Kritiikin Uutisissa julkaistaan lomakauden ajan juttuja lehden arkistoista.

Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 3/2015.

 

Otso Kantokorpi

Jynkkää menoa Punavuoressa. Rappiollista kulttuuripolitiikkaa

Into Kustannus 2015, 200 s.

 

Kokenut kuvataidekriitikko ja Kritiikin Uutisten entinen päätoimittaja Otso Kantokorpi on ollut näkyvä hahmo suomalaisessa kulttuuridebatissa. Kantokorpi on osallistunut taidekeskusteluun muun muassa Yle Radio 1:n kulttuuriohjelma Kultakuumeessa, jonka kolumnistina hän aloitti vuonna 2006. Jynkkää menoa Punavuoressa -kokoelmaan on valikoitu yhdeksän vuoden ajalta noin 80 kolumnia. Ne on jaoteltu väljästi aihepiireittäin neljään osastoon.

Lyhyttä kolumnimittaa pidempi merkkimäärä tarjoaa mahdollisuuden monipolvisten ajatuskulkujen kehittelyyn. Kantokorpi risteileekin yksityisestä yleiseen ja käytännöstä teoriaan: huomio edullisia sisustustauluja tehtailevasta pienyrityksestä laajenee käsittelemään multippelitaiteen eli teollisesti monistettavan taiteen aatepohjaa ja historiaa.

Parhaimmillaan Kantokorpi ponnistaakin kulttuurimaailman ajankohtaisesta yksittäishuomiosta taiteen peruskysymyksiin apunaan humanistin yleissivistys. Historiallisen kontekstin tai vaikka Bourdieun teorioiden ansiosta suuretkin aiheet esimerkiksi nykytaiteen ymmärtämisestä jäsentyvät mallikkaasti.

Kantokorpi ei peittele vasemmistolaista aatemaailmaansa. Yhteiskunnassa on oltava markkinavoimista vapaita vyöhykkeitä, joissa taiteella on itseisarvo. Kriitikko onkin nasevimmillaan ruotiessaan päivittäistä kulttuuripolitiikkaa ja hahmotellessaan 2000-luvun suunnanmuutoksia. Lukijalle kolumnit tarjoavat oivan mahdollisuuden muistella viime vuosikymmenen uutisaiheita ja verrata niitä jälkiviisaana nykyhetkeen. Lukiessa voikin pohtia, ovatko Kantokorven raadolliset ennustukset kulttuurin kohtalosta toteutuneet.

Guggenheim-keskustelukin kapenee nopeasti käsittelemään ainoastaan matkailun edistämistä ja kävijämääriä.

Erityisen huolissaan kriitikko on talousretoriikan lisääntymisestä kulttuurikentällä: taiteesta puhutaan sisällöntuotantona ja vientivalttina, ja ”hyvästä taiteilijasta tulee huono yrittäjä”. Guggenheim-keskustelukin kapenee nopeasti käsittelemään ainoastaan matkailun edistämistä ja kävijämääriä.

Kantokorpi seuraa tyrmistyneenä suunnitelmia kauppatieteiden, teknisten tieteiden ja taiteiden alan yhdistävästä ”innovaatioyliopistosta”. Poliitikot perustelevat Aalto-yliopistoa Suomen kilpailukyvyn kehityksellä ja yrityssektorin yhteistyöllä, eikä sivistystä tai kulttuuria edes mainita.

Kirjoittaja kiinnittää huomiota myös museoiden hankintapolitiikan keskittymiseen, jolloin tilaa jää vain suurille tähdille ja moniäänisyys kuihtuu. Samalla yksityisen rahan merkitys museoissa kasvaa. Esimerkiksi nostetaan vuonna 2012 Helsingin taidemuseon Iron Sky -elokuvaa käsitellyt näyttely, joka oli ”ilmaista messu- ja markkinointitilaa” yksittäiselle tuotantoyhtiölle.

Kantokorpi väittääkin, ettei museoiden päättäjillä ole kosketusta tavallisten suomalaisten taiteilijoiden maailmaan. Museoissa haikaillaan kansainvälisyyttä, vaikka kriitikon mukaan kotimaiset taiteilijat ovat jo pitkään olleet verkostoituneita ulkomailla. Kiasman entinen johtaja Berndt Arell, Helsingin kaupungin taidemuseota johtanut Janne Gallen-Kallela Sirén ja Guggenheim-säätiön apulaisjohtaja Ari Wiseman saavat kovaa kyytiä.

Kokoelmassa sivutaan myös kansainvälistä taidepolitiikkaa. Nykytaiteen suuret rahat liikkuvat nyt öljymaissa, ja Qatarin kaltaiset valtiot käyttävät tähtitieteellisiä summia paikatakseen nykytaiteen vajettaan. Juuri tämänkaltaista taidemaailmaa, jossa kulttuuri typistyy sijoitukseksi, Kantokorpi ei halua Suomeen.

Yhteiskunnassa on oltava markkinavoimista vapaita vyöhykkeitä, joissa taiteella on itseisarvo.

Jos yhteiskunnallisuus äityy paikoin turhan paatokselliseksi, kolumnikokoelmaa tasapainottavat tekstit kotikaupunkiaan Helsinkiä tutkivasta kriitikosta. Aatteellisuutta on näissäkin teksteissä, mutta eri muodossa. Kantokorpi samastaa itsensä duunareihin sekä kapakoiden kortinpelaajiin ja haluaa löytää kulttuuria jäykkien tapaetikettien sekä instituutioiden ulkopuolelta.

Kirjoittaja huomaa, että omalle lähiympäristölleen sokeutuu helposti. Kantokorpi kuitenkin yrittää hylätä arkiset totunnaisuudet ja kääntää katseensa polkuihin, graffiteihin, kattoihin ja ostoskeskuksiin. Tämänkaltainen kulttuuritoiminta on ilmaista ja kaikkien ulottuvilla.

Havaintoihin heittäytyminen ja halu selvittää johdattavat hänet vieraille vesille aina räppiin ja rappaustekniikoihin: ”Olen huomannut, että oma otteeni suomalaiseen kulttuuriin lisääntyy, kun etäännyn mahdollisimman kauas kaikista kaanoneista – alueille jotka vaativat keski-ikäiseltä mieheltä uskallusta.” Innostuminen uudesta tarttuu myös lukijaan, mikä on hedelmällistä.

Sympaattisen lisän kolumneihin tuo Kantokorvelle ominainen itsetutkiskelu, omien harmistusten ja ajatusmallien analysointi. Kriitikko esimerkiksi pohtii, voiko keski-ikäisellä punavuorelaisella olla todellista kosketusta graffitikulttuuriin. Pohdinnoissa on myös humoristisia piirteitä.

Kaiken kaikkiaan Jynkkää menoa Punavuoressa kertoo kulttuurimaailman epäkohdista, mutta myös niistä syistä, miksi taidetta on suojeltava: vahvoista elämyksistä ja teosten kirvoittamista öisistä ajatuksista. Kolumnien kirjo tosin välittyisi lukijaystävällisemmin, jos tekstejä ei olisi jaoteltu aihepiireittäin, vaan aikajärjestykseen. Pieni paatoksellisuus olisi pilkkoutunut osastot hävittämällä. Samalla täytesanoja ehkästä vähäseen olisi voinut karsia. Näistä huolimatta kirja on jynkkää asiaa.

 

Kirjoittaja oli jutun ilmestymisen aikaan kulttuurijulkaisuja avustava journalistiikan opiskelija.

Nyt, vuonna 2021, Juho Kankaanpää on toimittaja, joka juontaa radiossa ja kirjoittaa aikakauslehtiin. Hän on ollut myös kirjoittamassa palkittua Hyvän sään aikana -tietokirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut kritiikkiparodioita Ylioppilaslehteen, jossa hänet esitellään ”erittäin hyvänä kriitikkona”. Kankaanpää onkin arvioinut Ylioppilaslehdessä jo muun muassa Puuilon radiomainoksen, UniCafe-ruokalan salaattipöydän, uusien suomalaisten liikennemerkkien näyttelyn sekä G. Fordin ohjaaman takkatulivideon.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort