Taidemaalari Mika Vesalahti teki työssään täydellisen narratiivisen muutoksen. Massiivisen Helvetinjumalankone-maalaussarjan jokainen yksityiskohta kommentoi muutakin aiemmin tehtyä.

Helvetinjumalankone möyrii seitsemänosaisena valtavien maalausten sarjana. Danten, Rodinin ja Rothkon innoittama teos syntyi neljässä vuodessa, kun Mika Vesalahti, 53, ryhtyi arvioimaan kriittisesti aiempaa pitkää taiteellista uraansa – maalaamalla sekatekniikalla. Siinä samassa Vesalahti pyrki yhdistämään entistä voimakkaammin työnsä länsimaisen maalaustaiteen traditioon. Se ei onnistunut ilman irtiottoa klassikoista, ristiriitaisesti viittaamalla niihin.

Vesalahti lainasi teossarjansa nimen Ville Hytösen runokokoelmasta, mutta maalasi raivokkaasti ja liitti kiinteitä esineitä töihinsä, kuten työhansikkaita: tauluihinhan ei yleisö saa koskea. Hän eli kuin uutta elämää taiteilijana. Enää ei riittänyt maailman kommentointi, vaan sellainen piti luoda itse omilla töillä.

Elämän kriitikkokoulu

Samaan aikaan Vesalahti koki mullistavan vaiheen yksityiselämässään. Hän oli toipunut rankasta avioerosta ja perustanut perheen virolaisen taidemuseojohtajan Mari Vallikiven kanssa. Liitosta syntynyt poika pääsi vetämään Helvetinjumalankoneeseen omat siveltimen vetonsa, joita ei pysty erottamaan Vesalahden omista kokonaisuuksista.

– Samalla kun rakensin minuuttani uudestaan, ryhdyin myös luomaan uudenlaista maalaustaidetta, Vesalahti sanoo.

Ennen Helvetinjumalankonetta Vesalahti pyrki havahduttamaan yleisöä esittävillä maalauksillaan, piirroksillaan ja akvarelleillaan, joita on ripustettu näyttelyihin ympäri maailmaa. Taiteilijan lähdeaineistona toimi ennen muuta mediakuvasto sodista ja muiden kärsimyksistä, sekä sosiaalisen eriarvoisuuden, vallan ja väkivallan teemat, joita hän tulkitsi maalauksissaan.

Myös piirrokset ja akvarellit tukeutuivat pitkälti nykymaailmalliseen tuskaan. Samalla hän kritisoi aiheen banaaleja representaatioita muodikkaassa mediakuvastossa. Tulkinnat eivät juuri tavoittaneet yleisöä. Lehdistössä Vesalahtea pidettiin vain shokeeraajana, vaikka hänen taiteensa tarkoitus oli tulkita ja arvottaa mediaa.

Vesalahtea pidettiin vain shokeeraajana, vaikka hänen taiteensa tarkoitus oli tulkita ja arvottaa mediaa.

Vesalahti joutui itse mediahuomion keskipisteeseen ensin Porvoossa järjestetyn yksityisnäyttelynsä sotaisuuden takia. Sitten hänen kuratoimaansa Toiseuden kohtaaminen -näyttelyä sensuroi sukupuolivähemmistöjen esittämisen takia näyttelyjärjestäjä eli luterilainen kirkko. (”Seksuaalivähemmistöt eivät mahdu kirkon toiseus-näyttelyyn”, HS 18.11.2008; ”Sensuroitu Toiseus- näyttely jakaa taiteilijat”, HS 19.11.2008; ”Kirkon Toiseus-näyttelystä poistetut pääsevät mukaan”, HS 29.11.2008)

Vesalahden omaa työtä on inspiroinut filosofisen Kriittisen koulukunnan ajattelu, varsinkin Theodor Adornon (1903–1969) kirjoitukset. Tähän Frankfurtin koulukuntaan kuuluivat muun muassa Max Horkheimer, Herbert Marcuse ja Jürgen Habermas.

– Teoria ei silti ennakoi tekemistä, vaan kietoutuu siihen kokemuksellisuudessa, Vesalahti sanoo.

– Adornon mukaan suora kuvaus ei tee oikeutta asioille.

Kokemuksellisuus ja läsnäolo ovatkin keskeisessä roolissa Helvetinjumalankone-sarjan kohdalla. Suuret maalaukset heräävät henkiin katsojan reaalisessa kohtaamisessa maalausten kanssa, ja yksityiskohtien runsaus hukuttaa katsojan lähes hypnoottiseen tilaan.

Helvetinjumalankone VI, akryyli, öljy ja lehtikulta kankaalle, 2020, 270 x 360 cm

Näyttää globaalia kuvakieltä

Vesalahden uudesta otteesta syntynyt Helvetinjumalankone-sarja on suomalaisessa mittakaavassa hyvin poikkeuksellinen teoskokonaisuus. Monessakin sarjan maalauksista on mukana yksityiskohtia, joita voisi pitää itsenäisinä teoksina. Vesalahti on maalannut ja täyttänyt teokset usealla maalikerroksella sekä liittänyt niihin länsimaisen kuvataiteen historian tärkeimpiin teoksiin ja tekijöihin viittaavia kuvia.

– Maalaaminen itse on kaikessa käytännöllisyydessään tyhjän tilan täyttämistä, mutta myös vastakaikua vaativaa dialogia oman ja muiden tekemän taiteen kanssa, Vesalahti sanoo.

Hän on maalannut Helvetinjumalankone-sarjaan länsimaisen kuvataiteen historiasta poimittuja fragmentaarisia hahmoja, jotka luovat teossarjaan lisänarratiiveja ja päällekkäisiä metakertomuksia. Lisäksi Vesalahti viittaa sarjassaan usein kriittisesti myös omiin aiempiin teoksiinsa näiden parafraasien avulla.

Taiteen tekeminen ei Vesalahdelle ole yksioikoista työtä vaan monen harkinnan ja usean analyyttisen näkökulman tulosta.

– Alkulähtökohta on ristiriitainen. Pelkkä kriittisyys ei oikein taivu taiteen lähtökohdaksi. Mutta hyvä oli kriittisesti pohtia omaa työtään, sillä matkan varrella aiemman työn merkitys paikantui, Vesalahti sanoo.

Ja se onnistui. Kirjailija ja Kansallisteatterin ohjaaja Pasi Lampela innoittui Vesalahden teossarjasta: ”Maalausten sisukset aukeavat ja kankaiden pinnoille ryöppyää maanvyörynkaltainen massa, joka hukuttaa inhimillisen sivilisaation. Ryöpyn seasta voi havaita rakenteita, raunioita, suurten eläinten liikehdintää, ihmishahmoja kuin aaveita tai muistoja kadonneista maailmoista.” (Pasi Lampela: ”Impressioita Mika Vesalahden Helvetinjumalankone-maalaussarjasta”, 24.8.2018; teksti aiemmin julkaisematon)

Helvetinjumalankone III, akryyli ja öljy kankaalle, 2018, 270 x 360 cm

Taiteilija palaa maailmaan

Vesalahti käytti Helvetinjumalankone-sarjan maalaamiseen neljä vuotta elämästään, toki tehden samanaikaisesti muitakin maalauksia, akvarelleja ja piirroksia. Mutta tärkein oli ”kone”.

– Työn edetessä arvioidaan muodon ja sisällön suhteiden toimivuutta. Sisällöt reflektoivat ilmaisutapoja vielä hahmottomassa kokonaisuudessa, sanoo muotoa ja sisältöä vuosikymmeniä pohtinut taiteilija.

– Taiteilijan työ sisältää tehdyn arvioimista, lisäämistä ja poistamista. Taiteen tekeminen on primaaritasolla lähtökohdiltaan vastakohta kriittiselle erittelevyydelle, mutta virtaan heittäytymisen jälkeen taiteilijan tulee suhtautua teokseensa arvottavasti. Teoksesta tulee etääntyä.

Vesalahti tulee saamaan töilleen julkisuutta keväällä, kun hänen teoksiaan on esillä Suomen lisäksi yksityisnäyttelyssä Firenzessä Danten kotitalossa tämän 700-vuotiskuolinvuonna sekä Münchenissä suomalaistaiteilijoiden yhteisnäyttelyssä.

Taiteilija ottaa itsekritiikin lisäksi myös ulkoisen kritiikin vakavasti, mutta ei orjallisesti. Hän lukee, mitä hänen taiteestaan kirjoitetaan lehtien kulttuurisivuilla, mutta suurin ennakkoarviointi kuuluu teosten luomisvaiheeseen.

Filosofian historian dosentti Timo Kaitaro kirjoittaa Helvetinjumalankone-sarjasta, että se sopii kapinallisuudestaan huolimatta maalaustaiteen kaanoniin. Kaitaron mukaan teokset ovat historiallisestikin sarja koneita, jollaisiksi isoja maalauksia kutsuttiin valistusajan Ranskassa. (Timo Kaitaro: ”Vesalahden suuret koneet”; pienoisessee aiemmin julkaisematon)

Siveltimen jäljet saavat näkyä, maalin valumat ovat tarkoituksellisia.

Siveltimen jäljet saavat näkyä, maalin valumat ovat tarkoituksellisia. Ne ovat osa sisältöä, joka näkyväksi tultuaan seuraa modernismin perusajatuksia pinnan syvyydestä. Helvetinjumalankone kritisoi myös modernismia yhtäältä massiivisuudellaan ja toisaalta piittaamattomuudellaan koulukuntien säännöistä.

Maali kerroksellisuudessaan paljastaa itsensä, se koskettaa katsojaa ilman fyysistä kontaktia. Valuvien maalien, roskien ja taiteilijan kädenjäljen takana ei enää tarvinnut näkyä mitään maisemaa, vain maalaus itse.

”Mika Vesalahti on ratkaissut välineiden näkymisen ja salaamisen ristiriidan antamalla maalauksen välineiden maisemoida kankaan piiloleikkejä”, Timo Kaitaro kirjoittaa.

”Paksut maalin peittämät impastokerrokset eivät tee maisemaa taakseen vaan ovat maisema kaikessa materiaalisuudessaan ja konkreettisuudessaan. Värit eivät luo kolmiulotteisen maiseman illuusiota vaan ovat kaikessa rosoisuudessaan itse mineraalien kimalteleva loisto ja maan syvyys. Taivaalle jää marginaalinen osuus, jota sitäkin peittävät valumat.”

Helvetinjumalankone VII, sekatekniikka kankaalle, 2019, 270 x 360 cm

Kritiikki taiteilijan työkaluna

Vesalahti pitää taiteen välineellisyyttä ja arvottavuutta merkittävänä osana työtään. ”Sisäinen palo” kuuluu kenties romantiikan sanastoon, mutta Vesalahti kutsuukin motiiviaan ”sisäiseksi välttämättömyydeksi”. Sen toteuduttua luonnoksissa ja maalausprosessin päätyttyä tulee etääntyvä arviointi, osien punnitseminen: mikä toimii ja mikä ei.

– Tätä sekundääristä prosessia voi kutsua kriittiseksi, Vesalahti sanoo.

– Tällöin tulee arvioitua omaa työtä kriittisesti ja suhteutettua sitä myös taiteen laajempaan kenttään ja historiaan.

Taidemaalari Mika Vesalahti nimeää esimerkeiksi liiallisesta itsekritiikistä Jean Sibeliuksen odotetun mutta koskaan valmistumattoman kahdeksannen sinfonian. Myös Anton Bruckner oli ”loputtoman epävarma” sinfonioidensa suhteen ja uudisti jatkuvasti jo julkaistua teosta sisäistetyn kritiikin takia.

Taidemaalari Henry Wuorila-Stenberg hyökkäsi avajaisissa veitsellä omien teostensa kimppuun, riekaloi ne ja kärräsi kaiken kaatopaikalle, koska ne olivat taiteilijan kriittisessä katsannossa surkeita – ostolautakuntien kyynelehtiessä kauhuissaan. Honoré de Balzacin novellissa Tuntematon mestariteos vanhan taiteilija Frenhoferin luoma maalaus jää nuorelle polvelle käsittämättömäksi värisotkuksi, vaikka sen voi tulkita perustuvan vanhan mestarin keskinkertaisuutta syvempään kriittiseen näkemykseen: ”Syntyi taideteos tuleville sukupolville”, Vesalahti sanoo.

Maalausprosessin päätyttyä tulee etääntyvä arviointi, osien punnitseminen: mikä toimii ja mikä ei.

Vesalahden Helvetinjumalankoneessa tarkastelu on johtanut tyylillisten elementtien muutokseen, vaihtumiseen ja jopa kokonaisiin tyylinvaihdoksiin. Vesalahti on luopunut itsekriittisen prosessin myötä aiempien teostensa satiirisista allegorioista ja huumorista, joita yleisö ei näyttänyt ymmärtävän.

Helvetinjumalankoneessa hän on pyrkinyt ankarampaan ilmaisuun nykytaidetta usein vaivaavan lavertelun sijasta. Hän ei silti ole opastamassa kollegojaan samaan.

– Jokainen taiteilija saa minun puolestani olla mitä haluaa ja työskennellä niistä premisseistä lähtien, jotka ovat hänelle ominaisia. Itse olen hyvin kriittinen omaa itseäni ja tekemistäni kohtaan.

Helvetinjumalankone V, akryyli ja öljy kankaalle, 2018, 270 x 360 cm

Kirjoittaja on helsinkiläinen valtiotieteiden tohtori ja freelance-toimittaja.