Artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt  -lehdessä n:o 9 (15.12.1970).

Todistettavasti kaikki hyvä runous on sosialistista. Parin vähäisin varauksin. Kunhan se vain on kirjoitettu kyllin pienellä kielellä ja kyllin syrjäisessä paikassa. Niin kuin suomeksi ja Suomessa. Epäilevä vakuuttukoon selailemalla Alan Boldin toimittamaa pokkaria The Penguin Book of Socialist Verse (1970, 12 s.). Arvatkaapa ketkä ovat Suomen sosialistiset runoilijat? Saarikoski? Oikein, mutta liian helppoa. Turtiainen? Sinkkonen? Kajava? Ei sinne päinkään. – Paavo Haavikko tietenkin, tunnettu sosialisti.

Saarikoski ja Haavikko ovat siis Mr. Boldin mielestä meidän edustavimmat sosialistiset runoilijamme. Syitä ei kaukaa tarvitse hakea. Ensinnäkään juuri muita poeettoja ei ole englanniksi käännetty. Yksi Anselm Hollo on liian vähän. Toisekseen Mr. Bold näyttää esipuheestaan päätellen olevan todella sitä mieltä, että kaikki hyvä runous on kyllin monen mutkan takaa sosialistista. Se ei tuijota omaan napaan vaan katselee ympärilleen maailmassa. Ja sokeat on silmät ellei niihin jotain tartu kun tätä paikkaa katselee. Tietysti ovat ne lehtien tuijottajat, ja ruohon, joilta muu maailman kalustus, ihmiset muun ohessa, jää tarpeettomana ja muuttuvana huomaamatta. Niistä ei sosialisteja saa edes koveran peilin avulla.

Sosialismista ei enempää, saattaa vielä vaikka johtaa ammattiliittomme hajoamiseen – kuten näköjään lähes jokainen kosketus todellisuuden kanssa (taide-esineet ovat niin miellyttävän hygieenisiä, niihin on vallan kielletty koskemasta). Ihan vasemmasta suupielestä vain että Boldin valikoima on hyvä runoantologia; ja onhan siellä toki Pablo Nerudaa, Yannis Ritsosta, Mao Tse-Tungia ja muita väkevästi ympärilleen katselevia. Vaan tärkeämpi havainto oli, että vähäinen on kielemme ja vähäinen on kirjallisuutemme tuntemus Itämeren piirin ulkopuolella. Runoilijoillamme saattaisi olla marginaalisia mahdollisuuksia päästä muiden kuriositeettien joukkoon (vaikka Hollon Haavikko-käännökset pilaavat tämän mahdollisuuden; ja Saarikoski taas on liian jokapäiväistä tässä skaalassa säväyttääkseen). Mutta varsin on isänmaallisin silmin nähty ne mahdollisuudet kun puhuttiin joitakin vuosia sitten meidän kirjallisuutemme kansainvälisestä edustavuudesta. Pientä eksoottista ja kovasti romanttista provinssikirjallisuutta se on parhaasta päästään.

Vähäinen on kielemme ja vähäinen on kirjallisuutemme tuntemus Itämeren piirin ulkopuolella.

Unohdamme niin helposti, ettei meidän itsemme tarvitse suoriutua siitä vaikeasta tulkinnasta joka on edessä jokaisella yleiseurooppalaiseen traditioon kasvaneella. Vertailut ovat virheellisiä juuri tästä syystä. Ei suomalaista runoutta pitäisi verrata saksalaiseen tai anglosaksiseen vaan serbialaiseen, turkkilaiseen, jne. Eurooppalaisissa silmissä se on juuri yhtä eksoottista ja vaikeaselkoista.

Unohdamme niin helposti että Suomi on sangen omalaatuinen maa, vallankin kirjallisuutemme valossa. Jos Helsinki alkaa vähitellen käydä syrjäisestä eurooppalaisesta pääkaupungista, idyllisestä ja puhtaasta, niin kaupunkikirjallisuutta meillä on tuskin nimeksi. Ja suomalainen luonto on outo lintu, kuten myös sen luonnon keskellä haikeileva runoilija.

Yhtä tukkoinen on suomalaisen proosan tie. Lukijoille jotka ovat tottuneet sanotaan Jane Austinin tai Henry Jamesin lähes sairaaseen herkkyyteen luonneanalyysissa, eivät helposti näe mitä syvyyksiä avautuu niistä puhumattomista, itseilmaisuun oppimattomista suomalaisista, joiden tekemispuuskat ovat täysin käsittämättömiä. Yhtä ääntä ja vimmaa hetken, sitten taas metsän huminaa. Meidän romaaneidemme päähenkilöt ovat kuin Dickensin sivuhenkilöt, palvelijat ja kerjäläiset jotka onnistuvat kirvoittamaan muutaman lähes käsittämättömän cockney-repliikin, virnistämään ja luikkimaan tiehensä.

Mitä syvyyksiä avautuu niistä puhumattomista, itseilmaisuun oppimattomista suomalaisista, joiden tekemispuuskat ovat täysin käsittämättömiä?

Sosialisteja tai ei, meidän tilanteemme on hiukan hankala. Länsimaisen sivistyksen vaikutuspiiriin käännytettyjen barbaarien tavoin pidämme itsestäänselvänä tämän kulttuuritradition opettamista ja oppimista. Silti olen vakuuttunut että vielä nytkin jossain Suomen maaseudulla eurooppalaisen kirjallisuuden klassikot tapahtuvat maailmassa joka on yhtä etäinen kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat. Ja tästä seuraa että niiden kirjojen ihmisiä ei osaa oikein edes yrittää ymmärtää. Kaikki on parhaassa tapauksessa tapahtunut jo sata vuotta sitten. Mutta tässä on virhe. Eurooppalaiset ymmärtävät yhä näitä ihmisiä kuin aikalaisiaan, vanhempiaan. Niin kuin me Kiven veljeksiä. Siinä missä me näemme veljeksissä ihmiskuvausta, kehitystä jne., heidän silmäänsä tuskin tarttuu muuta kuin sarja omituisia seikkailuja.

Yksi mahdollisuus on tietysti unohtaa, että on olemassa kahtakymmentä vuotta vanhempaa kirjallisuutta. Se mitä muualla kirjoitetaan nyt, on vaikeuksitta tajuttavaa. Televisio ja elokuvat elävöittävät ja täydentävät tarvittavat taustat. Mutta toisinpäin on yhä vaikeaa. Eräänkin englantilaisen tuttavani mielessä oli Suomesta kuva upeista arkitehtonisesti huomattavista rakennuksista – joiden ympärillä ei ollut mitään. Ådalen 31 oli hänelle hämmästys eikä hän vieläkään oikein osannut sijoittaa sitä luontoa niiden Aallon talojen taustaksi.

Navanseutuihin lennähtäneiden vastanlehtien, ruohonkorsien ja sadepisaroiden ihailijoille on ehkä yhdentekevää ymmärtävätkö ihmiset. Runous on matalaäänistä yhdentekevien sanojen venyttelemistä. Heille. Mutta älkää erehtykö uskomaan heitä kun he puhuvat suomalaisen kirjallisuuden eurooppalaisuudesta tai kansainvälisyydestä. Ne tuotteet voi yhtä hyvin pakata sinivalkoisiin nikkelitölkkeihin ja läiskätä päälle leiman: MADE IN FINLAND. FAIRLY ROTTEN.

Lontoossa, 13.11.1970

Risto Pitkänen

Kirjoittaja on toimittaja, suomentaja ja estetiikan dosentti, joka 50 vuotta sitten kirjoitti Kritiikin Uutisiin tekstejä asemapaikkanaan Lontoo.