Keitä he rakastivat, minne he menivät, mitä he olivat jollekin muulle.

– Bhanu Kapil: Ban en Banlieue, 2015

On tullut aika vieraantua lopullisesti luonnosta.

– Ville Luoma-Aho: Kronologi, 2013

1. Planetaarinen kaupunki

Sinusta on tullut planetaarisen tason geofyysinen voima. Se sinä olet. Ihminen. Kävelet iltapäivän satiinisessa, pehmeässä ja kiiltävässä pimeydessä. Jäntevä ruumiisi liikkuu pitkin kaupunkia ja painovoima vauhdittaa taianomaisesti askeleitasi. Muistelet ystävän kissaa, jota silitit ennen kuin matkustit Kuopioon katsomaan nykytaiteen ANTI-festivaalin esityksiä. Tänä vuonna festivaali järjestetään osana European Region of Gastronomy Kuopio -juhlavuotta.

Käännyt kadunkulmasta ja löydät etsimäsi paikan. Astut tanssistudion ovesta sisään, istut alas ja asetat jalkasi salin puista lattiaa vasten. Olosi on turvallinen. Ingri Fiksdalin ja Fredrik Floen teos Spectral alkaa viidentoista minuutin kuluttua. Kankainen suoja kasvoillasi tekee hengittämisestä tavallista hankalampaa. Pidät itseäsi uhanalaisena virusten levitessä maailmassa. Pidät itseäsi harmittomana olentona universumin magneettimyrskyjen keskellä.

Et nostanut päätäsi kadulla ja katsonut ympärillesi. Kävelit yksin ja olit vaipunut omiin ajatuksiisi. Et huomannut, miten jaoit kulkuväylän toisten ihmisten kanssa. Kadun pimeys oli niin lempeää, että ruumiisi tuntui katoavan osaksi sitä. Samalla tavalla tanssistudiossa sinulta jäi huomaamatta, että lähelläsi istui muita. Et vilkuillut ympärillesi ja sukelsit tilan pehmeään hämärään mielelläsi.

Unohdit puuhailusi keskellä, että kaltaisiasi on ihmislajin mittakaavassa noin seitsemän pilkku seitsemän miljardia. Tämän ajatuksen saavuttaessa mielesi muistat hetken, ettet ole pelkästään yksilö vaan osa lajia.

Sen sinä teit. Ihminen.

Sinusta on tullut planetaarisen tason geofyysinen voima. Se sinä olet. Ihminen. Olet kuin tuuli, olet kuin happi, olet kuin kaikki maapallon merivedet. Olet niin voimakas, ettet ymmärrä sitä. Et ole kuvitellut tällaisia voimia itsellesi edes luonnontieteen syvimmissä oivalluksissa, uskonnoissa tai mystiikassa. Sinun on vaikea tunnistaa kykysi. Sinun on vaikea hahmottaa toimintaasi lajina.

Sinusta on tullut planetaarisen tason geofyysinen voima. Se sinä olet. Ihminen. Olet kuin tulivuoret, olet kuin maanjäristykset, olet kuin kaikki maapallon merivedet. Olet niin voimakas, ettet osaa edes kuvitella sitä. Puet lämmittävän villahuivin yllesi. Odotat esityksen alkua.

Olet onnistunut mahdottomassa. Vaikutat elollisen ja elottoman elämän olosuhteisiin maapallolla luonnonvoiman lailla. Käynnistit uuden geologisen kauden, antroposeenin. Sen sinä teit. Ihminen. Et tehnyt sitä välttämättä tietoisesti, et välttämättä ymmärtänyt, mitä tapahtui. Joka tapauksessa tästä sinun täytyy nyt ottaa vastuu turvallisuuden nimissä. Aika käy vähiin.

Ihmisten lukumäärästä huolimatta suurimman vaikutuksen geofyysisiin muutoksiin aiheuttavat valkoiset ihmiset, joilla on hyvä elintaso. Tärkein yksittäinen tekijä muutoksen hidastamiseen on fossiilisten energianlähteiden käytön lopettaminen.

Otetaan mahdollisuutemme vaikuttaa vakavasti. Valjastetaan valtiot energiantuotannon, liikenteen ja asumisen uudelleenjärjestelyyn. Luodaan vaadittavat luonnonsuojelualueet ympäri maapalloa. Jätetään maailmaan vapaita, tuntemattomia ja koskemattomia alueita. Niissä elämä voi taas nousta esiin ihmeellisenä ekosysteemin kerroksellisena monimuotoisuutena. Mikään muu ei ole yhtä merkittävää.

Ennen kuin valot syttyvät kuvitteelliselle 2050-luvulle. Ennen kuin valot syttyvät myöhäisen antroposeenin hämärään. Ennen kuin esitys alkaa. Ennen sitä haluan esittää vaikean kysymyksen: mikä merkitys taiteella ja taidekritiikillä on ekologisen jälleenrakennuksen ja luonnon monimuotoisuuden elvyttämisen keskellä? Etsimme vastausta esityksen lopuksi.

Mikä merkitys taiteella ja taidekritiikillä on ekologisen jälleenrakennuksen ja luonnon monimuotoisuuden elvyttämisen keskellä?

2. Vampyyritursaiden hiekkaranta

Suuri määrä lyhtyjä syttyy.

Näet edessäsi omituisen alueen, jonne on eri puolille huuhtoutunut ja taittunut kumipatjoja. Kolossikalmareita, vampyyritursaita ja meritähtiä roikkuu toistensa lomassa vinksahtaneissa asennoissa. Osa niistä on kasautunut röykkiöksi hiekkaan.

Maisema on ensimmäisellä vilkaisulla vinksahtanut ja kummitteleva aurinkolomien hiekkaranta. Toisella vilkaisulla se näyttää biologisesta aineksesta ja jätteistä kudostuneelta monimuotoiselta viidakolta.

Kaikki ei ole aivan kunnossa. Tuolla on muljahtanut kangasnukke kädet levällään. Siltä puuttuu molemmat raajat. Tuolla on lippalakki, muovidinosaurus ja helmivene yhdessä kimpussa. Pieni ilmanvire heiluttaa ylimmissä kerroksissa kummittelevia merieläinten ja ihmisten ruumiita, jotka herättävät värikästä ja pehmeää surua.

Kirkkaat, matalat hiekkadyynit laskeutuvat kankaisen painavina, painovoiman juurruttamina, maan pintaa vasten. Alue on omituisen vastaansanomaton, oudon outo, pehmeän lähestyttävä.

Se odottaa hievahtamatta. Se näyttää elottomalta. Kummittelevat merenelävät näyttävät sellaiselta, että niitä koskettaessa käsi valahtaa niiden läpi. Tulevaisuuden maisema katoaa helposti, jos sitä yrittää koskettaa.

Hiekkarannan pinnalla asiat ovat kuin hiljaiselo. Täysin hievahtamatta. Kunnes maa alkaa liikkua. Kunnes mannerlaatat alkavat hangata toisiaan vasten.

Spectral. Kuva: Fredrik Floen

Yhtäkkiä erilaiset ihmiskehot nousevat esiin maisemasta. On outoa katsoa eri värisiä kehoja, jotka ovat syntyneet toimintaa varten, pelkkää liikettä varten. Kehot liikehtivät lempeästi vailla kulttuuristen merkitysten painoa. Ne lähestyvät toisiaan, painautuvat toisiaan vasten, muodostavat piirejä ja etääntyvät taas toisistaan. Ne ryömivät ja liikehtivät linjakkaasti.

Lintuperspektiivistä katsottuna ihmisjoukon muoto luo piirin, mikä muuttaa muotoaan. Esityksestä aiemmin otetuissa kuvissa se imitoi välillä myös fraktaalia, Mandelbrotin joukkoa.

Ihmisruumiit katoavat hiekkaan. Pehmeät tanssivat karhukaiset nousevat esiin maisemasta kangashupuissaan. Yhtäkkiä näet bakteerien mittakaavan rantalomakohteen, joka hehkuu pinkin, aniliininpunaisen ja oranssin värejä. Pehmeät, höttöiset, spirokeetat, vibriot ja muut eliöt sukkuloivat toistensa keskellä. Nopeimpia liikkeissään ovat spirokeetat, koska niiden rihmamainen liikuntaelin, jota kutsutaan siimaksi, toimii potkurin tavoin. Ne lentävät uimarannalla elollisesta olennosta toiseen ja uimapatjalta toiselle.

Katsoja. Sinä odotat esitykseltä hätkähdyttävää ja henkilökohtaisesti koskettavaa yksityiskohtaa. Sinä odotat samaistuttavaa käännettä, joka muodostaisi intensiivisen suhteen sinun ja esityksen välille. Sitä ei koskaan tule. Antroposeeni ei tapahdu tuttujen, henkilökohtaisesti koskettavien yksityiskohtien kautta. Se tapahtuu laajojen joukkojen sekä elollisen ja elottoman riippuvuuden kautta. Se tapahtuu ihmisen mittakaavalle vieraiden planetaaristen tai mikroskooppisten mittakaavojen kautta. Se tapahtuu kummallisten vasta muotoutuvien, omituisten konseptien ja tapahtumien kautta.

Antroposeeni on tabujen lailla kiusallinen puheenaihe, koska se on niin omituisen outo maailman jäsentymisen tapa, kirjoittaa tutkija Timothy Morton. Tämä on totta siitäkin huolimatta, että kyseinen geologinen aikakausi on jo osa arkeamme. Elämme maailmassa, jossa tulevaisuus muuttaa täysin meille tutut olosuhteet. Antroposeeni kuvaa uutta yhteiseloa, joka ei muistuta mitään meille aiemmin tuttuja elollisen ja elottoman järjestäytymisen konsepteja.

Kaikesta huolimatta tässäkin asioiden järjestyksessä ihmisten elämää määrittää riippuvuus toisista. Olemme loputtomissa suhteissa toisiin ihmisiin, elollisiin ekosysteemeihin ja maapallon elottomiin geofyysisiin olosuhteisiin. Judith Butler kirjoittaa teoksessa The Force of Nonviolence (2020), että tällaisiin suhteisiin liittyy aina kaksinaisuus. Riippuvuuteen voidaan suhtautua pyrkimällä neuvottelun avulla kohti rauhallista yhteiseloa tai taistelemalla agressiivisesti samasta tilasta ja resursseista.

Pystymmekö kohtaamaan toisten ihmisten, kasvien, eläinten ja eliöiden vierauden, kauneuden, ihmeellisyyden, mielen, älyn, pelottavuuden tai vapaan tahdon, jota ei voi kontrolloida. Pitäisikö meidän pystyä? Onko se vaatimus siihen, että pystymme kokemaan ekosysteemien yksityiskohtien tuikkivat ihmeet ja liejuisen kauhun?

Nämä kysymykset ovat vaikeita. Meillä ei ole masennuslääkettä, nettimeemiä, poptähteä, pornoa, popcornmakua, viihdesarjaa, älypuhelinta tai treeniohjelmaa, joka ratkaisisi suhteemme uuteen geologiseen kauteen ja sen muutoksiin. Se ylittää kaikki kulttuurimme rajoittuneet käsitykset todellisuuden luonteesta.

Meillä ei ole masennuslääkettä, nettimeemiä, poptähteä, pornoa, popcornmakua, viihdesarjaa, älypuhelinta tai treeniohjelmaa, joka ratkaisisi suhteemme uuteen geologiseen kauteen.

Ei ole helppoa muuttaa ihmissubjektin dominoimaa maailmankuvaa ja perinnettä moniarvoisemmaksi ja muille elollisille turvallisemmaksi. Tästä huolimatta kukkakaupoissa myydään eläviä ja värilliset kasvit kietoutuvat toisiinsa myös pimeissä kerrostalohuoneistoissa. Olemme kaikkialla kasvikunnan ympäröimiä. ”Jo yksikin huonekasvi auttaa lievittämään yksinäisyyden tunnetta”, kuten Reetta Pekkanen kirjoittaa runokirjassa Kärhi (2019, s. 51). Yhteiselossa auringonvalosta, hiilidioksidista ja vedestä happea yhteyttävän kasvikunnan kanssa on syvällä tavalla kauniita puolia.

Rakkautemme kohteet ovat aina uhanalaisia ja haluamme suojella niitä henkilökohtaisesti, mutta inhimillistä ja elollista monimuotoisuutta tulisi suojella kansainvälisten ihmissoikeussopimusten ja lainsäädäntöjärjestelmän keinoin. Yksilön mielipiteet tai tunteet eivät riitä planetaarisen tason moraalisen toiminnan perustaksi.

3. Hirviömäinen Khimaira

Antiikin taruissa kuvattu Khimaira on hirviömäinen olento, jolla on leijonan pää, vuohen ruumis ja häntänä skorpionin pyrsto. Ihminen pelkää olennossa asioiden sekoittumista monimuotoisessa luonnossa, tulkitsee filosofi Jacques Derrida. Hän esittää tämän huomion lisäksi painokkaan kysymyksen: ”Voidaanko fiktion muodossakaan ajatella maailmaa vailla eläimiä, tai edes maailmaa, joka on eläimistä köyhä?” (2019, s. 115) Tällaisen todellisuuden kuvittelu on äärimmäisen vaikeaa, sillä olemme samanaikaisesti tottuneita monimuotoisuuteen ja samalla se järisyttää ajatteluamme.

Tällä hetkellä elämme representaatioiden kriisiä, koska uhanalaista ei ole enää pelkästään taide, kulttuuri, kokeminen ja ajattelu vaan koko elollinen luonto ja eloton elinympäristö. Taiteen representaatioita käsittelevän monisyisen keskustelun yksi syy on mielestäni se, että inhimilliselle ja ei-inhimilliselle moninaisuudelle tarvitaan elämän jatkuvuuden turvaamiseksi tilaa. Tämä ravistelee perinteisiä arvoja, jotka ovat syntyneet toisenlaisessa maailman kehyksessä. Siinä kehyksessä antroposeeni ei vielä vaikuttanut kaikkiin elämän jatkumisen mahdollisuuksiin. Nyt kun elintapoja täytyy olosuhteiden pakosta miettiä uudelleen, on hyvä muistaa, että muutos toisenlaista tuntematonta maailmaa kohti on mahdollista tehdä myös neuvottelevassa ja rauhanomaisessa hengessä.

Elämme representaatioiden kriisiä, koska uhanalaista ei ole enää pelkästään taide, kulttuuri, kokeminen ja ajattelu vaan koko elollinen luonto ja eloton elinympäristö.

Palaamme tekstin ensimmäisessä kappaleessa esitettyyn kysymykseen taiteen ja taidekritiikin merkityksestä jälleenrakennuksen ja ekosysteemien elvyttämisen aikakautena. Kysymys on hankala, joten sitä täytyy kysyä myyttiseltä Khimairalta, joka antaa vastauksen kolmessa osassa.

Ensimmäisestä näkökulmasta taiteessa ajattelun ja toiminnan tavat on mahdollista keksiä uudelleen.

Toisesta näkökulmasta taide antaa mahdollisuuden purkaa ajattelutapoja, joissa traditio tai tavat otetaan itsestään selvänä, vaikka maapallon materiaaliset tai geologiset olosuhteet ovat muuttuneet. Kyky purkaa vahinkoa tekeviä arvoja ja toimintamalleja on hyödyllistä tilanteessa, jossa niitä ei voi enää noudattaa kritiikittömästi maapallon elinolosuhteiden takia.

Kolmannesta näkökulmasta taide mahdollistaa tarinoiden, tapojen ja symbolien tulkitsemisen uudelleen niin, että ne edistävät erilaisten kehojen ja elollisen ja elottoman elinympäristön radikaalia hyvinvointia. Taiteen avulla on mahdollista ajatella, tuntea ja aistia arkitodellisuuden ehtojen ylitse.

Taidekritiikki voi sysätä kohti tarpeellisia näkökulmien muutoksia. Sen onnistuuko se siinä vai ei päättävät lukijat. On hyödyllistä oppia muuttamaan perspektiiviä ihmisen näkökulmasta erilaisiin mittakaavoihin. Näihin skaaloihin sisältyvät mikroskooppiset ja planetaariset näköalat.

Eräästä neljännestä, viidennestä tai kuudennesta ynnä muusta näkökulmasta taide voi olla myös jotain aivan muuta, jotain joka on jossain aivan muussa kehyksessä tarpeellista tai radikaalin tarpeetonta.

Taiteen ei tarvitse esittää helppoja kysymyksiä tai antaa helppoja vastauksia. Taiteen tehtävä on luoda itsenäisesti omaa muotokieltään.

Ingri Fiksdal & Fredrik Floen, Spectral, ANTI-festivaali 2020. Kuva: Pekka Mäkinen

4. Pehmeä dystopia

Virginia Woolf kirjoitti teoksessa Orlando (1928, s. 114):

Illuusiot ovat sielulle sama asia kuin ilmakehä on maapallolle.[1]

Spectral vaikutti minuun katsojana niin, että hahmotin maailmasta erilaisia mittakaavoja, jotka eivät ole ihmiskeskeisiä. Samalla se kuvasi yhtä tulevaisuuden dystopiaa pehmeästi ja aavemaisesti. Suojellaan ekosysteemejä, arkitodellisuuden ehtoja ylittävää taidetta ja maapallon geologisten olosuhteiden vakautta. Jätetään yksi kolmasosa planeetan luonnosta rauhaan, sillä tulevat sukupolvet ansaitsevat turvallisen elämän.

Kirjoittaja on jyväskyläläinen tutkija, kriitikko ja kirjailija.

ANTI-festivaali 2020, ohjelmisto.

Kirjallisuus

Judith Butler, The Force of Nonviolence: An Ethico-Political Bind. Verso Books 2020.

Jacques Derrida, Eläin joka siis olen, suom. Anna Tuomikoski, toim. Marie-Louise Mallet. Tutkijaliitto 2019.

Bhanu Kapil, Ban en Banlieue. Nightboat Books 2015.

Ville Luoma-Aho, Kronologi. Poesia 2013.

Timothy Morton, Dark Ecology: For a Logic of Future Coexistence. Columbia University Press 2016.

Reetta Pekkanen: Kärhi. Poesia 2019.

Virginia Woolf, Orlando: A Biography. Ebook, Project Gutenberg Australia, 1928.

Viitteet

[1] Lainauksen suomennos kirjoittajan.