Esa Kirkkopelto:

Logomimesis. Tutkielma esiintyvästä ruumiista.

Tutkijaliitto 2020, 351 s.

Jos joku ei vielä tiennyt, niin teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja dramaturgi Esa Kirkkopelto on tehnyt myös pitkän akateemisen uran. Kirkkopelto opiskeli Ranskassa Strasbourgin yliopistossa Jean-Luc Nancyn ja Philippe Lacoue-Labarthen johdolla filosofiaa ja väitteli 2003. Vuosina 2007–2018 Kirkkopelto toimi taiteellisen tutkimuksen professorina Teatterikorkeakoulussa ja Taideyliopistossa. Tällä hetkellä hän on vastaavassa pestissä Lundin yliopistossa. Kirkkopeltoa voi pitää Suomen filosofisimpana teatterintekijänä.

Kirkkopelto on vihkiytynyt mannermaiseen ajatteluun, jälkistrukturalismiin ja erityisesti dekonstruktioon opettajiensa mukaisesti. Lisäksi hän tuntee hyvin saksalaisen idealismin perinteen, joka on filosofian raskasta sarjaa. Ranskalais-saksalaiset pohdinnat, ”mietiskelyt”, kristalloituvat taidefilosofisessa tutkielmassa Logomimesis. Koska tässä ei ole mahdollisuutta käsitellä tutkielman yksityiskohtia, yritän esitellä edes päälinjoja.

”Se, mitä näyttämöllä kannetaan ja kannatellaan, on aina jonkinlainen ruumis” (s. 272). Tarkemmin ottaen kyse on esiintyvästä ruumiista. Toisaalta Kirkkopelto mietiskelee näyttämöllistä ruumista, onhan kontekstina teatteri. Kolmas ruumis on kielellinen. Kirkkopelto muotoilee: ”Esiintyvä ruumis kantaa esiin näyttämöllisen ruumiin, jonka kautta sekä esiintyjä että katsoja pääsevät kosketuksiin kielellisen ruumiillisuutensa kanssa” (s. 272). Monta ruumista, mutta Kirkkopellon ruumiskäsitys onkin monikollinen. Ruumis ei merkitse mitään ilman muita ruumiita.

Kielellinen ruumis ei tarkoita vain vuorosanoja toistavaa näyttelijää, vaan kieli ymmärretään kirjassa perustavammin. Tutkielman nimi, Logomimesis, on Kirkkopellon uudissana, joka yhdistää ruumiin ja kielen. Mimesiksellä hän tarkoittaa ruumiiden keskinäistä jäljittelyä, logos merkitsee kieltä. Teoksessa ”teatterillista tapahtumaa analysoidaan mimesiksen ja logoksen ristivedossa” (s. 15). Ruumis, kieli ja näyttämö risteävät koko ajan: kieltä uudelleen ruumiillistetaan ja ruumista kielellistetään näyttämöllä. Teatterissa ollaan nyt todellakin käsitteellisellä tasolla.

Kirkkopelto ei aseta esteettisiä vaatimuksia sille, millaista teatterin pitäisi olla.

Hahmottamista voi vaikeuttaa se, että tutkielma sivuuttaa draamanäyttelemisen ja roolin rakentamisen. Näyttelemistä käsitellään Kirkkopellon sanoin ”ilman ihmisen figuuria” ja perinteistä draamaa. Häntä kiinnostaa ”draaman jälkeinen teatteri”, uudenlainen ruumiillisuus. Kirjasta löytyy harjoitteita, joissa tutkitaan ”esiintyvän ruumiin virittyneisyyttä”. Eräässä harjoitteessa oma käsi muutetaan oksaksi, sitten käärmeeksi ja lopulta molemmiksi yhtä aikaa. Kirkkopelto ei aseta esteettisiä vaatimuksia sille, millaista teatterin pitäisi olla.

Esiintyvän ruumiin teoria yhdistetään tutkielmassa filosofisiin ruumiin teorioihin, muun muassa Gilles Deleuzen virtuaalisen teoriaan. Yhdellä mielenkiintoisella sivupolulla pohditaan Judith Butlerin feminististä kritiikkiä Jacques Lacanin kahta kuuluisaa artikkelia, Falloksen merkitys ja Peilivaihe minän funktion muovaajana, kohtaan. Tutustumme Butlerin käsitteeseen ”lesbinen fallos”. Toisessa kiinnostavassa jaksossa vertaillaan Bertolt Brechtin ja Martin Heideggerin mietteitä näyttämöllisistä eleistä. Kirkkopelto on skolaari hyvässä mielessä: hän käsittelee teorioita luovasti eikä vain toista niitä orjallisesti.

Eräässä sivuroolissa on Denis Diderot’n klassinen essee Näyttelijän paradoksi. Diderot’n mukaan suuren näyttelijän pitää pystyä esittämään kaikenlaisia rooleja. Näyttelijällä täytyy olla analyysikykyä, mutta samalla analyyttisyys estää eläytymisen roolihahmon tunteisiin. Diderot’lle näyttelijän tunnekylmyys on työskentelyn ehto. Paradoksi on siinä, että samaan aikaan näyttelijän pitää herättää katsojissa tunteita.

Kirkkopelto tulkitsee esseetä Lacoue-Labarthen kautta. Lacoue-Labarthe lukee siis Diderot’ta ja Kirkkopelto molempia. Lacoue-Labarthen mielestä näyttelijän paradoksi on tunnekylmyyttä syvemmällä. Se piilee pohjimmiltaan siinä, että ”jäljitelläkseen kaikkea, hän [näyttelijä] itse ei saa olla mitään, eikä hänellä saa olla mitään omaa” (s. 46).

Kirkkopelto lisää ketjuun ajatuksen. Hänen mukaansa näyttelijällä on ruumis ja kieli, jotka muuntuvat näyttämöllä. ”Vaikka näyttelijät voivat ainakin hetkellisesti muuntaa ’luonnollisiksi’ oletettuja piirteitään, he eivät pääse niistä eroon. […] Ihmisen ruumis paljastuu ja näyttäytyy muille tavalla, jota kukaan ei voi ottaa haltuun kokonaan. […] Voi olla, ettei näyttelijällä ole ”omaa” luonnetta, mutta hänellä kuitenkin on aina jokin hahmo tai luonne, oma tai lainattu” (s. 101–102). Esiintyjällä on tavallaan vain jäljittelevä ruumiinsa ja kielensä.

”Vaikka näyttelijät voivat ainakin hetkellisesti muuntaa ’luonnollisiksi’ oletettuja piirteitään, he eivät pääse niistä eroon.”

Logomimesis-käsite on sukua Lacoue-Labarthen mimetologia-käsitteelle, uudissana sekin. Lacoue-Labarthe: ”Mimetologia on draamallisen mimesiksen ehtojen äärimmäistä projektiota. […] Teatterillinen mimesis antaa mallin yleiselle mimesikselle. Taide […] tuottaa tuloksenaan aina teatteria, esitystä [représentation]. Mikä tarkoittaa toista esiintuomista [une autre présentation], jonkin toisen asian esiintuomista, jonkin, joka ei ole vielä täällä, annettu tai läsnä.” (s. 68) Ja tätähän näyttelijä lavalla tekee: tuo esiin asian, joka ei ole läsnä.

”Se mitä sanon, kirjoitan tai näytän, on liian filosofista taiteilijayhteisölle, liian taiteellista filosofeille sekä hämmentävää teatterin tutkijoille ja esitystutkijoille” (s. 8), Kirkkopelto toteaa. Teos ei ole tosiaankaan helppo tapaus. Lukemista helpottaa hieman, jos pohjalla lepää ennakko-opintoja. On kuitenkin vaikea hahmottaa mitä milloinkin haastetaan, kritisoidaan tai asetetaan kyseenalaiseksi. Kuvio pyörii aikalailla omassa hermeettisessä kehässään ilman suhdetta ”ulkoiseen”. Tämän vuoksi tutkielmasta ei meinaa saada otetta. Täytyy silti arvostaa Kirkkopellon, kokeellisen teatterin tekijän, uskallusta esittää uusia hypoteeseja.

Kirjoittaja on kriitikko.