Yksi suomalaisen kirjallisuuskritiikin historian kiinnostavista polemiikeista käytiin 175 vuotta sitten, kun J. V. Snellman hyökkäsi J. L. Runebergin Kuningas Fjalar -runoeepoksen kimppuun. Hegeliläinen dialektiikka ohjasi taidearvottamisen etiikkaa niin vahvasti, että Runeberg syytti lopulta Snellmania ”Hegelin harhaanjohtamaksi” – johon puolestaan Snellman vastasi, että vaikkei hänen tulkintaansa löytyisi Runebergin mielestä perusteita, on ”tulkinta yhä pätevä ja antaa runolle sen kauneimman selityksen”.

Muistatko Fjalarin, Gauthiodin viikinkivaltion vanhan ja onnettoman kuninkaan? Johan Ludvig Runebergin runoelmaeepos Kung Fjalar ilmestyi vuonna 1844. Suomeksi sen ovat kääntäneet K. Kiljander 1876, Eino Leino ja Otto Manninen 1904, Manninen yksin 1944 ja viimeksi Teivas Oksala 2005.

Fjalarin tarina tuntuu nykylukijasta tolkuttomalta. Sotimiseen kyllästynyt kuningas järjestää juhlat, joissa hän lupaa tehdä valtakunnastaan rauhan ja onnen tyyssijan. Tietäjä Dargar kuitenkin pilaa illan. Hän ennustaa hallitsijan suunnitelmien tuhoutuvan sukurutsaan. Fjalarilla on kaksi lasta, kruununperillinen Hjalmar ja tytär Gerda. Tehdäkseen ennustuksen tyhjäksi kuningas heitättää tyttärensä jyrkänteeltä mereen.

Kohtaloaan ei voi paeta viikinkikään. Gerda ei huku, vaan ajelehtiva tyttö pelastetaan laivaan ja viedään kelttien kuningashoviin. Siellä hän elää Oihonna-nimisenä prinsessana. Kun aika koittaa, prinsessaa kositaan. Kosijoista uljain on tietenkin viikinkiprinssi Hjalmar, oma veli. Rakkaus syttyy, mutta lopulta Hjalmar tajuaa Oihonnan oikean henkilöllisyyden. Tyttö ja poika tekevät itsemurhan.

Kun Fjalar saa kuulla tästä, hän iskee miekan rintaansa. Teivas Oksalan komean suomennoksen mukaan: ”miekallansa riimut / rintaan viilteli arpiseen […] painui metsän taa tulivirta päivän, / niin myös nukkui valtias Fjalar pois”.[1] Samaa tietä katoaa myös unelma Fjalarin ”pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta”.

Katoaa myös unelma Fjalarin ”pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta”.

Tolkuton juttu – tai niin kuin Oksala sanoo: ”Runebergin teoksista ongelmallisin ja kenties etäisin tämän päivän lukijalle, jonka relativismin ajan lapsena on vaikea eläytyä runoelman (ja sen päähenkilön) jyrkkään absolutismiin”.[2] Suomalaisen journalismin ja kritiikin historiassa Kuningas Fjalar on joka tapauksessa merkittävä synnyttämänsä polemiikin ansiosta. Keskustelu tarjoaa oppia ja huvitusta myös ”relativismin ajan lapselle”.

Viikingin murheet ja toimeton Suomi

Jos suomalaisessa kirjallisuudessa 1800-luvun puolivälissä keskusteltiin, keskustelu täytti kirjallisuuden. Ahtaissa oloissa mikä tahansa liike merkitsi ”kirjallisen kentän kuohuntaa”. Kuningas Fjalaria koskevalla väittelyllä oli lisäksi se ominaisuus, että sitä käytiin terävimmän kriitikon ja maineikkaimman runoilijan – J. V. Snellmanin ja J. L. Runebergin – välillä. Elävimmin tuon keskustelun vaiheita lienee kuvannut Yrjö Hirn teoksessaan Runebergin runoilijanolemus.[3]

Fjalariin oli ottanut kantaa jo alkusyksystä 1844 muun muassa Z. Topelius, mutta varsinainen väittely alkoi loka-marraskuussa, jolloin Snellman julkaisi kaksiosaisen kritiikkinsä Saiman kirjallisuusliitteessä. Itse asiassa kyseessä on taidefilosofinen essee, joka J. V. Snellmanin kootuissa teoksissa täyttää parikymmentä sivua.[4] Tekstinä se on loogisuudessaan ja terävyydessään loistelias – sen hegeliläinen ajatuksenjuoksu ja terminologia tosin tuntuvat nykylukijasta epäilemättä vierailta.

Aluksi Snellman esittää kaavamaisessa muodossa kirjallisuuden historian asettamalla vastakkain antiikin epiikan ja romanttisen runouden; jälkimmäinen ”reflektoi subjektin sisimmästä ja sen suhteesta ulkomaailmaan”. Romanttisessa teoksessa tärkeitä ovat yksilön pyrkimykset, hänen ajatuksensa ja tunteensa.

”Kansakunnan henki” ei voi tukea parhaimman runoilijansa pyrkimyksiä, yleisö esimerkiksi arvostaa vääriä Runebergin runoja.

Runebergin kohtalona on elää romantiikan aikakaudessa olematta romantikko. Hän on liian idyllinen ja liiaksi antiikin esikuvien vaikutuksen alainen. Runoilijan ja hänen aikansa yhteismitattomuus tuottaa Runebergin – ja koko suomalaisen kirjallisuuden – kannalta epätoivottuja tuloksia. ”Kansakunnan henki” ei voi tukea parhaimman runoilijansa pyrkimyksiä, yleisö esimerkiksi arvostaa vääriä Runebergin runoja.

Ongelma ei ole pelkästään yksittäisen runoilijan, vaan ylipäätään ohuen suomalaisen sivistyksen. Koska Suomella ei Snellmanin mukaan ole 1) kansallista historiaa, jää sen ”runojen idealisoima todellisuus” perheen ja kunnan [!] alueelle. Mutta koska Suomella ei myöskään ole 2) eteläisempien maiden luonnonoloja, on suomalaisesta naisesta tullut ”kodin ulkopuolella raatava orja”. Niinpä kodistakin, ja sitä kautta perhettä käsittelevästä runoudesta, puuttuu sen paras, feminiininen elementti. Suomalainen runous on Snellmanille pelkkää luonnonilmiöiden ja ”perheen surujen” kuvausta. Jälkimmäisiähän Fjalarissa tosiaan riittää.

Varsinaiseen teoskritiikkiin Snellman pääsee vasta arvostelunsa toisessa, lyhyemmässä osassa. Kuten niin moni muu, ylistää kriitikko Fjalarin kieltä ja muotoa: ”plastinen kauneus on Runebergillä niin täysin hallinnassa, että hänen kynäänsä voisi sanoa taltaksi”.

Veistoksellisuuteen liittyy sitten välttämättä intohimojen ja emootioiden tukahduttaminen. Lukija, joka lähestyy Fjalaria romanttisen runouden odotuksin, tulee auttamatta pettymään; Snellman kokee itsekin Fjalarin ”huokuvan kylmyyttä”.

Antiikin esikuvien mukaista Fjalarissa on viikinkikuninkaan hybris (halu rakentaa mielensä mukainen valtakunta) ja jumalten (eli kohtalon) kosto. Snellmanille se ei käy. Jotta Fjalarilla olisi jotain sanottavaa omalle ajalleen – jotta se voisi olla merkittävä taideteos vuonna 1844 – keskeinen jännite ei voi enää olla sankarin ja jumalten välinen. Jännitteen on löydyttävä jostain muualta, tai jopa: kriitikon on konstruoitava se jonnekin muualle.

Keskeinen jännite ei voi enää olla sankarin ja jumalten välinen.

Yhteiskuntafilosofiansa hengessä Snellman löytää Fjalarista valtion ja perheen välisen jännitteen. Yhtäältä ovat viikinkikuninkaan valtiolliset pyrkimykset, toisaalta hänen perheensä asema ja sen sisäiset suhteet.

Positiivisesti ajatellen: Snellman haluaa pelastaa teoksen siltä itseltään.

Nykylukija voi vain ihailla kriitikon dialektista taitavuutta: ”Kun Runeberg panee sankarinsa toimimaan valtiossa, niin tämä toiminta on runoilijan omaa toimintaa – idyllin luomista. Muinainen pohjoismainen sankari, viikinki, haluaa vain ’rauhaa’ […] ainoa kohta, jossa Runeberg koskettaa omana aikanaan vaikuttavia voimia, mutta hänellä se suuntautuu niille täysin vastakkaiseen päämäärään. Tässä on kysymys siitä rauhasta ja onnesta, jonka antaa despotia”. Kehittely on suorastaan nerokas, pitää se sitten paikkansa tai ei.

Snellmanin konstruoima Runeberg liikkuu historiassa vauhdikkaasti ja varmalla otteella – mutta päin vastaan tulevaa liikennettä. Viime kädessä ongelma on yhteissuomalainen, sekä Runebergin, sivistyneistön että rahvaan rauhan ja toimettomuuden halu. Se ajaa pakenemaan erilaisiin, epäilemättä keinotekoisiin, idylleihin.

Kriitikko suutahtaa

”Mutta enemmän kuin kukaan muu hämmästyi runoilija itse”, kirjoittaa Hirn reaktioista Snellmanin arvosteluun. Runoilija ei myöskään jäänyt sanattomaksi, hänen vastineensa julkaistiin 1845 Joukahainen-albumin toisessa osassa.[5] Runeberg tunsi hyvin Snellmanin ajattelun taustan ja määritteli kriitikkonsa ”Hegelin harhaanjohtamaksi”. Snellmanin Fjalar-luennan taustalla kummitteli Hegelin (Sofokleen) Antigone-luenta, ja Runeberg tavallaan puki Snellman-kritiikkinsä Hegel-kritiikin asuun.[6] Samalla hän määritteli oman teoksensa ”lauluna jumalille, pienenä eepoksena, jonka aiheena on heidän [jumalien] suuruutensa ja armonsa”.

Mikään tuskin olisi voinut ärsyttää Snellmania enempää. Saiman kirjallisuusliitteessä 18.12.1845 hän julkaisi vastineen vastineeseen otsikolla ”Muutama sana Runebergin draamakäsityksestä”.[7] Itse asiassa kriitikko vaikuttaa nyt hieman suuttuneelta. Hänen mukaansa Runebergin tekstissä ”yksi erehdys antaa kättä toiselle”: Runebergin ilmaisu horjuu, hänellä on epäselvä käsitys intohimojen päämäärästä ja peräti väärä käsitys perheen ja valtion suhteesta.

”Hän [Runeberg] koettaa nimittäin kahden esimerkin, Sofokleen ’Antigonen’ ja ’Kuningas Fjalarin’ avulla osoittaa, että sankarin tyhjä ja sisällyksetön uhma riittäisi herättämään myötätuntoa hänen taisteluaan ja häviötään kohtaan. Tietenkään runoilijaa ei voi kieltää näin runoilemasta, mutta varmaa on, että runo ei silloin voi olla kaunis.”

Sitten Snellman tulee nykylukijaa hämmästyttävään ja, pakko myöntää, myös riemastuttavaan muotoiluun: ”Runeberg sanoo, ettei mikään kohta runossa anna aihetta esittämäämme tulkintaan. Jos näin olisikin, niin tuo tulkinta on yhä pätevä ja antaa runolle sen kauneimman selityksen”. Ei voi mitään sille, että mieleen tulee (varmaankin perätön) Hegel-anekdootti: kun mestarille sanottiin, että eräs luonnontieteellinen tosiasia on ristiriidassa hänen järjestelmänsä kanssa, hän vastasi: ”Sen pahempi tosiasioille”.

”Kukapa ei nyt oivaltaisi, että runoilijan tyytymättömyys Saiman arvosteluun on johtanut hänet alentamaan yhtä hyvin omansa kuin Sofokleen runon arvoa”, summasi Snellman. Tekijä ei siis tajunnut omaa teostaan.

Runeberg ei jatkanut väittelyä. Ainakin hän tajusi, ettei olisi milloinkaan pystynyt kääntämään hyvän ystävänsä Snellmanin päätä. Keskusteluun liittyi kuitenkin vielä yksi ääni, kun teologianlisensiaatti (myöhempi professori) Axel Fredrik Granfelt julkaisi Morgonbladetissa tammikuussa 1846 Runebergin näkemystä puolustavan, uskonnollissävyisen artikkelin.

Siihenkin Snellman vastasi, mutta jo vähän kieli poskessa.

Kohti yleispätevää ja järjellistä

Puolentoista vuosisadan takainen keskustelu on tietenkin aikaansa sidottu niin kuin kaikki muutkin keskustelut. Mutta ainakin minä koen siinä esitetyt kriittiset avaukset paitsi uhkarohkeina, myös aidosti rohkeina. Niiden paatos ja maailmoja syleilevä ote huvittaa, toimii varoittavana esimerkkinä – ja virkistää tavattomasti.

Taidekritiikin oikeutus on siinä, että se antaa taideteoksen jättämälle vaikutelmalle selityksen ja siten myös oikean syvyyden.

Kannattaa lukea Kuningas Fjalar, vaikkapa Teivas Oksalan taidokkaana, mitallisena käännöksenä (alkuteksti on kirjassa mukana). Kannattaa lukea Yrjö Hirnin Runeberg-kirja. Ja kannattaa selailla Snellmanin 24-osaista koottujen teosten sarjaa.

Jos luulit sitä tylsäksi, erehdyit.

Löytyyhän esimerkiksi Fjalar-kritiikin alusta tällainen ylevä ja velvoittava passus: ”Taidekritiikin oikeutus on siinä, että se antaa taideteoksen jättämälle vaikutelmalle selityksen ja siten myös oikean syvyyden […] Tällaisessa arviossa onnistuminen, niin että se sanoo jotain yleispätevää ja järjellistä, ei vaadi vain laajaa taideteosten tuntemista, vaan myös sen pohjalta lähtevää, ajatuksen koko terävyyden luomaa teoriaa”.

Viitteet

[1] Johan Ludvig Runeberg, Kung Fjalar/Kuningas Fjalar. Suomentanut ja selitykset laatinut Teivas Oksala. Artipictura Oy 2005, s. 153.

[2] M.t.s. 163.

[3] Yrjö Hirn, Runebergin runoilijanolemus. Suomentaneet Ilmari Havu ja Aukusti Simojoki. Otava 1942.

[4] J. V. Snellman, Kootut teokset 7. Elokuu 1844 – toukokuu 1845. Opetusministeriö 2002, s. 177–197. Suomentanut Eero Ojanen.

[5] Runebergin vastineen osalta tietoni perustuvat vain Hirnin teokseen.

[6] Runeberg oli asiantuntija: hänen väitöskirjansa käsitteli nimenomaan kreikkalaista tragediakirjallisuutta. Hegelin klassinen Antigone-luenta löytyy Hengen fenomenologiasta. Ks. esim. G.W.F. Hegel, Andens fenomenologi. I översättning  av Brian manning Delaney och Sven-Olov Wallenstein, Thales 2008, s. 317 & 339.

[7] J. V. Snellman, Kootut teokset 8. Toukokuu 1845 – maaliskuu 1846. Opetusministeriö 2002, s. 315–319. Suomentanut Eero Ojanen.