Uusimperialismi ja kolonialismin historia iskostuivat tajuntaani 2000-luvun alkupuolella, jolloin vietin pitkiä aikoja Karibialla. Vuonna 2004 vierailin Guyanassa, jossa tein kansainvälisen kuvataidekriitikkoryhmän jäsenenä matkan arawak-intiaanien taiteilijayhteisöön Amazonin suoalueelle. Intiaanit rakentavat identiteettiään uusiksi, he opiskelevat omaa kieltään, jota ei brittikolonialistien perintönä kouluissa opetettu.

Kun lähdimme ”ateljeekierrokselle” puoliviidakkoon oppaamme Oswald Hussein, yhteisön johtohahmo, tuli sanomaan minulle: ”Pysyttele vieressäni. Sinä olet tämän ryhmän pienin jäsen, joten ympärillämme kihisevät anakondat ovat sinusta erityisen kiinnostuneita. Ne yrittävät myös tappaa lapsiamme ja kotieläimiämme piiloutumalla pihapuihin”, Hussein huokasi kantaen mukanaan järeän näköistä viidakkoveistä, machetea.

Kävely sujui ongelmitta Husseinin valppaassa valvonnassa, mutta siitä lähtien imperialismi ja sitä käsitteenä hyvin lähellä oleva kolonialismi ovat näyttäytyneet minulle kuristajakäärmeenä, joka kätkeytyy hyvin ja hyökkää yllättäen siinä usein onnistuen.

Uusimperialismilla tarkoitetaan usein yhden maan voimakasta yhteiskunnallista ja kulttuurista väliin tuloa toiseen maahan, mihin ei kuitenkaan sisälly sotilaallista operaatiota tai hallintoa. Martiniquen karibialaissaari on nykyään entisen siirtomaavaltiaansa Ranskan hallintoalue eli departementti siinä missä Guadeloupen saarikin. Martinique on osa Ranskan valtiota, siellä maksetaan euroilla, tiet ovat paremmin hoidettuja kuin missään muualla Karibialla näkemäni ja arkkitehtuuri on jonkinlaista pikku-Rivieraa, hyvin hoidettua mutta vähän tylsää. Galleriaverkostoa ei käytännössä ole, koska lahjakkaimmat kuvataiteilijat imetään heti Pariisiin tai muualle Ranskaan. Ranska syytää valtavasti rahaa saarelle, jolla hyvinvointi on yhtä korkeissa lukemissa kuin työttömyyskin. Kun nainen on synnyttänyt viisi lasta, hän saa Ranskan valtiolta mitalin palveluksistaan kansakunnalle.

Galleriaverkostoa ei käytännössä ole, koska lahjakkaimmat kuvataiteilijat imetään heti Pariisiin.

”Ranska oli Euroopan maista niitä ensimmäisiä, jolle tuli niin sanottu ’natal panic’, synnytyspaniikki”, sanoi Lontoon King’s Collegen imperialismin historian professori Richard Drayton asiasta keskustellessamme. ”Ranskalle on tärkeää, että ex-imperialistinen valtio pysyy uusimperialismin nimessä voimissaan.”

Arawak-intiaani Robert Taylor puuteoksensa kanssa. Kuva: Taava Koskinen

Martiniquella pidin myös esitelmän kansainvälisessä kriitikkokongressissa. Kongressin teemana olivat keskusta-periferiasuhteet kuvataidemaailmassa. Puhuin 1900-luvun alun abstraktin taiteen ilmeisesti ensimmäisestä pioneerista Hilma af Klintistä, joka nousi kuolemansa jälkeen täydellisestä tuntemattomuudesta maailmanlaajuiseen maineeseen. Esitelmäni jälkeen moderoidussa keskustelutilaisuudessa eräs ranskalainen kriitikkorouva totesi, että ”me” – hän puhui koko kansainvälisen yleisön itse auktorisoituna äänitorvena – ”emme ole kiinnostuneita mistään ruotsalaisista taiteilijoista”.

Vastasin kohteliaimmin, että kongressin call for papers -kutsussa ei ollut rajoitusta sen suhteen, mitä periferioita tai perifeerisiä ilmiöitä saa käsitellä, mitä taas ei. Moderointitilaisuuden jälkeen karibialaiset, ruotsalaiset, serbialaiset ja kroaatit tulivat kertomaan, että olivat pitäneet esitelmääni hyvin kiinnostavana ja että yhtä törkeä kohtelu olisi voinut tulla myös heidän osakseen. Kroaatit halusivat myös julkaista esitelmäni esseekokoelmassaan, mikä toteutuikin. Mutta minä sain konkreettisen opetuksen siitä, että uuskolonialismin käärmeellä on isoja kuvioita lehdistön ja kriitikkokunnan piirtäminä nahassaan.

Kansainvälisessä toiminnassa olen havainnut, että periferioista tulevat kriitikot ovat usein valveutuneempia kuin vaikkapa entisistä imperialistimaista, Britanniasta ja Ranskasta tulevat. Uusimperialismi siirtyy kritiikkiin, jos kriitikot ja taidejournalistit vain kuvailevat sitä mitä näkevät, mitä instituutiot haluavat institutionalisoida. Tietämys ja kiinnostus eivät useinkaan riitä kulissien takaisten mekanismien pohtimiseen.

Uusimperialismi siirtyy kritiikkiin, jos kriitikot ja taidejournalistit vain kuvailevat sitä mitä näkevät.

Olin vuonna 2007 kahvilla Karibialla ja Yhdysvalloissa hyvin menestyneen barbadoslaisen kuvataiteilijan Ewan Atkinsonin kanssa. Newyorkilainen Brooklyn Museum oli juuri avannut karibialaista kuvataidetta esittävän näyttelyn Infinite Island, kokoajanaan itsekin karibialaissyntyinen museon kuraattori Tumelo Mosaka. ”Vähän outo tyyppi tämä Mosaka”, Atkinson kommentoi. ”Hän vietti täällä Barbadoksella viikon, mutta minä olin ainoa taiteilija, jonka hän tapasi ja rekrytoi saatuaan tietoni kuraattorikollegalta. Kenties loppuaika kului beachillä?” Mosakan valinnat osoittautuivat sellaisiksi, että karibialaistaiteilijat eivät tienneet monista mitään.

Englannin kielen usein hullunkurisiakin piirteitä saava infiltraatio muihin kieliin edustaa mielestäni verbaalista uusimperialismia. Ilmiö toimii myös englanninnoksina: esimerkiksi yhdysvaltalaisilla ja brittikriitikoilla on televisiossa usein esitellyt lempisäveltäjät ”Joan Sebästiän Bätsh” ja tietysti ”Mouzaar”.

Suomen arvostelijain liiton ex-puheenjohtaja, kriitikko ja journalisti Heikki Jokinen on jo pitkään seurannut ruotsalaisten verbaali-imperialismia suhteessa suomen kieleen. ”He kirjoittavat ranskalaiset ja englanninkieliset nimet huolellisesti oikein, mutta suomenkielisissä tehdään jatkuvasti virheitä. Tämä on jopa herättänyt julkista keskustelua entisten siirtomaaherrojen valtakunnassa”, Jokinen sanoo.

Käärme voi hyvin. Se on monivärinen mutta hyvin kätkeytyvä. Ja se kasvaa.

Kirjoittaja on taidehistorioitsija, taidejournalisti ja kriitikko.