Uusista raamatunkäännöksistä ei pahemmin julkaista kritiikkejä. Kritiikkiä ne saavat silti osakseen. Tämä tuli taas todistettua lokakuussa, kun Suomen Pipliaseura julkaisi mobiiliympäristöön suunnatun Uuden testamentin suomennoksen, UT2020:n. Twitter ja muut internetin kansantuomioistuimet räjähtivät pilkkaamaan ja pöyristelemään, vaikka tietysti huutomyrskyyn mahtui innostuneitakin kommentteja.

Tässä ei ole mitään ihmeteltävää. Raamattu herättää suuria tunteita, ja monella on vankka näkemys siitä, millainen on ainoa oikea ja alkuperäinen Jumalan sana – sehän on tietysti se suomennos, johon juuri minä olen lapsuudessani tottunut. Jos uusi käännös on erilainen, sen on pakko olla väärennös. Yhtä järkevää olisi kritisoida Louhimiehen Tuntematonta sotilasta Linnan romaanin vääristelystä siksi, että se on erilainen kuin Laineen tai Mollbergin elokuva.

Jokainen kääntäjä tietää, ettei mikään käännös ole ainoa oikea vaan monenlaisten ja usein vaikeidenkin valintojen tulos. Hyvä kääntäjä ei käännä sanoja vaan merkityksiä, ja merkitykset voi yleensä siirtää kielestä toiseen monella yhtä perustellulla tavalla. Joitain merkityksiä taas ei voi kääntää lainkaan, jolloin on vain keksittävä korvikkeeksi jotain vastaavaa.

Viisainta pidättäytyä vääristelysyytöksistä, jollei kykene lukemaan alkutekstiä.

Se, mikä pätee kääntämiseen yleensä, koskee erityisesti Uuden testamentin kääntämistä, niin erilaisia kieliä ovat nykysuomi ja ajanlaskun alun aikainen koineekreikka. Projektin aikana minulle valkeni, etteivät parhaat asiantuntijatkaan ole aina yksimielisiä siitä, mitä jotkin muinaiset ilmaisut tarkoittavat. Olisikin viisainta pidättäytyä vääristelysyytöksistä, jollei kykene lukemaan alkutekstiä, mutta tähän eivät monen maltti ja nöyryys riitä. Väännös mikä väännös.

Agnostikko Jumalan äänitorvena?

Aloin varautua ryöpytykseen jo syksyllä 2017, kun Pipliaseurasta otettiin yhteyttä ja kysyttiin, halusinko osallistua raamatunkäännöstyöhön. Halusinhan minä. Ei tällaisia tilaisuuksia tarjoudu kirjoittajalle kovin usein, eikä useimmille koskaan. Suuren kunnian ohella minua houkuttelivat keskiluokkainen kuukausipalkka ja muut työsopimukseen kuuluvat edut. Kun Pipliaseuran talousjohtaja pahoitteli, ettei näihin etuihin kuulunut työsuhdeautoa, tunsi apuraha- ja freelance-kituuttaja tulleensa taivaan portille.

Kokopäivätoiminen pestini raamatunkääntäjänä alkoi aprillipäivänä 2018. Oli vaikea olla näkemättä päivämäärässä ironiaa. Olinhan koko ikäni yrittänyt parhaani mukaan olla epäkristillinen ihminen: ensin luonnontieteiden nimiin vannovana teiniateistina, sitten Nietzschestä, Sartresta ja kumppaneista innostuneena märkäkorvaisena wanna-be-eksistentialistina, lopulta laimeammin punavihreänä liberaalina, jonka korvissa puhe Jumalasta oli lähinnä kärpäsen surinaa. Mutta tutkimattomat ovat Herran tiet. Jos minut oli valittu toimimaan hänen suomenkielisenä äänitorvenaan, mikä minä olin tätä valintaa kyseenalaistamaan.

Raakasuomesta digisuomeksi

Toinen ironian lähde oli se, että kaikista ihmisistä juuri minut oli palkattu digitaalisuuden apostoliksi. Olin minäkin tosin alkanut viime vuosina roikkua yhä enemmän netissä sen sijaan, että olisin lukenut kirjoja, mutten silti kokenut itseäni miksikään diginatiivien esitaistelijaksi. Olisi muutenkin ollut pönäkämpää kääntää Raamattua kirjaksi kuin mobiilisovellukseksi, jollaisia osaan hädin tuskin ladata puhelimeeni. Olisin myös mieluummin kääntänyt Raamatun ilman muita rajoitteita kuin oman osaamiseni rajat. Nyt pienenä riesana olisivat parikymppinen Elisa, tilastojen perusteella laadittu kuvitteellinen mallilukija, ja aukot hänen yleissivistyksessään ja sanavarastossaan.

Aisaparikseni kahden miehen käännöstiimiin palkattiin eksegetiikan dosentti Niko Huttunen. Hänen tehtävänsä oli kääntää tietty kreikankielisen alkutekstin editio mahdollisimman sanatarkasti. Minun pitäisi muotoilla tästä raakakäännöksestä sujuvaa ja rikasta nykysuomea, jota Elisa ymmärtäisi. Jos aivan aluksi kuvittelinkin, että työnkuvani vertautuisi lähinnä kielentarkastajan tai kustannustoimittajan työhön, tulin nopeasti toisiin ajatuksiin. Nikon käännös oli nimittäin todella raakaa ja toimi vain uudelleenkirjoituksen lähtökohtana. Sellaisena se tosin oli ilmeisen tarkka ja luotettava. Tässä esimerkkivirke raakakäännetystä Paavalin kirjeestä kolossalaisille, jota suomensimme yhteiseksi työnäytteeksi, ennen kuin saimme panna nimemme työsopimukseen:

”Kiitämme Jumalaa, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Isää aina teistä rukoilevina kuulevina teidän uskostanne Kristukseen Jeesukseen ja rakkaudestanne, joka teillä on kaikkiin pyhiin taivaisiin teille talletetun toivon kautta, josta te olette ennalta kuulleet evankeliumin totuuden sanassa ollen läsnä teille, kuten myös koko maailmassa [se evankeliumi] on hedelmää tuottavana ja kasvavana niin kuin myös teissä siitä päivästä [alkaen], jolloin kuulitte ja opitte tuntemaan Jumalan armon ja totuuden…” (Kol. 1:3–6)

Virke jatkuu vielä jonkin matkaa, mutta pannaan se suosiolla tästä poikki. Suunnilleen tällaista tekstiä olisi siis se sanatarkka raamatunkäännös, jota monet uusien käännösten vastustajat vaativat luettavakseen. Repikää siitä. Minä luen mieluummin tämän otsa hiessä väkerretyn version:

”Kiitämme aina Jumalaa, Herramme Jeesuksen Kristuksen Isää, kun rukoilemme puolestanne. Olemmehan kuulleet, että uskotte Kristukseen Jeesukseen ja rakastatte kaikkia hänen pyhiä seuraajiaan. Teille on talletettu taivaaseen toivo, josta olette kuulleet ilosanoman. Tämä totuuden sanoma kasvaa ja kantaa hedelmää kaikkialla maailmassa. Samoin se on tehnyt teissä siitä päivästä alkaen, jolloin kuulitte Jumalan hyvyydestä ja opitte tuntemaan sen.”

Minut oli valittu toimimaan hänen suomenkielisenä äänitorvenaan.

Sujuvaa koivuklapiproosaa ja kokeellisia käännösehdotuksia

Ei niin, että olisin varsinaisesti toteuttanut omaa visiotani hyvästä raamatunsuomennoksesta. Olin saanut Pipliaseuralta yksityiskohtaiset käännösohjeet, sanatasolta virkerakenteiden kautta koko tekstin rakentumiseen asti. Ensivaikutelmanani totesin heti työhaastattelussa, että kyllä anhavalaisen modernismin ystävä pystyy näiden ohjeiden kanssa elämään. Ei siitä elämästä silti kovin helppoa tullut. Kenties vaikeinta oli sovittaa yhteen ne osin ristiriitaiset tavoitteet, että tekstin pitäisi toimia sekä kännykän pieneltä näytöltä luettuna että äänikirjana. Näytölle kaivattiin lyhyttä ja ytimekästä virkettä, äänikirjaan taas sujuvasti soljuvaa kerronnan tai argumentaation virtaa – siis koivuklapiproosaa, jossa viljeltiin ahkerasti kaikenlaisia sidosteisuuden keinoja: niinpä, näet, kuitenkin, -han/-hän ja niin edelleen. Ei se lopulta pöllömmältä kuulostanut Krista Kososen lukemana.

Tunnollisen virkkeenpilkkojan lisäksi omaksuin roolin epäsovinnaisena ideanikkarina, jolla oli ilo heitellä yllättäviä käännösehdotuksia tuttuihin ja rakastettuihinkin raamatunkohtiin. Halusin Raamattuun kaikkea sitä, mitä parhaassa kirjallisuudessa on: huumoria, komiikkaa, matalaa tyyliä korkean rinnalle. Alkutekstikin on enimmäkseen aivan arkista kieltä. Moni kokeellisempi ideani jäi toki toteutumatta – demoni ei nyt huuda ”Aargh!” nähdessään Jeesuksen, eivätkä merimiehet puhu koillisblosiksesta – vaikka niille olisikin ollut alkutekstissä hyvät perusteet. Kirkkokansan odotushorisontti oli jossain määrin otettava huomioon, vaikkemme uutta kirkkoraamattua tehneetkään.

Kirkkokansan odotushorisontti oli jossain määrin otettava huomioon.

Uuden testamentin kääntäminen osoittautui nopeasti elämäni mieluisimmaksi projektiksi. Kahden vuoden ajan sain nautiskella kiinnostavasta työstäni kaikessa rauhassa. Sisäistin ne periaatteet, joiden mukaan teimme työtämme, ja aloin kuin huomaamatta toteuttaa itseäni sen sijaan, että olisin ollut pelkkä leipäkääntäjä. Minulle oli tärkeää onnistua sanomaan asiat uudella tavalla ja samalla niin, että lopputulos kestäisi ankarimmankin arvostelun niin teologisesti kuin kirjallisestikin. Pyrin tarjoamaan lukijoille sujuvaa proosaa, runollisia runoja ja tuoreita kielellisiä oivalluksia.

En osannut rukoilla avukseni Pyhää Henkeä, niin kuin moni raamatunkääntäjä tekee. En siis ota kantaa siihen, mistä oli peräisin se jatkuva flow, jonka vallassa työskentelin. Etenimme kirjasta toiseen kuin juna, saimme palautetta hankkeen ekumeeniselta ohjausryhmältä ja testasimme jatkuvasti aikaansaannoksiamme muun muassa lukiolaisilla, yliopisto-opiskelijoilla ja rippikoulua käyvillä varusmiehillä. Käyttäjälähtöisen käännösteorian edellyttämä testaaminen oli omalla tavallaan kiinnostavaa ja paljasti yllättäviäkin asioita parikymppisten kielentajusta ja maailmankuvasta. Enpä olisi itse tullut ajatelleeksi, että esimerkiksi ilmaus ”järjettömät eläimet” on nykynuorille järjetön.

Mielensäpahoittajia

Sitten käännös alkoi valmistua, ja sitä raotettiin myös suurelle yleisölle palautteen toivossa. Avoimeen nettitestaukseen osallistuikin noin 1 400 vapaaehtoista, minkä jälkeen testaajia oli ollut yhteensä kolmisentuhatta. Tässä vaiheessa käännöksestä kiinnostuivat myös tiedotusvälineet. Helsingin Sanomatkin julkaisi siitä koko aukeaman jutun 12.7., siis yli kolme kuukautta ennen käännöksen ilmestymistä. Sen jälkeen kohu olikin valmis.

Hesarin sinänsä ansiokas ja myönteinen juttu oli otsikoitu turhan sensaatiohakuisesti: ”Uusi testamentti on käännetty uusiksi, ja yksi syy on sukupuolineutraalius”. Tällä harhaanjohtavalla sanalla tarkoitettiin sitä, että käännöksessä on Paavalin kirjeiden kuulijoiksi mainittu veljien lisäksi myös sisaret silloin, kun asiayhteys antaa tähän mahdollisuuden. Kreikan kielessähän sana adelfoi, sananmukaisesti ”veljet”, voi tarkoittaa myös joukkoa, jossa on sekä miehiä että naisia. Jutun otsikko sen sijaan antoi ymmärtää, että pyrimme ideologisista syistä poistamaan sukupuolieron koko käännöksestä. Tästäkös konservatiivikristityt pahoittivat mielensä, aivan turhaan.

Kulttuuriväen taas pillastutti lista uudella tavalla käännetyistä sanoista. Uudenlaisia käännösratkaisuja perusteltiin Hesarin jutussa lähinnä sillä, ettei nuoriso enää ymmärrä monia vanhoissa käännöksissä käytettyjä sanoja. Tästä syntyi mielikuva, että uusi käännös on jonkinlainen vääristelty versio virallisesta käännöksestä. Nuorison väitetyn lukutaidottomuuden vuoksi ollaan valmiita vesittämään jopa Raamattu, kauhisteltiin.

Ylen aamu-tv:n lähetykseen 16.7. oli käännöstä kutsuttu ruotimaan kolme kreikantaidotonta kulttuuritoimittajaa, jotka eivät tienneet käännöksestä muuta kuin sen, mitä olivat Hesarista lukeneet. Se ei estänyt ketään heistä teilaamasta käännöstä eikä kyseenalaistamasta sen tekijöiden motiiveja. Meitä epäiltiin nuorison kosiskelusta ja verrattiin saarnastuolissa räppäävään pappiin.

Meitä epäiltiin nuorison kosiskelusta ja verrattiin saarnastuolissa räppäävään pappiin.

Keskustelijoille ja selvästi monille muillekin oli Hesarin jutun perusteella syntynyt käsitys, että UT2020 on banaalia selkokieltä ja että sen myötä suomen kieli köyhtyy traagisella tavalla. Pipliaseura perusteli itsekin uusia käännösratkaisuja paitsi digitaalisuudella myös nuorison heikentyneellä kielikompetenssilla mieluummin kuin sillä, että käännöksemme olisi parempi ja luotettavampi kuin edeltäjänsä. Mitäpä uhoaminen olisikaan hyödyttänyt. Mutta nyt aamu-tv:n raatilaiset sitten kyselivät, miksi olimme menneet pilaamaan Raamatun oletetut kaunokirjalliset arvot. Pyritäänhän kirjallisuuden klassikoiden moderneista suomennoksistakin aina tekemään entistä parempia.

Rikasta kieltä vai selkokieltä?

Olimmeko tosiaan banalisoineet Raamatun? Katsotaan vielä pari esimerkkiä siitä, millaista kieltä UT2020:ssa on. Ilmestyskirjan toisen luvun 24. jae on osa kirjettä, jonka salaperäinen ääni sanelee Tyatiran seurakunnalle. Niko Huttunen oli raakakääntänyt jakeen näin: ”Mutta sanon teille muille Tyatirassa, teille, joilla ei ole tätä oppia, jotka ette ole oppineet tuntemaan Saatanan syvyyksiä, kuten sanotaan. En heitä teidän päällenne muuta taakkaa.”

Mitä ajattelin, kun aloin turmella tätä kirjallista jalokiveä? Lähdin liikkeelle ilmaisusta ”ette ole oppineet tuntemaan Saatanan syvyyksiä”. Se ei tuntunut minusta aivan sataprosenttisen luontevalta suomelta. Kirkkoraamattu 1992 kääntääkin sen ilmaisulla ”ettekä ole vihkiytyneet Saatanan salaisuuksiin”. Minulla oli kuitenkin linjana, että ysikakkosta ei peesailla vaan keksitään omat muotoilut. Niinpä mietin, ja sitten keksin. Kun asiat oli vielä pyöritelty sujuvaan järjestykseen, kuului jae näin: ”Onhan siellä Tyatirassa teitäkin, jotka ette noudata väärää oppia ettekä ole niin sanotusti uppoutuneet Saatanan syvyyksiin. Teille lupaan, etten anna kannettavaksenne muuta taakkaa.”

Pohdinnan lähtökohtana ollut ilmaus taisi lopulta päätyä vielä erikoisemmaksi kuin raakakäännöksessä. Luontevuuden sijasta saatiin sanaleikki, verbi uppoutua viittaamassa sekä opiskelemiseen että uppoamiseen. Alkutekstissä ei juuri tässä kohdassa ole vastaavaa sanaleikkiä, mutta muualla kyllä on, ja usein ne olivat mahdottomia siirtää kielestä toiseen. Tällä tavoin, kiertoteitse, pystyin kuitenkin välittämään suomalaisille lukijoille myös tätä kielellä leikkivää puolta Raamatusta.

Jaakobin kirjeen kolmannessa luvussa puolestaan puhutaan ylhäältä tulevasta viisaudesta, joka saa aikaan kaikenlaista hyvää. Luku huipentuu 18. jakeeseen, jonka Niko käänsi näin: ”Oikeudenmukaisuuden hedelmä kylvetään rauhana niiden toimesta, jotka tekevät rauhaa.” Kirkkoraamattu 1992 pyörittelee virkkeestä varsin monipolvisen: ”Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.”

Melko vaikeatajuinen kohta siis. Asiaa ei varsinaisesti helpota, että Jaakob sotkee kielikuvia ja puhuu kylvämisestä ja hedelmistä samassa yhteydessä. Ollaanko tässä nyt pellolla vai puutarhassa? Lopulta löysin muotoilun, johon olin tyytyväinen: ”Rauhantekijät istuttavat rauhaa ja poimivat oikeudenmukaisuutta.”

Sananlaskumaisesta iskevyydestä innostuivat muutkin. Löysien karsimisen lisäksi olin johdonmukaistanut kuvakielen niin, että jae sijoittui yksiselitteisesti puutarhaan – olihan mallilukijallamme Elisalla aukkoja nimenomaan maataloussanastossa. Ohjausryhmä kuitenkin toivoi, että kielikuva siirrettäisiin pellolle. Siispä: ”Rauhantekijät kylvävät rauhaa ja niittävät oikeudenmukaisuutta.”

Ei riitä, että oikeanlainen raamatunsuomennos välittää lukijoille jumalallisia totuuksia.

UT2020 ei siis ole Uusi testamentti for dummies eikä myöskään selkokieltä. Oletetaanpa silti hetki, että olisimme tosiaan tehneet selkokielisen käännöksen sellaista tarvitseville. Mitä olisi tapahtunut? Olisiko suomen kieli tosiaan mennyt pilalle? Kirjakielemme on kyllä syntynyt Uutta testamenttia käännettäessä, mutta jos kuvitellaan, että yksittäinen raamatunkäännös voisi koitua suomen kielelle myös kuolemaksi, liioitellaan Raamatun merkitystä raskaasti. Köyhtyykö kieli siitä, että Yle esittää tavallisten tv-uutisten ohella selkokielisiä uutisia? Tuskinpa kukaan väittäisi mitään näin päätöntä. Raamatulle ladataan kuitenkin paljon kovemmat suorituspaineet kuin uutisille. Ei riitä, että oikeanlainen raamatunsuomennos välittää lukijoille jumalallisia totuuksia. Lisäksi se on vastuussa siitä, että suomen kieli säilyy rikkaana. Toisin sanoen Raamattuun pitäisi museoida sanoja, joita ei muualla enää tapaa.

Pöyristyjän tyypilliset murheet

Ylen aamu-tv:n keskustelijat ruotivat käännöstä ennen kuin olivat lukeneet sitä, mutta rimanalituksia on nähty toimittajilta myös käännöksen ilmestyttyä. Keskipohjanmaassa 23.11. ilmestynyt kolumni on paraatiesimerkki siitä, miten vähillä tiedoilla ja miten suurella uskonvarmuudella jotkut toimittajat ovat haksahtaneet esiintymään raamatunkäännöstyön asiantuntijoina. Kolumnisti ilmoittaa heti aluksi lukeneensa Raamattua viimeksi rippikoulussa. Sitten hän kertoo järkyttyneensä syvästi uudesta käännöksestä. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ole lukenut sitä, koska toistaa vain aiemmin mediassa esitettyjä, osin virheellisiäkin, tietoja. Monen muun tavoin hänkin nostaa tikun nokkaan muutaman yksittäisen sanavalinnan jouluevankeliumista ja 1. Korinttilaiskirjeestä. Tämän perusteella hän ilmoittaa, että toisin kuin kääntäjät väittävät, käännös ei ole rikasta kieltä. Olisi ollut kiinnostavampaa, jos kolumnisti olisi lukenut käännöksestä muutakin kuin nämä muutamat sanat. Laajasta kokonaisuudesta olisi varmasti löytynyt vaihtoehtoisiakin esimerkkejä.

”Pidetäänkö ihmisiä todella näin tyhminä?” kolumnisti kyselee. Hän ilmoittaa olevansa varma, että kaikki tietävät, mitä tarkoittavat opetuslapsi ja seimi. No, Pipliaseura ei lähtökohtaisesti pitänyt ihmisiä minkäänlaisina. Sen sijaan se oli kiinnostunut tietämään, millainen ihmisten lukutaito todella on ja kuka mitäkin tietää. Siksi projektiin valmistauduttiin kuulemalla nuorten kielikompetenssiin perehtyneitä tutkijoita, ja hankkeen aikana olin mukana sen verran monessa testitilanteessa, että minulla on varmasti enemmän tietoa nuorten kielentajusta kuin kolumnin kirjoittajalla. Tämä onkin ainoa asia, josta uskallan olla varma. Parhaamme mukaan yritimme silti ottaa tutkimus- ja testitulokset huomioon sen sijaan, että olisimme vain luottaneet omaan mielipiteeseemme.

Uudenlaiset käännösratkaisut eivät sitä paitsi läheskään aina perustu siihen, mitä lukijoiden arveltiin ymmärtävän. Kolumnisti uskoo tietävänsä, mikä on seimi, koska muistaa sen koulun joulukuvaelmasta. Mutta tietääkö hän, mitä tarkoittaa alkutekstin monimerkityksinen sana fatnē? Ohjausryhmän asiantuntijat eivät olleet yksimielisiä siitä, miten sana pitäisi tässä yhteydessä kääntää. Mitä jos fatnē onkin Luukkaan evankeliumissa eläinten suoja tai ruokailupaikka? Entä jos seimi onkin ilmaantunut raamatunsuomennoksiin juuri kolumnistin hellimästä joulukuvaelmaperinteestä? Me käänsimme alkutekstiä ja kaivoimme sitä esiin vuosituhantisten kristillisten perinteiden alta.

Ajatus kristittyjen erityisestä autuudesta on sekin myöhempää perinnettä.

Loppukaneettina kolumnisti ilmoittaa meille kääntäjille, että autuas on eri asia kuin onnellinen, niin kuin me käänsimme kreikan sanan makarios. Niin toki onkin, mutta alkutekstin kirjoittajat eivät tarkoittaneet makarioksella mitään uskonnollista erityisversiota onnellisuudesta. Se oli tavallista onnen tunnetta, jota voi kokea arkisessakin tilanteessa. Ajatus kristittyjen erityisestä autuudesta on sekin myöhempää perinnettä, jota meillä ei ollut tarvetta eikä halua kierrättää.

Moiset epäolennaisuudet tuskin kiinnostavat kolumnistia. Pääasia, että nimeltä mainitut ”syylliset” Raamatun ”pilaamiseen” ovat tiedossa. Asenne olisi aivan ymmärrettävissä ja hyväksyttävissä joltakulta Keskipohjanmaan lukijalta; tuskinpa olisin itsekään osannut suhtautua käännökseen paljon tuon valveutuneemmin, jollen olisi ollut projektissa mukana. Toimittajan velvollisuus olisi kuitenkin ottaa asioista selvää eikä lähteä järkytyksen vallassa levittämään muualta luettuja harhaanjohtavia väitteitä, kuten että sana Messias loistaisi käännöksessämme poissaolollaan – tai vaikkapa että minä olen ammatiltani kielentutkija. Molemmat virheelliset väitteet perustuvat aiempiin lehtijuttuihin. Oikeampaa tietoa olisi saanut lukemalla käännöstämme ja piipahtamalla Suomen Pipliaseuran verkkosivuilla.

Ammattilaisten arviot

Kääntäjän harmiksi raamatunkäännöksen arviointi tuntuu keskittyvän yksittäisiin sanavalintoihin silloinkin, kun asialla ovat perehtyneemmät kirjoittajat. Ainoa varsinainen kritiikki, jonka olen käännöksestämme lukenut, on raamatunkääntäjä Kari Valkaman arvio Uusi Tie -lehdessä 46/2020. Myös Valkama tarttuu joihinkin yksittäisiin sanoihin ja pohtii, onko ne käännetty hyväksyttävällä tavalla. Hän toteaa käännöksen hyväksi ja määrittelee: ”Hyvä käännös on tarkka, ymmärrettävä ja sujuvaa, hyvää kieltä”. Tämä oli tietysti mukava tunnustus, varsinkin kun se tuli herätyskristillisistä piireistä, joiden olisi saattanut kuvitella suhtautuvan uuteen käännökseen ennakkoluuloisesti. Varmaan moni suhtautuukin, mutta toivottavasti ammattimiehen myönteinen arvio omassa äänenkannattajassa hälventää epäluuloja.

Eniten ilahduin kuitenkin pastori, dosentti, tietokirjailija Kari Kuulan verkkokolumnista Kirkko ja kaupunki -lehdessä 20.7. Kuula oli toiminut projektin loppuvaiheessa ulkopuolisena eksegeettisenä tarkastajana, joten hän tunsi käännöksen. Kolumni keskittyi ennen muuta todistamaan veljet ja sisaret -kohua aiheettomaksi, mutta lopuksi Kuula päätyi myös kiittämään suomennoksen suorastaan nerokkaita käännösratkaisuja, jotka olivat saaneet hänet naurahtelemaan. Kuula tuntee alkutekstin kuin oman hattunsa lierit, joten emmepä olisi voineet parempaa kiitosta työstämme saada.

UT2020:n vastaanotosta olen oppinut sen, että mitä enemmän ihminen tietää Raamatusta, sitä ennakkoluulottomammin hän todennäköisesti suhtautuu uusiin raamatunkäännöksiin. Se, joka tietää vain vähän, varjelee vähäänsä kaikkein mustasukkaisimmin. Tämä on ymmärrettävää: jos ihmiseltä viedään sekin vähä, mitä hänellä on, hänelle ei jää mitään. Sille taas, jolla on jo ennestään paljon, annetaan aina vain lisää. Jeesus totisesti tiesi, mistä puhui.

Kirjoittaja on entinen kirjallisuudentutkija, esikoiskirjailija vuodelta 2016 ja Suomen arvostelijain liiton jäsen.