Kalsealla Joensuun rautatieasemalla minua on vastassa satuolennon kaltainen pitkälettinen miekkonen. Kohteliaasti hän ottaa kapsäkkini ja asettelee sen parhaat päivänsä nähneen polkupyörän perässä kulkevaan punaiseen kuljetuslaatikkoon. Hän ei läiskyttele auton ovia, vaan tekee työmatkansa ja muutkin kulkunsa polkien. Uniikki, narratiiviseen journalismiin erikoistunut, vuonna 1979 syntynyt Sampsa Oinaala on myös journalistina.

Vielä muutama vuosi sitten hän olisi odotellut minua bussipysäkillä Pohjois-Karjalassa Valtimolla, jonne hän vappuna 2004 muutti karistaen pääkaupungin pölyt patiineistaan muuttoliikkeen vastavirtaan uiden. Siitä asti olennainen osa hänen toimittajantyötään on ollut syrjäseutujen ilmiöiden ja rakennemuutoksen tarkkaileminen ja tarinoiden kertominen sieltä.

Kaveripiirissä ounasteltiin, taidettiinpa lyödä vetoakin, että elämäntapatoimittaja palaa maitojunalla takaisin Helsinkiin. Toisin kuitenkin kävi. Edelleenkään Oinaala ei hamua isolle kirkolle.

Sampsa Oinaala on vaatimattomasti elävä, monin tavoin oman tiensä kulkija. Mutta journalistina Oinaala ei ole vaatimaton. Hän haluaa kirjoittaa mahdollisimman isoja juttuja mahdollisimman pienistä aiheista.

– Halusin toimia Suomen sisällä ulkomaan kirjeenvaihtajan tavoin, mennä johonkin, jossa on journalistinen tyhjiö ja kertoa suomalaisten syrjäseutujen kohtaloista valtakunnan tasolla. Toisin kuin usein oletetaan, en kuitenkaan ole mikään maaseudun puolustaja. Kerron vain, mitä täällä tapahtuu, ottamatta kantaa puoleen tai toiseen.

Halusin toimia Suomen sisällä ulkomaan kirjeenvaihtajan tavoin.

Jokin Sampsa Oinaalaa vetää marginaaleihin. Kriitikkona hän työskentelee marginaalin marginaalissa, valtakunnan lähes ainoana radiokriitikkona. Valtimolla asuessaan hän sai arvostelemansa radio-ohjelmat vielä kymmenisen vuotta sitten Ylestä cd-levyille tallennettuna tien pielessä olevaan postilaatikkoon, kun kollegat napsauttivat tietokoneensa auki. Laajakaistaa ei Valtimolla vielä tuolloin ollut. Se sopi korpikriitikolle mainiosti. Lähes rikkumaton hiljaisuus soi parhaan mahdollisen, jopa romanttisen atmosfäärin ohjelmien kuuntelemiseen ja niistä kirjoittamiseen metsämökissä.

Sitten elämä Valtimolla sai uuden käänteen. Oinaalasta tuli isä. Alun hämmennyksen jälkeen vanhempiensa silmäteriksi osoittautuneet kaksostytöt saivat Oinaalan muuttamaan vaatimattomasta, puulämmitteisestä, vesijohdottomasta mökistä Joensuuhun palveluiden ja asumismukavuuksien perään.

Sampsa Oinaala ostamassaan Lehtolan tilan rintamamiestalossa Valtimon Rasimäen kylässä. Kuva: Tommi Taipale, 2014

Oinaalan ylle on yritetty asetella tutkivan journalistin viittaa, mutta ei se oikein tarinoista kiinnostuneen toimittajan harteille asetu. Journalistina hän ei lähtökohtaisesti pengo epäkohtia, vaan lähestyy kohteitaan human interest -tyyliin, emotionaalisesti. Ja juuri tässä piilee hänen reportaasiensa ja haastatteluidensa syvällisyys ja inhimillisyys asiasisältöä unohtamatta.

Oinaala oli ensimmäisiä toimittajia, joka raportoi Talvivaaran kaivoksesta, tuolloin lähinnä menestystarinana.  Kaivoksen aiheuttamat ympäristöongelmat ja muut varjopuolet kävivät ilmi vähitellen menestystarinan muuttuessa kauhutarinaksi.  Oinaala jätti siitä raportoinnin kollegoilleen osallistumatta ”toimittajien sodaksi” luonnehtimaansa subjektiiviseen mediamylläkkään kaivoksen ympärillä. Sen sijaan hän kirjoitti aiheesta aihepiiriä monelta eri sunnalta lähestyvän Talvivaaran vangit -kirjan (Siltala 2016) yhdessä Juha Kauppisen kanssa. Tämä prosessi kuvaa hyvin Oinaalaa toimittajana.

– Journalismi on siinäkin mielessä kiintoisa laji, että siihen liittyy objektiivisuuden ihanne. Mutta kaikkihan me olemme subjekteja, kaikilla toimittajilla on mielipiteitä. Kyynisesti ajatellen journalismi voidaan nähdä eräänlaisena pelinä tiettyine sääntöineen, joilla pelataan. Itse pyrin aivan vilpittömästi tasapuolisuuteen ja reiluuteen journalistin identiteetissäni. Tämä koskee myös kirjoittamaani kritiikkiä.

Oinaala muistuttaa, että kritiikki mielletään edelleenkin journalismin lajiksi, jossa lauotaan subjektiivisia mielipiteitä.

– Mitä enemmän olen journalistista työtä tehnyt, sitä väkevämmin vihaan lukijan puolesta pureskeltuja kritiikkejä ja muitakin juttuja. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta pyrin tekemään myös kritiikeistä tulkinnanvaraisia, jättämällä tekstiin oivaltamisen riemua lukijoille. Joskus pakko todeta, että tämä nyt on täyttä kuraa, joskus ylistää loistavaksi. Lähes kaikki taide kuitenkin asettuu näiden välimaastoon.  Se pitää ujuttaa juttuun, jolloin lukija voi tulkita, mikä on kuran ja kiillon tasapaino. Kartan sataprosenttista lukijan puolesta ajattelua kritiikeissäni. Onneksi kritiikki selvästikin on hakeutumassa tähän edustamaani, journalistisempaan suuntaan, yleisön palvelutyöksi. Nykykriitikot ovat nähdäkseni tiedostaneet sen, että heidän kirjoittamansa kritiikki on vain yksi mielipide, ei absoluuttinen totuus. Ainakin toivon näin.

Pyrin tekemään myös kritiikeistä tulkinnanvaraisia, jättämällä tekstiin oivaltamisen riemua lukijoille.

Vaikka sellaiset auteur-kriitikot kuin Pekka Tarkka, Seppo Heikinheimo ja Jukka Kajava nousevat tuon tuostakin esiin kriitikkokeskusteluissa ihanteina, joskin myös eräänlaisena kollektiivisena traumana, tuskin kukaan nykyään haluaa arvostella taidetta heidän tavoin, Oinaala arvelee. Suunta on totuuden laukomisten sijaan muuttunut journalistisemmaksi. Kritiikkien lyhyydestä nuriseville Oinaala yllättäen napauttaa, että 800 merkin kritiikki on hurmaava! Siinä kun ei ole mitään turhaa.

Radiokriitikkona Sampsa Oinaalan missio on radiotaiteen tunnetuksi tekeminen ymmärrettävämmäksi ja helpommin lähestyttäväksi. Eikä hän karta audiotaiteen popularisointiakaan.

Radiosuhde Oinaalalla on ollut lapsuudesta lähtien.  Ehkä hän oivalsi jo nuorukaisena, että radiossa on kauniimmat kuvat.

Oinaala oli vielä lapsi, kun Ylen monopoli murtui paikallisradioiden rynnistäessä eetteriin. Erityisesti Radio Cityn meininki teki häneen vaikutuksen, kanavan hyvä musiikki ja persoonalliset, erinomaiset juontajat.

– Se oli kiinnostavaa, aivan erilaista kun mummon radion soundi. Varhaisteininä ihastuin Radiomafiaan. Sen kuunteleminen on ollut radioakatemiani, johdatus radion lumoon. Vaikkapa Alivaltiosihteeri ja Koe-eläinpuisto olivat huikeaa radiodraamaa niin huumoriohjelmia kuin olivatkin.  Niiden kuuntelu oli ensikosketuksiani kuunnelmiin.

Mafian innoittamana Oinaala alkoi kuunnella laajemminkin radio-ohjelmia. Alle parikymppisenä hän hakeutui Yle Radio Ykkösen pariin.

– Silloin sen ohjelmat olivat täydellinen vastakohta Radiomafialle. Nykyään Yle Radio Ykkönen on jossain määrin lähentynyt jo mailleen mennyttä Radiomafiaa. Television katselun lopetin kokonaan jo teini-ikäisenä. Se ei vain kiinnosta minua.

Televisiota ei Oinaalan huushollissa ole ollut koskaan. Tosin hänen taannoinen tyttöystävänsä raahasi Valtimolle television. Ei aikaakaan, kun hän ja televisio häipyivät mökistä. Tyttöystävä tosin palasi myöhemmin, televisio ei.

Sampsa Oinaala hiihtää kuvausreissulla Talvivaaran kaivoksen takaisen Ylä-Lumijärven jäällä. Kuva: Tommi Taipale, 2013

Radioinnostuksen kylkiäisenä Oinaala alkoi lukea Helsingin Sanomien radiokritiikkejä jo teini-ikäisenä peilaten niitä omiin käsityksiinsä ohjelmista. Hän kehaiseekin Helsingin Sanomia, jossa radiokritiikkiä on julkaistu kunnioitettavasti, katkeamattomasti jo vuosikymmeniä. Radiokritiikkiä on toki julkaistu muuallakin. Katso-lehden alkuperäinen nimi oli Radiokuuntelija. Radiolla on siis ollut aikoinaan oma lehti ja monilla maakuntalehdillä oli oma radiokriitikkonsa, Oinaala muistuttaa. Vuosisadan vaihteessa radiokritiikki ja jopa radioiden ohjelmatiedot kuitenkin katosivat monista lehdistä.

– Jossain vaiheessa tajusin kuunnellessani radio-ohjelmia kirjoittavani mielessäni kritiikkejä niistä. Mietin, että sepä olisi kiinnostavaa työtä. Intohimoisen kuuntelijan radioevoluution luontevana seurauksena ryhdyin itsekin tekemään äänitaidetta, radiodokumentteja Valtimolle muutettuani.

Oinaala oli päässyt Helsingin Sanomien sisäpiiriin pikkuhiljaa kirjoittamalla sinne lähinnä reportaaseja. Vuoden 2009 tienoilla hän rohkeni vihjaista kulttuuritoimituksen silloiselle esimiehelle Saska Saarikoskelle kiinnostuksestaan pestiin, jos radiokriitikon paikka joskus avautuu. Matti Ripatti oli Helsingin Sanomien pitkäaikainen radiokriitikko ja Jukka Kajava arvosteli rakastamiaan kuunnelmia. Moisia tarjouksia ei Saarikoskelle sadellut, niinpä hän päätteli Sampsa Oinaalan olevan tosissaan tarjouksensa takana.

Jo parin kuukauden kuluttua, Ripatin väistyessä Oinaala aloitti työnsä Helsingin Sanomien radiokriitikkona. Se oli jännä paikka kritiikkiä aikaisemmin kirjoittamattomalle journalistille, joka tosin oli ujuttanut mediakritiikkiäkin kolumneihinsa. Siitä asti Oinaala on ansiokkaasti ja intohimoisesti hoitanut tehtäväänsä. Rehvastelematta hän tiedostaa, että ellei hän radiokritiikkiä kirjoita, se loppuu.

Satunnaisesti jotkut muukin Oinaalan lisäksi ovat kirjoittaneet radiokritiikkejä Helsingin Sanomiin. Se ohentaa Oinaalan lompakkoa, mutta ei muutoin häntä harmita. Todistaahan muidenkin tulo Oinaalan tontille radiokritiikin olevan elossa muutenkin kuin yhden miehen show’na. Tärkeää Oinaalalle on myös lajin uudistaminen, kirjoittamien hieman eri otteella kuin klassiset kriitikot. Kritiikeissään hän pyrkii laajentamaan sisältöanalyysiä radiofonisen taiteen arvottamiseen. Hän ei harrasta populismia, mutta audiotaiteen popularisointi on yksi tapa tehdä tätä taiteenalaa tunnetuksi.

– Suurinta herkkua on päästä arvostelemaan jonkun häröilyä äänimateriaalin parissa. On kuitenkin otettava huomioon radiokuuntelijoiden heterogeenisyys. Taidekritiikin ohella kirjoitan myös populaarikulttuuri- ja mediakritiikkiä radiokritiikin sisällä. Olen arvostellut myös lähetysvirtaa. Sitäkin, kun tyypit heittää studiossa läppää ja soittavat koneen valitsemaa musiikkia pitää arvostella. Välillä on hauskaa livahtaa pois mukavuusalueeltaan kriitikkona. Näillä kritiikeillä tavallaan lunastan muiden ohjelmien arvostelemisen tasapainoa hakien.

– Pelkkään ääneen perustuvassa dramaturgiassa niin näytteleminen, ohjaaminen kuin tekninen toteutuskin vaativat välineen hienovaraista ymmärtämistä. Sitä toki on vuosien mittaan kertynyt, mutta joskus on pakko myöntää ja uskaltaa kirjoittaa siitäkin, että nyt menee ääniteos yli ymmärryksen ufoilussaan.

Tarvittaessa Oinaala ottaa hyvinkin napakasti kolumneissaan ja kritiikeissäänkin Ylen ja muidenkin kanavien ohjelmapolitiikkaan. Hän muun muassa kaipaa monimerkityksellisiä ja mielikuvitusta ruokkivia dokumentteja, jotka eivät kavennu helppoon, valmiiksi pureskeltuun sisältöön, vaan jättävät monitasoisuudessaan vastuun lopullisista johtopäätöksistä kuuntelijalle.

800 merkin kritiikki on hurmaava!

Oinaala myöntää käyttävänsä valtaa kriitikkona, mutta ennen kaikkea hän haluaa ottaa kuulijaa kädestä kiinni ja kutsua radion äärelle.

– Taiteella ja kritiikillä on erittäin tärkeä suhde. Taidetta toki on ilman kritiikkiäkin. Kärjistäen on kysyttävä kuinka kauan. Taiteen ja taiteilijoiden pitää rakastaa kritiikkiä! Ne ovat erottamattomat. Jos taidetta, esimerkiksi lasten kuunnelmia ei lainkaan noteerata, jossain Yleisradion kehityskeskusteluissa moiset on helppoa sysätä sivuun. Mediakriitikkona otan kantaa niin yksittäisiin ohjelmiin kuin ohjelmapolitiikkaan.

Kritiikin tulevaisuudennäkymät Oinaala näkee valoisana, mikäli kritiikki pystyy seuraamaan aikaansa. Kritiikki ei saa marginalisoitua vaan sen on seurattava ihmisten kuuntelu- ja katselutottumuksia. Siksi on tärkeää, että myös viihteellisimpiä ohjelmia arvostellaan, koska mediankulutus muuttuu.  Internet ei hänen nähdäkseen ole uhka taidekritiikille. Pelkkien klikkausten perässä juokseminen voi kuitenkin ohjata vain suositumman, julkkisvetoisen taiteen pariin ja tehdä hallaa marginaalisemmalle taiteelle ja tehdä muutenkin halla taiteelle. Tässä piilee Oinaalan työn tärkeys marginaalisen radiolaitteen esille tuojana eritoten.

Hyvän radiokriitikon pitää Oinaalan mielestä tuntea radion historiaa ja ymmärtää välineen edellyttämät radioilmaisun erityispiirteet. Nyt, kun Yle Areenassa on kuunneltavissa vanhoja kuunnelmia, Oinaala on kohdannut työssään uusia haasteita arvostellessaan hanakasti uutuuksien lisäksi vanhempaakin tuotantoa.

Vuoden freelance-journalistiksi Sampsa Oinaala valittiin vuonna 2011. Palkintoperusteluissa luonnehdittiin hänen kritiikkejään muun muassa leikkisiksi.

Sampsa Oinaala vanhassa hirsisessä saunassaan, jonka hän kunnosti tontiltaan uudestaan käyttöön. Kuva: Tommi Taipale, 2014

– Se oli hauska huomio, leikkimisen metodi ja itseironia ovat hyviä palikoita kriitikontyössäni. Välillä tahallani lyön aivan läskiksi vastapainona tiukoille, analyyttisille kritiikeille. On hämmentävää, kuinka tosissaan ohjelmien tekijät kritiikkejäni lukevat. Se lisää vastuuta, mutta ei poissulje itseironiaa ja leikkimieltä teksteissäni.

Oinaalalla ei ole akateemista taustaa, vaan hän on itseoppinut kriitikko. Kirjoittamaan hän on opetellut lukemalla ja radioilmaisuun hän on perehtynyt kuuntelemalla. Akateeminen teksti on hänen mielestään journalismin pahin vihollinen.

Kirjoittajana Oinaala on energinen ja tehokas. 11 kuukauden ikäiset kaksostytöt keskeyttävät tuon tuostakin kirjoittamisen. Se ei isää häiritse, sillä vauvoja hoitaessakin hän mielessään työstää tekstejään.

– Jaksan tehdä tätä työtä uskoen, että ainakaan vielä en ole kyynistynyt. Radiokriitikon työ on edelleenkin kiinnostavaa ja antoisaa. Vieläkin tulee hetkiä, jolloin olen aivan lumoutunut jostakin radio-ohjelmasta.

Sampsa Oinaala työskentelee yksin vailla työyhteisöä. Hänestä ei olisi avokonttoriin. Viime aikoina hän on saanut kaksi suloista työkaveria lähinnä lastenkuunnelmien pariin.

– Vauvat kuuntelevat ääniä, reagoiden äänimaisemiin. On lumoavaa huomata, että he selvästikin saavat jonkinlaisia elämyksiä radiota kuunnellessaan.

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Palkittu ja arvostettu korpijournalisti

Sampsa Oinaala, syntynyt 1979 Helsingissä.

Vuonna 2004 muutti Valtimolle Pohjois-Karjalaan. Nykyään asuu perheineen Joensuussa.

Narratiiviseen journalismiin erikoistunut vapaa toimittaja, kriitikko ja dokumentaristi.

Työskennellyt päätoimisena toimittajana vuodesta 2001.

Syrjäseutujen ilmiöiden ja rakennemuutoksen tarkkailija ja tarinoiden kertoja.

Vuodesta 2009 työskennellyt Helsingin Sanomien radiosta kirjoittavana kriitikkona.

Tehnyt myös itse radioon dokumentteja ja ääniteoksia.

Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen myöntämä journalistipalkinto 2015.

Vuoden freelance-journalisti 2011.

Perheeseen kuuluu puoliso ja kaksostyttäret.

Harrastaa metsätöitä, remontointia ja hirsirakentamista.