuttelevimmista väärennöstapauksista viime aikoina on ollut ns. Enkeli-Elisa -tapaus, joka on rinnastettavissa kansainvälisiin misery literature -tapauksiin. Itsemurhaan päätyneen koulukiusatun Elisan tarinaa kertovaa Jonakin päivänä kaduttaa -romaania markkinoitiin tositarinana. Se perustui itsemurhaan päätyneen koulukiusatun tytön päiväkirjoihin sekä Elisan vanhempien teksteihin, jotka kirjailija Minttu Vettenterä oli saanut vanhempien luvalla käyttöönsä. Kirjan markkinoimiseksi perustettiin Facebook-yhteisö ja lukuisia blogeja, joissa kirjoittivat Vettenterä ja Elisan vanhemmat. Vettenterä oli myös perustanut Ei kiusata -yhdistyksen, jonka tavoitteena oli jakaa kouluille ja kirjastoille Elisasta kertovaa teosta. Hyvä tarkoitus – kiusaamisongelmaan puuttuminen – kuivui kokoon, kun heinäkuussa 2012 Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittajat Anu Silfverberg ja Hanna Nikkanen kyseenalaistivat Elisan tarinan todenperäisyyden.

Vettenterän selitykset muuttuivat paljastumisprosessin aikana. Vielä Kuukausiliitteen artikkelin julkaisun jälkeen hän vetosi systemaattisesti Elisan olemassaoloon ja kertoi puhuneensa tämän vanhempien kanssa. Hän kielsi aluksi myös HS:n jutussa esiintyneen kieliasiantuntijan arviot siitä, että yksi ja sama henkilö olisi kirjoittanut niin Vettenterän nimissä olleet ja Elisan vanhempien blogit kuin Elisan päiväkirjamerkinnätkin. Hän vetosi siihen, että kaikki Elisan vanhempien tekstit ovat kulkeneet hänen kauttansa ja siksi on vain luonnollista, että niissä toistuvat samat kieliongelmat. (Ks. esim. Hagert IS 10.7.2012.)

Vettenterän tarkoitusperistä väännettiin ehkä pari kuukautta kättä Facebookin Enkeli-Elisa-sivustolla ja mm. Vauva-lehden keskustelupalstalla. Poliisi halusi selvittää, onko tapauksessa kyse avustuspetoksesta, jossa olisi epäeettisesti kerätty rahaa. Iltalehden haastattelussa 13.8.2012 Vettenterä kertoi, että ”Elisa on ollut ihan oikeasti olemassa” ja vieritti taakkaa yltään pois: ”Asioita saa ja pitääkin kyseenalaistaa. Tässä on vain unohtunut monin paikoin se, että mistä oikeastaan on kyse.” Blogikeskusteluissa Vettenterä syyllisti kritisoijiaan toteamalla, että väärennösepäilykset vievät huomion pois tärkeimmästä eli koulukiusaamisongelmasta. Näin hän yritti tietoisesti kääntää syyllistävät katseet itsestään pois.

Lopulta Vettenterä tunnusti poliisille esiintyneensä itse Enkeli-Elisan isänä (HS 16.8.2012). Keskustelu tyrehtyi vähitellen ja jäi siihen tilanteeseen, jossa jotkut tuomitsivat Vettenterän teon, toiset taas puolustivat häntä, koska hän oli ottanut tärkeän koulukiusaamisongelman esille. Lopullisen teoksen ensimmäiselle sivulle kirjoitettuun omistukseen on jätetty omituinen paradoksi: ”Tarina on fiktiivinen, mutta ihmiset ja tapahtumat totta”. Ilmeistä oli kuitenkin se, että monet projektia seuranneet ihmiset tuohtuivat Vettenterän toiminnasta. Kirjailija myös vetäytyi julkisuudesta vähitellen.

Minttu Vettenterän kirja itsemurhan tehneestä teinityttö Elisasta paljastui kirjalliseksi väärennökseksi.

Jälkeenpäin on vaikeaa sanoa, oliko Vettenterän pyrkimyksenä saavuttaa taloudellista menestystä ja julkisuutta vai halusiko hän entisenä koulukiusattuna kiinnittää ihmisten huomiota kiusaamisen vakavuuteen. On hyvinkin mahdollista, että tilanne ja tarina alkoi viedä Vettenterää, jonka internetiin luoma tarinakulku oli kasvanut hänelle henkilökohtaiseksi totuudeksi asiasta.

Vettenterä muistuttaa vahvassa huomionhakuisuudessaan Herman Rosenblatia (s. 1929), joka kuuluu runsaaseen holokaustiväärentäjien joukkoon mm. Binjamin Willkomirskin (oik. Bruno Dösseker), Laurel Rose Willsonin ja Misha Levy Defonsecan (oik. Monique de Waelin) ohella. Juutalainen Rosenblat oli todellisuudessakin ollut keskitysleirivankina, mutta hänen muistelmansa Angel at the Fence sisälsi valheellisen tarinan, minkä takia kustantaja Berkley Books veti kirjan pois markkinoilta juuri ennen kuin se olisi pitänyt julkaista vuonna 2008. Tätä ennen Rosenblat oli kertonut omaa elämäntarinaansa julkisuudessa, esimerkiksi Oprah-show’ssa.

Angel at the Fence sisältää romanttisen kuvauksen siitä, kuinka keskitysleiri oli yhdistänyt ensimmäisen kerran Rosenblatin puolisoonsa. Oprah-show’ssa Rosenblat kertoi, kuinka hän oli joutunut Schliebenin keskitysleiriin. Siellä hän oli yllättäen nähnyt eräänä päivänä aidan toisella puolella nuoren naisen, jolta oli kysynyt leipäpalaa, mutta sitä ei tällä ollut – oli vain omena, jonka nainen veti vaatteittensa uumenista. He olivat sopineet uudesta tapaamisesta samaan paikkaan. Kohtaamisia oli ollut useampia, mutta ne loppuivat yllättäen, kun Rosenblat siirrettiin toiselle keskitysleirille. Näin hän uskoi, ettei koskaan enää näkisi tyttöä, johon oli jo ehtinyt palavasti ihastua.

Rosenblat selvisi keskitysleirien julmuuksista, ja sodan jälkeen hän löysi tiensä New Yorkiin. Siellä hän tutustui sattumalta nuoreen puolalaiseen naiseen, jonka kanssa alkoi myöhemmin seurustella. Kun he muistelivat sota-aikaista historiaansa, molempien hämmennykseksi he huomasivat tavanneensa jo sota-aikana – Schliebenin keskitysleirin piikkilanka-aidan luona. Kohtalon johdatuksesta he olivat löytäneet toisensa.

2000-luvun alussa eläkkeelle jäätyään Rosenblat päätti kirjoittaa muistelmansa ja saikin ne kustantajalle. Matkaan tuli kuitenkin paha mutka: ennen muistelmien ilmestymistä professori, juutalaishistorian asiantuntija Kenneth Waltzer otti yhteyttä Rosenblatin kustantamoon, koska epäili kertomusta. Schliebenin keskitysleiriä tutkineena hän tiesi Rosenblatin olleen leirillä vankina, mutta samalla hän tiesi, ettei yhdenkään keskitysleirin ulkopuolisen ole missään olosuhteissa ollut mahdollista tavata keskitysleirivankia. Leiriä ympäröivät laajat suoja-alueet, joita vartioivat aseistetut sotilaat. Jo tämä fakta tarkoitti Rosenblatin muistelmien todenperäisyyden murtumista – romanttinen rakkaustarina Rosenblattien varhaisesta kohtaamisesta murentui.

Rosenblat joutui romanttisen kuvitelmansa viemäksi. Romanttinen holokaustimuistelma houkutteli, koska tarina holokaustin uhrista, joka nousee amerikkalaiseen keskiluokkaan, on itsessään niin kiintoisa, että myynti on taattu. Siinä missä monet holokaustikuvailijat kertovat siitä jatkuvasta tuskasta, että näkivät ihmiskunnan turmeltuneisuuden keskitysleirissä, Rosenblatt halusi kehitellä todellisuutta vastaamattoman tarinan siitä, kuinka keskitysleiri toimikin hänelle romanttisen kohtaamisen tyyssijana. Primo Levi tunsi jatkuvaa tuskaa siitä, että näki ihmiskunnan pimeimmän puolen ja turmeltuneisuuden keskitysleirissä (Tällainenko on ihminen?). Imre Kertesz kirjoitti sairauksien, nälän ja kylmyyden uuvuttamista leirivangeista, jotka hädin tuskin jaksoivat ajatella. Rosenblattin tarina olisi epäilemättä ollut toisenlainen, sillä se olisi antanut iloiset kasvot keskitysleirille – ihmisyyden menettämisen symbolille.

Vaikka monien kurjuuskirjallisuutta edustavien muistelmien paljastuminen väärennöksiksi vie joiden kriitikoiden mukaan teokselta sen kirjallisen arvon, voi väittää, että kurjuuskirjallisuuden väärennökset lisäävät teoksen arvoa toisella suunnalla. Pseudomuistelmat herättävät kysymyksiä siitä, millä tavalla lukijan tulisi asennoitua omaelämäkerrallisiin tai sellaisiksi itseään väittäviin kirjallisuuden lajeihin. Se herättää myös kysymyksiä ihmisen muistin toiminnasta traumatilanteessa – kuinka varhaislapsuudesta kirjoittava ihminen voi muistaa menneisyyttään ja sen traumoja? Kurjuuskirjallisuutta lukeva herkistyy samoille pohdinnoille, joita amerikkalainen historianfilosofi Hayden White on teoksissaan esittänyt: Mikä on historiallisen todellisuuden ja siitä tehdyn esityksen välinen ero? Voiko historiaa ylipäänsä sanallistaa?

Kirjoittaja on kriitikko ja kirjallisuudentutkija Tukholman yliopistossa.

Lähteitä

Esther Addley, ”So bad it’s good”. The Guardian, 15.6.2007.

Kyösti Hagert, ”Enkeli-Elisan kirjoittanut tyrmistyi poliisitutkinnasta”. Ilta-Sanomat 10.7.2012.

”Vettenterä myönsi poliisille esiintyneensä itse Enkeli-Elisan isänä” (kirjoittajaa ei mainittu). Helsingin Sanomat 16.8.2012.

”Enkeli-Elisan kirjoittaja Radio Novalla: ’Tämä on surullista’” (kirjoittajaa ei mainittu). Iltalehti 13.8.2012.

Melissa Katsoulis, Telling Tales. A History of Literary Hoaxes. Constable 2009.

Stephanie Lawler, Identity. Sociological Perspectives. Polity Press 2008.

Annette Årheim, Misery lit: om suget efter brutala och självutlämnande berättelser. BTJ Förlag 2012.