Artikkeli on kolmas osa kolmiosaisesta artikkelisarjasta. Lue myös ensimmäinen ja toinen osa.

Kirjallisuustieteen professori Juhani Niemi on huomauttanut, että Franz Kafkan (1883–1924) ja Eugéne Ionescon (1912–1994) teoksissa rajat fantasian ja toden kesken häviävät ja niissä kaikki on kokemuksellisesti totta. Fantasia merkitsee kykyä kuvitella uusia asioita. Fantasmagoria puolestaan tarkoittaa harhanäkyä tai uskomatonta kertomusta.

Fantasiakirjallisuus eroaa fantasmagoriasta siinä, että se pyrkii kertoman todellisuudesta vertauskuvallisesti ja metaforisesti. Fantasmagoria ei haasta fantasiakirjallisuuden tavoin auktoriteetteja, koska auktoriteetit, vallanpitäjät ja liikemiehet tuottavat fantasmagorioita alamaisilleen ja kuluttajille. Toisin kuin kansanomainen karnevaali, fantasmagoria ei haasta Jumalaa, auktoriteetteja ja yhteiskunnan sosiaalisia lakeja, vaan pitää olemassa olevaa ainoana mahdollisena yhteiskunnallisena järjestyksenä, jossa aina sama tarjoillaan aina uutena.

Fantasmagoria harrastaa superlatiiveja, modernismi harjoitti neutraalisuuden poetiikkaa, jossa suuret linjat kyseenalaistettiin. Historiaan, filosofiaan ja kirjallisuuteen vaadittiin uudenlaista empirismiä.

1950-luvulla modernistien ja realistien kiistassa vastakkain olivat näkemykset, kuvaako kirjallisuus todellisuutta tai voiko kirjallisuus kuvata todellisuutta. Pitikö perinteinen luonnonläheinen junnaustyyli korvata välittömällä todellisuuden kuvaamisella, jossa tapahtumat tulkitaan sellaisenaan. Jo Marcel Proust (1871–1922) puhui näkemisen ja kokemuksen yhdistämisen vaikeudesta.

Kuinka äärimmäisen vaikeaa on kokea monikin asia, jotka voitaisiin sanoa muutamin sanoin. Ellei kokemuksiaan osaa pukea sanoiksi, kokemukset jäävät hämäriksi. Palvelijoilla on näköalapaikka herrasväen elämään. He pystyvät myös pukemaan näkemänsä sanoiksi. Halu nähdä ja halu jäljitellä näkemäänsä merkitsivät Proustille samaa asiaa.

Kysymys on siitä, millaisten päämäärien palveluksessa mielikuvitus kulloinkin on?

Jos yksilön kokemusta verrataan tiedeyhteisöissä harjoitettaviin kokeiluihin ja kokeisiin, voidaanko näitä elämyksiä pitää kokemuksena? Elämyksestä ei jää mieleen pysyvää jälkeä, joka ilmenisi uutena kykynä ja taitona. Miten paljastaa karu todellisuus unelmiin kätkeytyvien toivonkipinöiden seasta ja katsoa todellisuutta suoraan kohti päivänvalossa ja valvetilassa. Marxille mielikuvitus merkitsi ihmiselle elintärkeää kykyä, ei ulkopuolista vierasta voimaa. Kysymys on siitä, millaisten päämäärien palveluksessa mielikuvitus kulloinkin on?

1920-luvun nuorison tavoin 1950-luvun nuori sukupolvi oli menettänyt maailmansotien vuoksi uskonsa ja luottamuksensa suuriin aatteisiin ja ideologeihin. Veijo Meri (1928–2015) muisteli, että 50-luku oli 20-luvun tapaan kultainen vuosikymmen, kun helvetillisten kärsimysten ja kymmenien miljoonien ihmisten tappamisen jälkeen koitti tapahtumaköyhä vuosikymmen, jolloin ihmiset elpyivät elämään uudelleen.

Tuolloin syntyi kysyntää katsomukselle, jonka mukaan maailma vain on olemassa. Se on tietoisuudessamme sellaisena kuin sen käsitämme. Modernistit taistelivat aiempien sukupolvien sotaan johtanutta nationalismia vastaan. Maailman epävarmuutta piti sietää ilman suuria ideologisia absoluuttisen Totuuden kuvitelmia ruusuisesta tulevaisuudesta. Kokemus olemassaolosta oli pelkkä satunnaisuuksien kasautuma, jonka kaaoksessa totuuden etsiminen oli turhaa. 1950-luku oli pakoa maailmankatsomuksista.

1950-luku oli pakoa maailmankatsomuksista.

Olavi Siippainen (1915–63) myönsi modernistien teesit elämän hajanaisuudesta ja synteesin puutteesta. Silti hän kysyi, kuvaammeko ihmistä hetkessä vai ihmistä elämässä? Kuvaako välitön kokemus yhteiskuntaa, jossa jokainen yksilö joutuu kaikesta huolimatta olemaan ja elämään ja toimimaan. Vastaako yksilön välitön kokemus myös kokemusta todellisuudesta ja kielestä.

Väinö Linna letkautti, että modernistiselle ”sotaorposukupolvelle” estetiikka toimi ideologian korvikkeena, heidän paetessaan aatteita estetiikkaan, kunnes silläkin tiellä käveli lopulta arjen realismi vastaan.

• • •

Theodor W. Adornolle (1903–1969) arjen fantasmagoriaa edustivat kulttuuriteollisuuden tuotteet, jotka muuttavat maailman pelkäksi kuvitelmaksi luomalla illuusioita yksilöllisestä vapaudesta, vaikka näillä iskulauseilla ja lupauksilla ei ole katetta. Tätä Adorno ei kutsunut kulttuuriteollisuuden kommunikaatio- tai tietoyhteiskunnaksi, vaan huhuista ja juoruista koostuvaksi näennäisyksilöllisyyden massapetokseksi. Fantasmagorian maailmassa kiistellään korkeintaan kulttuuriteollisuuden luomista kuvitelmista ja medioiden välittämistä väitteistä.

Jos vapaus pohjautuu relativistisille oletuksille ja väitteille, niin millä tavalla se eroaa alistuneesta välinpitämättömyydestä, resignaatiosta? Voiko hälläväliä-tilassa oleva ihminen olla aidosti vapaa, ja jos voi, niin vapaa mistä ja vapaa mihin?

Voiko hälläväliä-tilassa oleva ihminen olla aidosti vapaa?

Italialainen Gianni Vattimo (s. 1936) on tarjonnut nihilismiä perinteisen metafysiikan kyytipojaksi, koska perinteinen, ”perustoista” ja absoluutista kiinni pitävä ajattelu on ominaista vallan ja sodan kulttuurille. Talouskasvun ja luonnon sietokyvyn rajat tunnustava kulttuuri hylkää nämä absoluutit.

Vesa Oittinen onkin huomauttanut, että kenties tämä sovittamattomien yhteiskunnallisten ristiriitojen kanssa kamppailevan nykyihmisen nihilismi-kokemus heijastaa modernin teollisen kasvu- ja kulutusyhteiskunnan arvojen umpikujaa ja suuret kertomukset palaavat kasvun rajojen tunnustamisen ja ekologisen ajattelun myötä.

Mitkä rajoittamattomien toiveiden aikakautemme ideologioista tulee johtamaan harhaan, mitkä ”jumalat” kannattelevat tulevaisuutta? Ikuista puuhakkuutta palvovat insinöörit uhkaavat teknologioineen karkottaa humanismin lopulliseen maanpakoon pakottamalla sen asettumaan autiomaan erakkomajaan. Nämä madonluvut esitti Max Horkheimer (1895–1973) vuonna 1947 julkaistussa teoksessaan Välineellisen järjen kritiikki. Hän kritisoi, ettei insinööriä kiinnosta asioiden ymmärtäminen niiden itsensä tai oivaltamisen vuoksi, vaan se, kuinka asiat saadaan sopimaan virtaviivaiseen kaavaan.

Älyllinen toiminta muistutti yhä enemmän ristisanatehtävien täyttämistä ja kyselylomakkeisiin vastaamista. Yhteiskunnallinen keskustelu ja yksilön älyllinen etsintä tyhjenivät yleisen mielipiteen mittauksiin. Tässä pelissä näyttelevät pääosaa massakulttuuriteollisuuden massojen epäjumaliksi kohottamat julkkikset, jotka eivät ole aitoja yksilöitä vaan omien valokuviensa suurennoksia. Kulttuuriteollisuuden luomat fantasmagoriat muuttavat kansalaiset yleisöksi, katsojiksi, kuuntelijoiksi ja fanittajiksi.

Onko siis kriittiselle ajattelulle sijaa? Elämänväsymyksen vaivaamat modernit henget kuluttavat elämänsä juoksemalla täyttä vauhtia paikasta toiseen. Eivät siksi, että rakastaisivat paikkaa, jonne ovat menossa, vaan siksi, että he vihaavat paikkaa, josta lähtevät. Ja niin he pakenevat kaikkialta.

Tämä espanjalaisen filosofi Miguel de Unamunon (1864–1936) vuonna 1912 esittämä traaginen elämännäkemys panee kysymään nykyisen globalisaatio-kiireen todellisia syitä: elämä näyttäytyy usvana, unena, näytelmänä, pelinä, leikkinä, paradokseina ja ristiriitoina.

Kuinka asiat saadaan sopimaan virtaviivaiseen kaavaan?

Miksi jokainen on ikään kuin koko ajan väärässä paikassa, muualla missä on? Poliittiseksi kutsuttu taloustiede opettaa meille, mikä on osuvin ja taloudellisin tapa tyydyttää tarpeemme, ovatpa ne sitten rationaalisia tai irrationaalisia, rumia tai kauniita, moraalisia tai moraalittomia.

Fantasmagorian ja taloustieteen lähtökohtana on työn ja tuotannon unohtaminen ja häivyttäminen. Tilalle tuodaan flirttailu ylellisen, joutilaan elämän mielikuvilla, jotka nostattavat mieleen ylellisyyden tunnun. Tämän työn suorittavat viihdeteollisuuden työläiset, joiden tehtävänä on saada elämänsä näyttämään makealta, kepeältä ja huolettomalta. Tosin nykyään varsinkin tangokuninkaallisten maineen eduksi ovat runsaat syrjähypyt, ylinopeussakot ja railakkaat ryyppyreissut, sekä säännölliset vakavat mutta nopeasti paranevat sairaudet.

Walter Benjaminille muodista poistuneet ja hyödyttömiksi käyneet esineet toimivat kuin taikalyhtyinä, jotka ovat muuttuneet aaveiksi ja halpahintaiseksi roinaksi. Michel Tournierin (1924–2016) Meteorit-romaanissa kaatopaikka paljastaa karun todellisuuden unelmiin kätkeytyvien toivonkipinöiden seasta. Kaatopaikalla voi katsoa kulutusyhteiskunnan todellisuutta suoraan kohti päivänvalossa ja valvetilassa.

Romaanin kolmas päähenkilö Alexandre Surin perii veljensä Gustaven kuoltua TALOTE OY:n talousjäteosakeyhtiön. Yllätyksekseen hän huomaa jäteyrittäjänä näkevänsä kulutuskulttuurimme yöpuolen, kun mainosmies näkee vain sen keskipäivän kirkkauden. Kaatopaikalla elämää voi katsoa päinvastaiseen, ylösalaiseen, öiseen tapaan.

Alexandre tajuaa kuluttamisen ja shoppailun olevan kroonisen alakuloisuuden ja melankolian aiheuttaman tyhjyyden peittämistä. Tuottamisen ja työn tekemisen vastakohtana konsumerismi on tietynlaista elämänhalun poissaoloa. Kuluttaja on kuin kaksoismaanpakolainen, juuriltaan temmattu puun verso.

Miltä maailma ja elämä näyttäisivät, jos me kaikki siirtyisimme niille asuinsijoille, joissa kokisimme olomme aidosti kotoiseksi? Kuka ja mikä taho sanoo meille sen, mistä olemme kotoisin, missä meidän asuinsijamme todella sijaitsee?

Kaatopaikka on sarjatuotannon äärettömään potenssiin korottamien esineiden museo. Kalleina rojuina kalliitkin esineet kohtaavat lopulta saman hautausmaan köyhien jätteiden kanssa. Urbaanina ummetuksen haaveena on kuluttaminen ilman jätettä, kuten porvariston haaveena on kapitalismi ilman proletariaattia. Tuolloin kuluttamisen paratiisista tulisi sellainen, jossa mitään ei heitettäisi pois, tavarat kestäisivät ikuisesti. Näin säästyttäisiin tavaroista luopumisen haikeudelta.

Aitojen esineiden kerääminen vastustaa tuottamista ja kuluttamista. Muinoin käsityöläinen muovaili jokaisen esineen alkuperäisteokseksi kestämään ikuisesti. Nykyään tavara julistetaan aina vain nopeammin käytetyksi, käyttökelvottomaksi ja heitetään roskiin. Yhä suurempien ammattiryhmien työnä on vanhentaa tuotteet keinotekoisesti yhä nopeammin. Heitä kutsutaan muodinluojiksi.

Vanha japanilainen teepannu. Chazen Museum of Art, University of Wisconsin-Madison, USA. Kuva: Wikimedia Commons

Köyhän sosiaalipsykologiaa pohtiessaan kaatopaikan omistaja Alexandre Surin tulee johtopäätökseen, että köyhä on synnynnäinen kotikissa. Talonpoikaistaustansa takia hän näkee matkustamisen juurilta riuhtaisuna, harhailuna ja maanpakolaisuutena. Hän ei osaa matkustaa kepeästi. Hänen on kovasti valmistauduttava ja varustauduttava, otettava ristikseen liikaa matkatavaraa. Pieninkin paikasta toiseen siirtyminen näyttää muutolta.

Köyhä hyväksyy yhteiskuntarakenteen sellaisenaan ja haluaa raivata siihen itselleen aina vain laajemman tilan, vaikka miten vaatimattoman. Siitä johtuu hänen tekosiveytensä ja piintynyt konservatiivisuutensa. Hän ei näe yhtään kauemmaksi kuin pikkuporvaristo, johon hän toivoo pääsevänsä mitä pikimmin. Tästä seuraa, ettei kansa ole ikinä tehnyt yhtään vallankumousta. Vallankumouksen käyteainetta on vain opiskelijapiireissä eli aateliston ja suurporvariston lasten parissa. Historia tarjoaa meille säännöllisesti esimerkkejä rajuista yhteiskunnallisista mullistuksista, jotka varakkaimman luokan nuoriso on saanut aikaan. Mutta valmiiksi aloitetun vallankumouksen kansanjoukot kyllä ottavat talteen, käyttävät sitä hyväkseen varmistaakseen itselleen paremman palkan, lyhyemmän työajan, varhaisemman eläkkeen eli päästäkseen askeleen eteenpäin kohti pikkuporvaristoa.

• • •

Ranskassa 1800-luvun lopulla alun perin kansalaista tarkoittavasta porvarista (bourgeois) tuli kirosana, jota eri ihmiset käyttivät luokittelemaan heidän vastustajiaan. Sosialistille se merkitsi riistäjää, palvelijalle herraa, sotilaalle siviiliä, taiteilijalle vulgaaria asiakasta ja rahattomille kapitalistia. Maksamattomien laskujen markkinatalous toteuttaa omassa suppeassa piirissään karnevalistista maailmankatsomusta siinä mielessä, että sen tuottamista herkuista ja nautinnoista saavat iloita vain harvat, ja sen aiheuttamasta krapulasta joutuu kärsimään ainoastaan ihmisten enemmistö. Köyhä on vain rikkauteen läheisesti liittyvä kuva siitä, mitä rikas ei ole. Köyhä vain muistuttaa siitä, mitä rikkaus on.

Rikas tarvitsee palvelijan, koska rikas pelkää arkielämää. Walter Benjaminin mukaan Proustille hienosto oli rikosklaani, vertaansa vailla oleva salaliittolaisten kopla. Se sulkee pois maailmastaan kaiken, millä on osuutta tuotantoon, vaatii ainakin, että tämä osa piiloutuu sievästi ja kainosti niiden eleiden taakse, joilla kulutuksen täydelliset ammattilaiset tuovat itsensä esiin.

Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan viimeisessä osassa on kuvaus merenrantahotellin illallisilta, kun hotellin viereisellä rantatakadulla tungeksii työläisiä, kalastajia ja pikkuporvarisperheitä voidakseen seurata ikkunoista hotellin sisäpuolista elämää. Proustin mukaan ruokasali oli sillä hetkellä ulkona oleville kuin suunnaton ja ihmeellinen akvaario. Hotellivieraiden elämäntapa oli heille yhtä käsittämätön kuin kalojen ja nilviäisten.

Kertoja kysyy: ”Mikä mahtava yhteiskunnallinen kysymys; pystyykö lasiseinä vastakin suojelemaan satumaisten eläväisten pitoja, vai tulevatko yössä ahnaasti tuijottavat tuntemattomat vielä poimimaan ne altaasta ja syömään ne.”

Proustin ihmisten ongelmat nousevat tyydytetystä yhteiskunnasta.

Proustin kuvauksessa rikkaan ja köyhän erottaa helposti särkyvä lasiseinä. Läpinäkyvä lasiseinä sulkee köyhän rikkaan maailman ulkopuolelle näyttäen kuitenkin köyhälle rikkauden fantasmagorisen kuvan, joka on salaisesti olennainen osa köyhyyden toista puolta. Köyhä on muistutus jostain, mikä on rikkaassa itsessään ja mikä rikkaan täytyy tukahduttaa. Proustin ihmisten ongelmat nousevat tyydytetystä yhteiskunnasta. Lasiseinän takana illallista seuraavien ihmisten ongelmat nousevat tyytymättömyydestä yhteiskuntaan. Benjaminille Proustin teosten kumouksellinen puoli tulee parhaiten näkyviin juuri tässä. Hän ei kohota naurulla maailmaa vaan työntää sitä kumoon, vaaraan mennä pirstaleiksi, joiden edessä hän sitten puhkeaa kyyneliin. Ja pirstaleita tulee: niin perheestä ja persoonallisuudesta kuin sukupuolimoraalista ja säätykunniasta.

Jacques Derrida (1930–2004) löysi köyhyydestä ja rikkaudesta omat salaisuutensa ja salaperäiset lähteensä. Köyhä ei voi puolustautua rikkautta vastaan. Rikas voi torjua köyhän ja estää tätä rikastumasta, hän voi karkottaa köyhän näköpiiristään ja antaa tälle porttikiellon. Tämä erottaa heidät saman mitalin eri puoliksi. Siksi rikkaan on valppaasti valvottava tätä kahden maailman välistä rajaa, vaikka molemmat ovat olemassa samassa maailmassa, mutta eri todellisuudessa.

Michel Foucaultin (1926–84) mukaan taide ja laki sallivat kuvitella tekoja, joita ei saisi tehdä tai joita ei odoteta tapahtuvan. Molemmat muotoilevat asioita kuvittelemalla ne etukäteen tapahtuvina, odottamattomina ja yllättävinä tapauksina. Laki kuvittelee negatiiviset, taide myönteiset odotukset, jotka ylittävät arkitodellisuuden. Entäpä kun markkinatalouden rautaiset lait astuvat määrittelemään taiteen tehtävät ja päämäärät, kuka silloin kuvittelee ja tavoittelee ja mitä? Ovatko sana ja taide silloin vapaita oman tiensä kulkijoita? Onko tulevaisuudessa kriitikon paikka yleisön joukossa vai pitäisikö hänen vetäytyä syrjään, nähdäkseen etäämmältä tarkemmin?

Taide ja laki sallivat kuvitella tekoja, joita ei saisi tehdä tai joita ei odoteta tapahtuvan.

Taidekritiikkiin on kuulunut 1700-luvulta lähtien periaate, että arviointeihin eivät saa vaikuttaa enempää taloudelliset riippuvuudet kuin valtion laitkaan. Julkisten virkojen mahti ja arvovalta tai markkinalait eivät saa tunkeutua kritiikin agendalle, jossa vapaat henget muodostavat vapaan arvioinnin ja keskustelun kautta näkemyksiään taiteesta ja kulttuurista.

Viimeaikoina kritiikeiltä on vaadittu yhä enemmän uutisia, arkisemmin sanottuna juoruja, skandaaleja, populistista herkuttelua epä-älyllisyydellä. Uutisen oletetaan vastaavan mitä-, missä-, milloin-, kenelle-, miksi-, miten- ja kuka-kysymyksiin.

Kulttuuri- ja taideuutisoinnin vastapainoksi voimme omien havaintojemme testaamiseksi asettaa myös Aristoteleen esittämät kymmenen kysymystä:

Mikä? Millainen? Minkä verran? Mihin nähden? Missä? Milloin? Missä asennossa? Missä tilassa? Mitä tehden? Minkä kohteeksi joutuen?

Nämä kymmenen kysymystä ovat päivittäin uteliaisuutemme kohteina kaikkea uutis- ja ohjelmavirtaa seuratessamme. Tapauksia ihmetellessämme teoretisoimme huomaamattamme kysymyksiä esittäen, ja eri vaihtoehtoja punniten.

Ilman arvostelu- ja arviointikykyä tuskin osaa mitään tai ketään erityisemmin arvostaakaan. Kaikki näyttäytyy saman- tai yhdentekevältä. Jos kulttuuri kuihtuu pelkäksi mainonnaksi, niin samalla tarjonta- ja tulkintamonopoli siirtyy suuren rahan edustajille.

• • •

Friedrich Hegelille (1770–1831) runous oli taiteista korkein ja perustavin, koska se antaa parhaat mahdollisuudet inhimillisen itsetietoisuuden ilmaisulle. Symbolinen taide edustaa vielä ihmisen itsetietoisuuden kannalta vaihetta, jossa taiteentekijällä on puutteellinen käsitys itsestään sekä siitä, mitä ylipäätään on olemassa ja miten olevaiset vaikuttavat toisiinsa. Tiedot eivät yllä taitojen tasolle, joten muodon puutteellisuus johtuu myös sisällön puutteellisuudesta.

Hegelin mukaan esimerkiksi kiinalaiset, intialaiset ja egyptiläiset eivät taideluomuksissaan ja jumalan- ja epäjumalankuvissaan päässeet eroon muodottomuudesta tai muodon huonosta ja epäaidosta täsmällisyydestä. He eivät tavoittaneet todellista kauneutta, koska heidän mytologiset käsityksensä, heidän taideteostensa sisältö ja ajatus olivat epämääräisiä tai huonolla tavalla täsmällisiä. Niistä puuttui absoluuttinen sisältö. Tiedon puute johtaa pelkojen ja haaveiden perustalta rakennettuihin mielikuviin sfinkseistä ja muista vastaavista taruolennoista. Kreikkalaiselle kulttuurille oli olennaista se, että se oli vapaa orientaalisesta poliittis-uskonnollisesta despotismista ja kykeni sen ansiosta muodostamaan demokratialle perustuvia yhteisöjä.

Fantasmagoriassa ei ole vielä toteutunut usko ihmiseen.

Hegelin estetiikkanäkemysten valossa voisi sanoa, että fantasmagoriassa ei ole vielä toteutunut usko ihmiseen. Tästä johtuen politiikan ja taiteen välinen käytäntö lyö tyhjää, koska ei ole taiteilevia poliitikkoja eikä politikoivia taiteilijoita. Ihminen on kehittelemänsä tekniikan avulla lennättänyt itsensä kuuhun ja tunkeutunut syvälle mikrokosmoksen salaisuuksiin, mutta samalla hän on pysytellyt politiikan ja taiteen saralla enimmäkseen paikallaan. Kenties pornon vapaan kaupustelun salliminenkin kertoo enemmän ihmisten välisten yhteiskunnallisten suhteiden umpikujasta kuin asenteiden vapautumisesta seksuaalisuutta kohtaan. Kenties se kertoo vain välinpitämättömyyden, hyväksikäytön ja nihilistisyyden lisääntymisestä, ihmisen tuotteistamisesta. Ranskalaisen uskontotieteilijä René Girardin (1923–2015) näkemys oli, että seksuaalisen vapautumisen kausia on kautta historian seurannut alastoman väkivallan aika, koska kauneuden ja seksuaalisuuden halun alla kuohuu väkivalta ja kateus.

Kuluttajalla ja työntekijällä on erilaiset, eri suuntiin tietä näyttävät kartat, kompassit ja navigaattorit. Päteekö sama myös kritiikin suhteen kaupallisuuden puristuksessa. Onko fantasmagoria astunut esteettisten ja tiedollisten ainesten tilalle hämäämään taide-elämän todellisuutta tai sen todellista henkistä ja taiteellista tilaa?

Suomen arvostelijain liitto ry:n hallituksen myöntämä Kopiosto-apuraha mahdollisti tämän kolmiosaisen artikkelisarjan kirjoittamisen, josta suurkiitokset.

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja-kriitikko-kirjailija.

Juttusarjan lähteitä

Theodor W. Adorno, Esteettinen teoria, toim. Gretel Adorno ja Rolf Tiedemann, suomennos ja johdanto Arto Kuorikoski. Vastapaino 2006.

Tiina Arppe, Pyhän jäännökset – Ranskalaisia rajanylityksiä: Mauss, Bataille, Baudrillard, Tutkijaliitto 1992.

Walter Benjamin, Keskuspuisto – Kirjoituksia kapitalismista, suurkaupungista ja taiteesta, suom. Taneli Viitahuhta ja Eetu Viren, Tutkijaliitto 2014.

Walter Benjamin, Messiaanisen sirpaleita – Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta, toim. Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen, suom. Raija Sironen, Kansan Sivistystyön Liitto & Tutkijaliitto 1989.

Jacques Derrida, Platonin apteekki ja muita kirjoituksia, toim. Teemu Ikonen ja Janne Porttikivi, Gaudeamus 2003.

Wolfram Eilenberger, Taikurien aika – Filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2019.

Herman Glaser, Nykyajan pieni kulttuurihistoria, suom. Anja Tiainen, Gummerus 1968.

F. Haug, Mainonta ja kulutus – Systemaattinen johdatus tavaraestetiikkaan ja kapitalistiseen massakulttuuriin, suom. Irma Holopainen, Jyrki Jyrkiäinen, Juha Koivisto, Kauko Pietilä, Veikko Pietilä, Anne Turtiainen, Timo Uusitupa ja Esa Väliverronen, Vastapaino 1982.

W. F. Hegel, Taiteen filosofia – Johdanto estetiikan luentoihin, suom. Oiva Kuisma, Risto Pitkänen ja Jyri Vuorinen, Gaudeamus 2013.

Max Horkheimer & Theodor Adorno, Valistuksen dialektiikka – Filosofisia sirpaleita, suom. Veikko Pietilä, Vastapaino 2008.

Max Horkheimer, Välineellisen järjen kritiikki, suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä, Vastapaino 2008.

Harri Kalha (toim.), Kummat kuvat – Näkökulmia valokuvan kulttuureihin, SKS 2016.

Erkki Karvonen, Imagologia – Imagon teorioiden esittelyä, analyysiä, kritiikkiä, Tampereen yliopisto 1997.

Juha Koivisto, Markku Mäki, Timo Uusitupa (toim.), Mitä on valistus?, Vastapaino 1995.

Alexandre Kojéve, Historian loppu, suom. Saara Hacklin, Tapani Kilpeläinen, Elisa Koponen, Mika Luoma-aho, Jussi Omaheimo ja Eetu Viren, esipuhe Jussi Omaheimo, Tutkijaliitto 2007.

Anna Kortelainen, Albert Edelfeltin fantasmagoria: nainen, ’Japani’, tavaratalo, SKS 2002.

Jussi Kotkavirta ja Esa Sironen (toim.), Moderni / Postmoderni – Lähtökohtia keskusteluun, Tutkijaliitto 1986.

Jussi Kotkavirta ja Ilona Reiners (toim.), Konstellaatioita – Kirja Adornosta, Vastapaino 1999.

Arto Kuorikoski, Toiseuden elementtejä – Theodor W. Adornon ei-identtisen käsite uskonnollisen taiteen ja arkkitehtuurin paradigmana, Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2004.

Olof Lagercrantz, Proustia lukiessa, suom. Juhani Salokannel, Otava 1994.

Jean-Francois Lyotard, Tieto postmodernissa yhteiskunnassa, suom. Leevi Lehto, Vastapaino 1985.

Herbert Marcuse, Taiteen ikuisuus, suom. Ville Lähde, niin & näin 2011.

Hans-Peter Martin & Harald Schumann, Globalisaatioloukku – Hyökkäys demokratiaa ja hyvinvointia vastaan, suom. Margit Heinämäki, Vastapaino 1998.

Olli-Pekka Moisio (toim.), Kritiikin lupaus – Näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan, SopHi 1999.

Robert Musil, Mies vailla ominaisuuksia 1–2, suom. Kristiina Kivivuori, WSOY 2006.

Juhani Niemi, Proosan murros – Kertovan kirjallisuuden modernisoituminen Suomessa 1940-luvulta 1960-luvulle, SKS 1995.

Bruno Patino, Levottomat – Huomiotalous ja keskittymiskyvyttömyys, suom. Tapani Kilpeläinen, niin & näin 2020.

Simo Pieniniemi, Kulttuuriteollisuus ja dialektiikka – Näkökulmia Theodor W. Adornon ajatteluun, Vastapaino 2020.

Joonas Pörsti, Propagandan lumo – Sata vuotta mielten hallintaa, Teos 2017.

Erkki Sevänen, Liisa Saariluoma ja Risto Turunen (toim.), Taide modernissa maailmassa – Taiteensosiologiset teoriat Georg Lukácsista Fredric Jamesoniin, Gaudeamus 1991.

Davide Sisto, Verkon muisti – Elämä ja kuolema somessa, suom. Tapani Kilpeläinen, niin & näin 2020.

Petri Tervo, Kirurgisen operaation teatteri: Teatterillinen kuva ja ihmismuodon esitettävyys avantgardistisen väkivallan näkökulmasta. Teatteritiede, Taiteiden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto 2006.

Seppo Toiviainen, Nuori Lukács – Kriittinen esitys Georg Lukácsin varhaisesta ajattelusta ja toiminnasta (1906–1929), Kansankulttuuri Oy 1977.

Michel Tournier, Meteorit, suom.  Annikki Suni, Otava 1985.

Miguel de Unamuno, Traaginen elämäntunto, suom. Tapani Kilpeläinen, jälkisanat Tuukka Tomperi, Niin & näin -kirjat 2009.

Richard Wiseman, Yliluonnollinen ilmiö – Totuus jossain sisällämme, suom. Tuija Tuomaala, Atena 2012.