Miettinen:

Suomipunk 1977–1981.

Like 2021, 384 s.

 

Kun suomalainen punk vuonna 2008 täytti 31, sitä juhlittiin dokumentilla, dokumenttisarjalla ja lukuisilla punk-keikoilla. Maan tärkeimmän punkzinen Hilseen tekijä Miettinen julkaisi samana vuonna muistelukirjan lehdestään. Vuotta aiemmin oli ilmestynyt Mika Saastamoisen oraalihistoria Parasta lapsille – Suomi-punk 1977–1984. Seitsemään vuoteen sisältyi niin punkin ensimmäinen kuin toinenkin vaihe, hardcore. Kirja oli kaikin puolin ansiokas.

Nyt Miettinen on julkaissut oman oraalihistorian Suomipunk 1977–1981, jossa palataan vielä kerran sinne, missä tapahtui. Hän keskittyy alkuaikoihin, jolloin oli tekijänä tapahtumien ytimessä. Saastamoisen teoksessa äänessä olivat vain bändien jäsenet, Miettisen kirjassa lisäksi pienlehtien tekijät, levymogulit ja moni muu, Miettinen itse joukossa.

Kirjassa kuullaan lähinnä 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa syntyneitä miehiä. Miettinen mainitsee yksipuolisen sukupuolijakauman, mutta eipä täällä ollut silloin naispunkbändejäkään. Leena Lehtinen sanoo, että punk merkkasi kuitenkin huomattavaa edistystä aiempaan verrattuna, antoi luvan olla ja tehdä mitä halusi. ”Kun nuoret naiset musiikkibisneksessä olivat aiemmin olleet enemmänkin objekteja, nyt he saattoivatkin olla subjekteja, siis pystyivät tekemään juttuja, jotka eivät olleet aiemmin mahdollisia, tai ainakaan kovin yleisiä” (s. 177). Vilma Vainikaisenkin mukaan punk avasi naisille ovia.

Punk avasi naisille ovia.

Siihen nähden, miten paljon kirjassa on haastateltavia, samat kokemukset toistuvat – tuli puhuja sitten Helsingistä, Kouvolasta tai Karhulasta. Tämä ei ole ihme, sillä punk oli osa vallitsevaa yhtenäiskulttuuria. Ongelma on siinä, että kun kaikille annetaan kirjassa yhtä paljon puhetilaa, identtiset havainnot toistuvat peräjälkeen. Vähän kuin kuuntelisi levyä, jossa sama kappale alkaa aina alusta uudelleen. Toimituksellinen ratkaisu imitoi hyvin kokemusta, jossa ollaan ikuisessa luupissa.

Toisto voi tuntua nautinnolliselta tai piinaavalta kokijasta riippuen. Minua kirjan jutut, joista monet olin toki kuullut jo ennen lukemista, jaksavat aina viihdyttää. Ja mukana on nyt uusia detaljeja. Suomipunk 1977–1981 käsittelee aihettaan ilahduttavan kattavasti. Jopa punkkien kirjallisuusmaku (scifi ja Kurt Vonnegut) selvitetään. Parhaimmillaan teos on alakulttuuriyhteisön kuvauksena, useimmille ulkopuolisille ennestään tunnettu, muille ehkä sivistävä. Kirja on nuoriso- ja sosiologiselle tutkimuksellekin varmasti antoisa.

Aikalaistarinoissa korostuu ensimmäisyys ja läsnäolo. Jorma Riihikoski todisti ”suomalaisen punkin ensimmäistä tapahtumaa” niinkin aikaisin, kuin vuonna 1971. Koskisrockissa soittivat tuolloin Wolfgang ja englantilainen protopunkbändi Third World War. Soundin Waldemar Wallenius teki mielestään Suomen ensimmäisen punk-haastattelun Lontoossa The Damnedin kanssa maaliskuussa 1977. Saman vuoden toukokuussa Ramonesin Helsingin ja Tampereen konsertit ”aloittivat” Vandaalien Vesa Häklin mukaan punkin: ”Ne keikat oli aikamoinen katalysaattori, niiden jälkeen alettiin perustaan bändejä ja tekeen sen tapaista musaa” (s. 69).

Punkkia voi pitää tapahtumana. Määrittelen tapahtuman niin, että sen merkityksestä on jonkunlainen yleinen konsensus ja sillä on monta todistajaa. Myöhempi historiankirjoitus tunnustaa tapahtuman arvon, mutta myös aikalaiset ajattelivat, että käsillä oli jotain suurta ja siinä halusi olla mukana, kuten Loose Prickin Tami Ranta sanoo.

Tapahtuma tuo maailmaan jotain radikaalisti uutta. Punkille hahmotellaan kirjassa esihistoria ja puhutaan luontevasta jatkumosta sellaisille yhtyeille kuin Virtanen, The Stooges ja Dr. Feelgood. Jos punkin liittää vain jonon jatkoksi, ilmiön ainutlaatuisuus hämärtyy ja merkitys kaventuu. Punk oli kehys, jonka sisällä tapahtui monenlaisia asioita: levyt ja bändit, musiikki- ja pienlehdet, kirjeenvaihto, koko maan läpileikkaava yhteisö, ulkomaisen punkin vaikutus, keikkapaikat ja -matkat, rintamerkit, valtamedian kohukirjoittelu – ja niin edelleen.

Aikalaiset ajattelivat, että käsillä oli jotain suurta ja siinä halusi olla mukana.

Kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa. Touhottavat pojat kokoontuivat toistensa levyhyllyjen edessä innolla, joka ei toistuisi enää koskaan. Levyt ostettiin Tampereen Epe’sistä, joka oli punkin The Paikka. Kielikurssimatkoilla Englannissa nähtiin bändejä, joita Suomessa ei tajuttu vielä edes kuunnella, kuten The Jamia. Oltiin vastaanottavaisessa iässä, 13–20-vuotiaita. Massasta erottautuminen oli helppoa.

Musiikkilehdillä oli merkitystä. Englantilainen NME ja tamperelainen Soundi opettivat, mitä levyjä kuunnellaan ja miten punkista voi kirjoittaa. Molemmat tulivat myös Kouvolan R-kioskille, Loose Prickin Pauli Johansson muistelee. Loppuvaiheessa Hilsettäkin sai R-kioskeilta. Hengailupaikoilla, Helsingin Kill Cityssa ja Tampereen Safety Pins Fan Clubilla, tavattiin hengenheimolaisia, joiden kanssa oli aiemmin kirjoiteltu. Soittotaidon puute ei ollut ongelma. Atte Blomin Love Records julkaisi maan merkittävimmän punk-kokoelman Pohjalla ja sitä seurasi kiertue. Epe Helenius perusti Tampereelle Poko Recordsin. Kaverilliseen henkeen kuului, ettei levy-yhtiöiden välille syntynyt kilpailua.

Hilsettäkin sai R-kioskeilta. Kirjan kuvitusta. Kuva: Hilseen arkistot

Briard julkaisi ensimmäisen suomalaisen punk-levyn, singlen I Really Hate Ya marraskuussa 1977. Rumpali Sidi Vainio kertoo: ”Briardin ura oli lyhyt ja intensiivinen. Keikkoja oli vain muutama, Stadissa muistaakseni kaikki. Ura huipentu Tavastialle ja taidettiin kaikki olla alaikäsiä, meitä vahdittiin, et ei saatu brenaa. Pete vittuili yleisölle, kun Andyllä katkesi kieli. Se oli keikan irvikuva oikeestaan.” (s. 144)

Yhden ihmiselle tapahtuva asia ei ole vielä tapahtuma, vaan oire harhaisesta minäkuvasta. Joskus yksi ihminen voi silti olla tapahtuma, niin kuin Briardin laulaja Pete Malmi. Mies tunnettiin ivallisena pummaamisen mestarina. Jyrki Lehtola piti suurena kunnianosoituksena sitä, että pääsi Malmin pilkan kohteeksi: ”Tampereella oli joskus Tullikamarilla keikalla tämä paska jälki-Briard. Ne käveli meidän pöydän ohi, ja Pete Malmi huusi ”vitun Lehtola”! Jes, olin olemassa! Se tuntui hyvältä. Puoli tuntia sen jälkeen kun olin kohdannut Pete Malmin, lompakkoni oli kadonnut. Se teki hetkestä vieläkin paremman.” (s. 147)

Malmi asui Vuosaaressa, kuten kaverinsa Jari Kauppinen. Molemmat kirjoittivat Kauppisen Joukkohauta-lehteen. Miettinen ei liioittele yhtään nostaessaan Joukkohaudan punklehtien parhaimmistoon, ”paljon sen vuoksi, että ne varhaisessa vaiheessa omalla nihilistisellä tavallaan kyseenalaisti koko punkin ja kirjoitti paljon muustakin kuin punkista” (s. 212). Miettisen ja Rami Kuusisen Bambi-lehdessä julkaistiin vuonna 1983 Kauppisen näytelmä Forget Everything and Face Nothing. Kotimaisen draaman klassikko tavoitti punkin negatiivisen intensiteetin.

Jollekin voi tulla yllätyksenä, ettei punk ollut Suomessa 19771981 erityisen kapinallista, vihamielistä tai kriittistä. Suomipunk oli suurimmilta osin ”hyviä fiiliksiä”. Siitä puuttuivat myös sisäiset eripuraisuudet. Kauppinen yritti vetää provokatiivista maalaispunk vs. urbaanipunk -jakolinjaa, mutta ei saanut muualta tukea. Vaikuttiko sopuisaan ilmapiiriin maltillinen päihdekulttuuri? Suomessa ei käytetty 1970-luvun lopussa kovia eikä juuri mietojakaan huumeita. Keskikaljan voimalla hönöiltiin, ei rikottu ihmisiä tai paikkoja.

Jollekin voi tulla yllätyksenä, ettei punk ollut Suomessa 19771981 erityisen kapinallista, vihamielistä tai kriittistä.

Punkille ei ollut samanlaista sosiaalista tilausta kuin Englannissa. Tilaus oli enemmän musiikillinen, Riihikoski sanoo. Haluttiin laajentaa levykokoelmaa, hankkia levyjä ja soittaa, kuten lystättiin. Suomessa punk ei totellut myöskään luokkajakoja, vaan oli keskiluokkaista ja punkit suureksi osaksi lukiolaispoikia. Eppu Normaali oli hyvä esimerkki edellisestä, Pelle Miljoona taas poikkeus. Blom näki Pellessä toivomaansa yhteiskunnallisuutta. Vasemmistoakin kiinnosti punkin yhteiskunnallinen puoli, mutta punkit eivät halunneet puoluepolitiikan kuolemansyleilyyn.

Kirjaa lukiessa kumoutuu sekin luulo, että suomalainen punk olisi syntynyt raivoisana vastareaktiona progelle. Moni kuunteli progea ennen punkkia, mutta ei kääntynyt punk-herätyksen jälkeen sitä vastaan, vaan laittoi vain progen vähäksi aikaa syrjään. Sen sijaan jotkut progehämyt vihasivat punkkia. Todella väkivaltaista kohtelua punkit joutuivat sietämään diineiltä. Diinilaumat metsästivät yksinäisiä punkkeja Helsingin keskustassa ja kehyskunnissa. Punkeilla ei ollut lähtökohtaisesti mitään diinejä vastaan. Vasta pelko herätti vihaa.

Erityisen aggressiivisesti punkkiin suhtautui Royalsin Pave Maijanen. Se-yhtyeen Yarin mukaan Maijanen haukkui haastattelussaan punkmusan surkeimmaksi mitä on. Elmun konsertissa hän kieltäytyi miksaamasta punkbändejä. Vanhaa polvea närkästytti sekin, että soittotaidottomat punkit saivat niin helposti levytyssopimuksia. Nykyään yksikään vanhan polven rockartisti ei uskalla haukkua punkkia kasvojen menetyksen pelossa, eivät tosin nuoremmatkaan.

Omia vanhempia vastaan ei ollut tarvetta kapinoida, kuten 60-luvun lopulla. Vanhemmat päinvastoin kannustivat soittajapoikia. ”Hakaneuloista saattoi jotain sanomista tulla, mutta ei sen vakavampaa” (s. 320), Johansson kertoo. Kun kirjassa kysytään mitä punkista jäi kunkin elämään, puhutaan suvaitsevaisuudesta, tekemisen ilosta ja uskalluksesta olla oma itsensä. Kriittistä tai skeptistä elämänasennetta ei mainita. Sehr Schnellin Stressi sentään toteaa, ettei pidä luottaa kaikkeen mitä ihmiset sanovat ja Lehtola yrittää olla edelleen, valitettavasti, ”vitun contrarian”.

Jos haluaa etsiä punkista kapinallisuutta, pitää katsoa eteenpäin, hard coreen. Jukka Junttilan mukaan hardcore oli tietyn porukan vastaveto sille, että punkista oli tullut valtavirtaa. ”Saatiin pienennettyä porukan määrä sellaseksi, että päästiin taas tähän ’me vastaan ne’ -asetelmaan, kun punkista oli tullut pelkästään ’me’.” (s. 177) Kun Mervi Vuorela arvioi Helsingin Sanomissa Miettisen teoksen, arviossa oli sitä kriittisyyttä ja provokaatiota, jota vanhassa Suomipunkissa olisi voinut olla. (HS 1.3.2021, B2; verkkoversio täällä)

Estetiikan tajun puutteeseen saattoi vaikuttaa sekin, ettei suomalaisilla punkeilla ollut käsitystä moderneista taidesuuntauksista.

Jos suomalaiselle punkille ei ollut sosiaalista tilausta, ei sitä ollut esteettisestikään. Lavaestetiikka kyllä hallittiin. Vainikainen piti esimerkiksi Widowsista, koska ”niillä oli kitarat tosi matalalla, siinä oli newyorkia aika paljon, ne oli hyvännäköisiä ja tyylikkäitä” (s. 148).

Kirjan kuvitus kuitenkin kavaltaa, että punkit pukeutuivat paljolti samoihin vaatteisiin, kuin 70-luvun muutkin nuoret, eli rumiin pusakoihin ja neuleisiin. Nahkatakeissa saattoi olla lapsenomaiset resorit. Kengät olivat mitä sattuivat, parhaimmillaan tennarit. Stressi kertoo: ”Kun katsoo vanhoja valokuvia ekoilta keikoilta Koitosta ja muualta, niin siellä oli ihan tavallisen näköisiä suomalaisia nuorii, puolipitkä letti ja siisti paita.” (s. 125) Sofistikoitunut punk-univormu rakentui pikkutakista ja rintamerkeistä, mutta merkit olivat jättimäisiä ja näyttävät nykyään vappukoristeilta.

Kirjan kuvitusta. Kuva: Jarkko Jokelainen

Estetiikan tajun puutteeseen saattoi vaikuttaa sekin, ettei suomalaisilla punkeilla ollut käsitystä moderneista taidesuuntauksista, kuten situationismista. Taideteoreettinen takapajuisuus näkyy myös levynkansissa. Performanssitkin puuttuivat. Perisuomalaiset, konservatiiviset, aitouden ja rehellisyyden arvot kukoistivat Suomipunkissakin.

Vaatteilla koreiluun suhtaudutaan kirjassa tietenkin vähätellen. Tämän näkee hardcoren kohdalla. Sen syntyyn, vuoteen 1981, ajoitetaan myös punkin kuolema. Yarin ”mielenkiinto punkkiin loppui, kun tuli seuraava sukupolvi ja hoocee. Seuraava sukupolvi vei estetiikan tärkeimmäksi jutuksi, niitit oli tärkeämpää kuin musa.” (s. 362) Zeus Mattilakin nostaa musiikin estetiikan yli: ”Briteissäkin punk alkoi oleen semmosta tuotteistettua. Jos soitat punkkia, niin täytyy olla tietyn näköinen. 70-luvun lopulla se minkä näköinen olit ei määritellyt sua vaan musiikki.” (s. 363)

Sehr Schnellin Adi antaa suunnilleen ainoana jotain krediittejä hardcoren estetiikalle, vaikka on myös ironinen: ”Ne punkin ulkoiset piirteet oli enemmän sen seuraavan sukupolven juttu, niiden jotka kävi kävi [sic] kuuntelemassa näitä ekoja bändejä, Laman sukupolvi. Niillä oli tyyli kohdallaan. Me ollaan huonoja punkkareita oltu aina.” (s. 125–126)

Olen ehkä jäävi erittelemään varhaisen punkin ja hardcoren esteettisiä eroja, koska olin itse mukana 80-luvun alun hardcore-vaiheessa. Totean silti, että ensimmäinen varteenotettava punk-asuste, niittitakki, tulee vastaan vasta kirjan sivulla 349. Se on Laman Epen päällä ja veikkaan, että kuvanottovuosi on 1982.

Hardcore-estetiikasta jäi jotain eloon: irokeeseja, niittitakkeja ja Doc Martenseja näkee nykyään jalkapalloilijoilla, iskelmätähdillä ja graafikoilla. Merkit ovat irronneet alkuperäisistä merkitysketjuista. Se ei ole välttämättä hyvä asia, mutta turha valittaa. Vanhasta punk-estetiikasta ei jäänyt jäljelle mitään, mikä on vain positiivista.

 

Kirjoittaja on kriitikko.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort