Katja Ketun romaanista Yöperhonen (WSOY 2015) löytyi useita sanatarkkoja yhtäläisyyksiä Helena Sinervon runoteokseen Avaruusruusuja (WSOY 2013). Suomen Kuvalehden artikkelissaan Karo Hämäläinen haastatteli molempia osapuolia, mutta samankaltaisuudet tekstien välillä jäivät mysteeriksi.

Kiistat sitaattien tai sellaisilta vaikuttavien ilmausten alkuperästä ja omistajuudesta jäävät usein ratkaisematta. Katja Kettu ei myönnä lukeneensa Helena Sinervon runokokoelmaa, ja Sinervo jää ymmärrettävästi hämmästelemään ilmeisiä yhtäläisyyksiä omien runojensa ja Ketun romaanissa esiintyvien ilmausten välillä. Lukijoitakin tilanne hiertää. Jos kuuluu Ketun rehevän kielen ihailijoihin, miten tulisi suhtautua kirjailijan teoksiin tämän tiedon jälkeen? Entä kriitikko: millaisin lasein hän lähtee lukemaan Ketun seuraavaa teosta?

Kiistat kirjallisista vaikutteista eivät ratkea, koska lainauksesta ei yleensä voi suoraan päätellä, onko se taiteellisesti perusteltua intertekstuaalisuutta, ihastumista toisen kirjailijan ilmaisuvoimaan vai suoraviivainen yritys hyötyä tämän verbaalisesta kekseliäisyydestä. Mikäli harkitsematonta tai vilpillistä lainaamista tapahtuu, se tapahtuu kirjoitusprosessin kuluessa, eikä siihen välttämättä pääse kiinni lopputuloksesta käsin. Sitaatti ei paljasta siteeraajan intentioita.

Erityisen hankalaa lainauskiistojen tulkitseminen on taiteellisesti kunnianhimoisessa kirjallisuudessa, jota Ketunkin romaanituotanto edustaa. Tiedämme, ettei kukaan luo kaikkea omasta päästään, vaan taitavan kirjoittajan tunnistaa siitä, että hän elää ja hengittää sitä kirjallista perinnettä, jota itse työstää eteenpäin.

Tähän viittaavat myös Kettu ja Sinervo Karo Hämäläisen haastattelussa (”Hämmentäviä yhtäläisyyksiä suosikkikirjailijoiden sanavalinnoissa – Katja Kettu: En muista lukeneeni kirjaa”, Suomen Kuvalehti, 3.6.2021). Kettu puhuu siitä, miten kaikki luettu ”syöpyy” mieleen. Sanavalinta kertoo vaikutteiden tiedostamattomasta, automaattisesta puolesta. Hän myös korostaa kielen kerroksellisuutta ja kiertokulkua. Sinervo viittaa samaan ajatukseen muistuttaessaan, että kirjoittaminen on aina varastamista.

Perintö velvoittaa vaalimaan ja antamaan puolestaan eteenpäin.

Kirjailijoiden usein käyttämä varastamisen metafora kehystää kirjalliset lainat konfliktin, ansaitsemattoman hyödyn ja taloudellisen tappion käsittein. Kuten olen varkausmetaforaa analysoidessani todennut (Parnasso 1/2018), kirjallisuuden itseään ruokkivaa, monikerroksista ominaislaatua voisi jäsentää myös toisin, esimerkiksi lahjan tai perinnön metaforien kautta. Perintö velvoittaa vaalimaan ja antamaan puolestaan eteenpäin. Lahjan etiikkaan taas kuuluu vastalahja, joka voisi olla kirjailijan kiitos niille kollegoille, joiden tekstit ovat hänen omaansa rikastaneet. Vaatimuksia lainojen julkituomisesta on vaikea esittää, jos lähtökohtana on kirjailijantyön mieltäminen varastamiseksi – varkaalta kun ei kukaan odota rehellisyyttä tai kohtuullisuutta.

Kirjailijoiden kuvaukset vaikutteiden merkityksestä kirjailijantyössä ovat usein ristiriitaisia, mikä osaltaan mutkistaa lainauskiistojen käsittelyä. Ristiriitaisuus ei sinänsä ole ongelma. Luova työ on ristiriitaista ja siinä vaikuttavat eri suuntiin vetävät pontimet. Ongelmia syntyy, jos tätä luovan työn monisyisyyttä ei hyväksytä tai osata analysoida. Koska toisilta lainaaminen on olennainen osa kirjailijoiden ja taiteilijoiden työtä, tekijöiden pitäisi osata tunnistaa se ja uskaltaa tutkiskella sitä lähemmin – myös sen hankalia, häpeällisiä tai väärinkäsityksille alttiita puolia. Esimerkiksi Muuttuva tekijä -antologian (2020) teksteissä kuvataiteilija Tatu Tuominen (”En ole yksin – kollaasintekijän suhde tekijyyteen”) ja kirjailija Harry Salmenniemi (”Salainen ovi”) harrastavat tällaista itsereflektiota kumpikin oman taiteellisen työnsä lähtökohdista.

Osa lainaamisen ratkeamattomuutta liittyy nimenomaan siihen, että lainata voi todella monin eri tavoin ja moniin tarkoituksiin. Kirjallisuudessa ei ole yhteisiä, jaettuja sääntöjä, joiden mukaan lainaamista voitaisiin säädellä ja väärin lainaavia kirjailijoita sanktioida. (Kuten olen esimerkiksi edellä mainitun antologian artikkelissa ”Appropriaation lainalaisuudet – kirjallisuuden ja juridiikan kohtaamispintoja” argumentoinut, tekijänoikeuslaki ei tätä pulmaa ratkaise.)

Kukin kirjailija rakentaa alalla vallitsevien löyhien käytäntöjen pohjalta oman estetiikkansa ja etiikkansa ja toimii sen mukaan. Jos taktiikka on varastaa kaikki mitä ei ole pultattu kiinni, kuten Jari Tervo on omaa työskentelyään kuvannut (”Kirjailija Jari Tervo: ’Olen varastellut kaikenlaista’”, IS 5.12.2015), se on syytä kirjoittaa mukaan omiin teoksiin turhien väärinymmärrysten estämiseksi.

Lainaamiskiistat pakottavat puntaroimaan myös lukijan roolia niiden esiin nostamisessa. Plagiointia tutkineen kirjallisuudentutkija Marilyn Randallin mukaan plagiaatti on vastaanoton kategoria (ks. Pragmatic Plagiarism: Authorship, Profit, and Power, 2001). Se ei ole tekstin ominaisuus, vaan tulkinta, jonka vastaanottajat lisäävät tekstiin. Argumentille löytyy kirjallisuushistoriasta runsaasti tukea. Liki identtisissä lainaustapauksissa toista kirjailijaa syytetään plagioinnista, toista ylistetään moniäänisestä intertekstuaalisuudesta.

Lukijoille siis kuuluu oma vastuunsa siitä, miten lainauksia tulkitaan. Lainauskiistoista uutisoidaan usein sitaattikoosteiden perusteella – se on eräänlaista ”valitut palat” -journalismia. Ideaalitilanteessa lainauksia tulisi tulkita niiden välittömässä tekstuaalisessa kontekstissa (esimerkiksi luku tai kappale, jossa ne esiintyvät), suhteessa teoksen kokonaisuuteen ja lainaavan kirjailijan tuotantoon laajemminkin sekä tietysti suhteessa lainattavan kirjailijan teokseen ja tuotantoon.

Näin hahmottuisi paremmin se, mikä lainatessa pysyy ja mikä muuttuu, mitä tekstuaaliset siirtymät saavat aikaan ja mikä niissä kenties jää vaivaamaan. Onko kierre takaisin tekstin alkukontekstiin enää oleellinen?

Mutta tällaiselle puntaroinnille ei löydy kunnollista käsittelyfoorumia. Tapaukset tupsahtavat julkisuuteen tilanteessa, jossa toimittaja ei mitenkään ehdi lukea, analysoida ja ottaa itse kantaa tai edes etsiä asiantuntevaa haastateltavaa, joka voisi tai ehtisi tehdä työn hänen puolestaan.

Kun lainapaljastukset on tehty, muut aiheet vievät julkisuuden huomion ja työläät jatkoselvitykset jäävät yleensä tekemättä.

Tällöin journalismin kärjeksi jäävät havaitut yhtäläisyydet, yksittäiset törröttävät virkkeet tai kappaleet, joita ei saada tulkittua osaksi uutta kontekstia eikä myöskään palautettua alkuperäiselle tekijälle. Hämäläisen haastatteluihin pohjaava Suomen Kuvalehden artikkeli on lajissaan maltillinen ja informatiivinen, mutta ongelmana on juttutyypin rajallisuus – ainakin sellaisen lukijan kannalta, joka yrittää ymmärtää, mistä tekstilainoissa on kyse.

Kun lainapaljastukset on tehty, muut aiheet vievät julkisuuden huomion ja työläät jatkoselvitykset jäävät yleensä tekemättä. Sitaattijupakat jäävät näin pysyvästi ratkeamattomaan tilaan, ellei sitten joku kirjallisuudentutkija niihin myöhemmin tartu. (Mainittakoon tässä esimerkkinä Mika Waltariin 1920-luvulla kohdistettu kopiointisyytös, jota kirjallisuudentutkija Päivi Huuhtanen ruoti perusteellisesti yli 50 vuotta myöhemmin. Tutkimuksen aikajänne on toisinaan sangen pitkä!)

Poikkeuksena lainauskiistojen uutisoinnissa mieleeni on jäänyt kirjallisuustoimittaja Pietari Kylmälän jatkojuttu ”Finlandia-ehdokas ja kirjallinen paranoia” (YLE 24.11.2021) Ylen julkaisemiin uutisiin Panu Rajalan Intoilijan pitkistä sitaateista (”Rajalan Finlandia-ehdokkaassa sivutolkulla I. K. Inhalta kopioitua tekstiä” (12.11.2015), ”Onko Panu Rajalan Finlandia-ehdokaskirja plagiaatti?” (12.11.2015), ”Kaikki kunnia I.K. Inhalle” (13.11.2015)). Kylmälä otti kirjat käteen ja ryhtyi tekemään omaa persoonallista ja perusteltua luentaansa kollega Seppo Puttosen skuupista.

Vielä syvempiin vesiin vie Malcolm Gladwellin laaja artikkeli ”Something borrowed” New Yorkerissa (14.11.2004), missä Gladwell selvittelee Bryony Laveryn näytelmän Frozen (1998) sisältämiä pitkiä lainauksia – joiden kohteena on Gladwellin itsensä kirjoittama artikkeli.

Gladwell onnistuu kirjoittamaan yksittäistapauksen kautta auki laajan näkökulman, jossa lainatun tekijän hämmennys ja loukkaantumisen tunne, lainaavan kirjailijan kokema epätietoisuus, lainaamisen kulttuurinen merkitys sekä lainauskiistojen kipeät seuraukset tulevat näkyviksi ja analysoiduiksi. Lavery joutui aikanaan skandaalin silmään, mutta Frozen selvisi – ehkä myös Gladwellin artikkelin ansiosta –, ja nyt sitä pidetään yhtenä brittinäytelmän moderneista klassikoista.

Lainaaminen ei ole ratkeava kysymys vaan jännitekenttä, joka reagoi tarkastelukulman muutoksiin.

Merkittävä askel eteenpäin lainauskiistojen poteroista on sen ymmärtäminen, että lainaaminen ei ole ratkeava kysymys vaan jännitekenttä, joka reagoi tarkastelukulman muutoksiin. Lainaamista tutkimalla pääsemme käsiksi kirjallisuuden perustaviin kysymyksiin: kirjallisuuden tekijyyteen, lukijan osallisuuteen ja kielen kykyyn kantaa merkityksiä teosten, lajien ja aikakausien ylitse.

Kun otamme etäisyyttä joko/tai-asetelmaan, näemme kirjallisuuden pienen kiertoliikkeen – sen, miten yksittäiset ilmaukset kuten makeat mehileilit tai solisluun kuluma voivat siirtyä yhden kirjailijan teoksesta toiseen – ohella myös suuren kiertoliikkeen eli sen, miten ideat ja sanat jatkuvasti kiertävät, yhdistyvät toisiin, eroavat ja toisinaan myös palaavat alkulähteilleen.

Kirjoittaja on lainaamisen kysymyksiin perehtynyt kirjallisuudentutkija. Hän on vakituinen kolumnisti Parnassossa, jonka vastaava tuottaja Karo Hämäläinen on.

Kirjallisuutta

Päivi Huuhtanen, ”Vihreän hatun varjo: Michael Arlen ja Mika Waltari”. Teoksessa Ritva Haavikko (toim.), Rivien takana: nykykirjallisuuden tutkimusta kirjailijahaastattelujen pohjalta (SKS 1976).

Sanna Nyqvist, ”Kirjailijat varkaina”, Parnasso 1/2018, s. 48–52.

Sanna Nyqvist & Outi Oja, Kirjalliset väärennökset: huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (Gaudeamus 2018).