Seitsemänkymmenen vuoden ikä on ollut viime aikoina paljon esillä: se on ikä, jolloin ihminen siirtyy erään nimeltä mainitsemattoman viruksen riskiryhmään.

Se on myös muun muassa ikä, jossa eräiden psykologisten elämänkaariteorioiden mukaan ihminen siirtyy niin kutsuttuun “perintövaiheeseen” ja alkaa puntaroida sitä, mitä on saanut aikaan ja mitä voi jättää jälkeensä. Tuossa iässä on mahdollista saavuttaa minän integraatio, eheys, kun käy läpi elettyä elämäänsä.

Seitsemänkymmentävuotiaalle on kertynyt jo paljon kokemusta ja tietoa asioista, ja hänen voi ajatella niistä viisastuneen. Toisaalta muistamme, että Donald Trump oli seitsenkymppinen, kun hänet valittiin USA:n presidentiksi.

Näemme, että pelkästään aika ja ikä eivät auta viisastumaan, vaan tarvitaan paitsi tietoa, myös jatkuvaa itsen ja maailman puntarointia. Seitsemänkymmentävuotiaan pitää pystyä katsomaan peiliin, mutta näkemään myös koko ajan muuttuva maailma oman kuvan ympärillä ja peilin takana.

Mitä vuoden syntymäpäiväsankariin eli Suomen arvostelijain liittoon tulee, liitto koostuu kriitikoista – ja kritiikon etuna muihin ihmisiin nähden on, että tämä jatkuva minän ja maailman suhteen arviointi on osa hänen ammattiaan. Omaan napaan tuijottaja ei voi kriitikkona toimia.

*

Itse olen rakastanut kirjallisuuskritiikkiä siitä asti, kun joskus 1980-luvun lopulla aloin sitä lukea. Se oli ja on edelleen kirjoituksen lajina ihana ja houkuttava.

Aikoinaan kirjallisuudenopiskelijana tuumin, että arvostelujen kirjoittaminen oli ihan unelmahommaa. Satunnainen aloittelevien kirjajuttujen tyrkyttäminen kulttuurilehtiin oli jotain hyvin luonnollista. Sai tehdä sitä mitä rakasti, eli lukea runokirjoja ja kirjoittaa niistä, yrittää saada tekstiin kenties ripaus esseemäistä otetta, joka tapauksessa tarkkuutta siinä, miten kuvata sanoista koostuvaa taideluomaa toisin sanoin. Juuri runokritiikin kirjoittaminen oli huumaavaa. Hain toki myös SARVin jäsenyyttä työnäytteineni joskus 2000-luvun alkupuolella, mutta ovet eivät auenneet. Kriitikon työ sai yhä taianomaisempaa hohdetta silmissäni.

Kun nyt ajattelen taidearvostelijan työtä, se tuntuu valtavan vastuulliselta.

En tarkoita ilmeisintä ja eniten puhuttua vastuuta eli sitä, miten paljon kritiikki värittää teoksen vastaanottoa ja voi siis olla jollekin työlle joko kuolinisku taikka punainen matto menestykseen. En tarkoita sitäkään, miten yksittäinen tekijä voi murtua tai vahvistua kritiikin alla. Ajattelen, että vastuu liittyy siihen, miten paljon nykyajassa on huolimatonta, nopeasti kyhättyä kirjoitusta.

Kun niin on, on kaiken hälyn keskellä valtaa sillä, jolla on aikaa ja keskittymiskykyä ajatella ja kirjoittaa punnittua tekstiä.

Ja valta tuo vastuuta.

*

Vastuullinen homma on myös Kritiikin Kannukset -palkinnon vuotuinen jakaminen. SARV on jakanut palkintoa vuodesta 1962 lähtien, ja se myönnetään “vuoden taiteellisesta läpimurrosta”.

Sain itse Kritiikin kannukset vuonna 2001, toisen runokokoelmani Ilman karttaa ilmestymisen jälkeen. Palkinto oli minulle oleellisen merkittävä, kuten se varmasti jokaiselle oman työnsä alkuvaiheessa olevalle on. Tuki on tärkeää aikana, jolloin tekijä usein hapuilee työnsä kanssa epävarmuudessa, eikä vielä tiedä, että se epävarmuus ja loputon kyseleminen on taiteilijan työn perusluonne eikä tule koskaan väistymään – ja että ainoa keino on tosiaan omaksua Tuutikki-asenne, jossa ”kaikki on hyvin epävarmaa, mutta juuri se tekee levolliseksi”.

Se elintärkeä tuki on Kritiikin Kannusten tapauksessa nähdyksi tulemista, tunnustamista. Muistan kuin eilisen päivän edelleen tuon lähes kahdenkymmenen vuoden takaisen palkintotilaisuuden yksityiskohtia.

Kannuksethan ovat väline, jota käytetään ratsun ohjailemiseen. Vaikka positiivinen kannustaa-verbi on samaa juurta, niin ratsastuksessa käytettävillä kannuksilla on myös kivulias puolensa. Kannukset voivat olla terävät, jopa piikkikärkiset, ja niitten oikea ja tarkoituksenmukainen käyttö edellyttää taitoa ja hienovaraisuutta. Kannuksen tulee vaikuttaa vain silloin ja sen verran kun sitä tarvitaan eikä sillä pidä aiheuttaa hevoselle kipua.

Ihan mainiota symboliikkaa. Kritiikin Kannukset on palkinto, joka muistuttaa saajaansa siitä, että matkaa on tehtävänä, ja että ratsu kannattaa pitää liikkeessä.

Kun tasan kymmenen vuotta myöhemmin, keväällä 2011, esiinnyin Kritiikin Kannusten viisikymmentävuotisjuhlassa Kansallisteatterin Lavaklubilla, oli paljon ehtinyt tapahtua kymmenessä vuodessa. Elämä on samaan aikaan huikean runsas ja pyörryttävän nopea! Ja nyt kun tuostakin juhlasta tulee ensi keväänä kymmenen vuotta, alkaa jo vähän nähdä, miten valtava mullistus internetin myötä on kulttuurista ja taiteesta kirjoittamisessa tapahtunut.

*

Mitä meille tapahtui? kysyy Jussi Pullinen äsken Tieto-Finlandia -ehdokkaana olleessa kirjassaan. Pullinen kirjoittaa, että internetin tuoma mullistus on muun muassa sitä, että näemme joka päivä liikaa asioita. Tähän on on helppo yhtyä. Jokainen tietää millaista on lähteä googlaamaan vaikkapa Kersti Bergrothin syntymäaikaa, ja päätyä vain parin houkuttavan klikkauksen kautta iltalehden sivulle silmäilemään bulgarialaisen parikymppisen somejulkkiksen “maailman isoimpia huulia”. Niin, ja missä olinkaan?

Pullisen kirjassa huomioidaan, miten sosiaalisen median käyttäjä on koko ajan alttiina yhä monimutkaisempien sosiaalisten suhteiden verkostolle. “Siinä missä kadulla kulkevat tuntemattomat aiemmin pysyivät tuntemattomina, saamme nyt tehdä selkoa heidän kommenteistaan kavereidemme päivityksissä, kaupunginosaryhmissä tai deittipalvelussa. Emmekä vain ohita tuntemattomia, vaan heistä suuri osa haluaa puhua meille. Sosiaalisia signaaleja kulkee ohitsemme nopeudella, jonka veroista emme ennen ole nähneet”, hän kirjoittaa.

Nämä sosiaaliset signaalit ovat usein ennen muuta tunnepitoisia. Siksi ne ovat niin houkuttavia ja koukuttavia. Puhutaan dopamiinipiikeistä, joita somessa saatavat tykkäykset tuottavat aivoissa, puhutaan riippuvuudesta, jota ne aiheuttavat.

Tunnepitoisesti väitellään siitä, millä tavoin ja mistä saa puhua, kuka käyttää valtaa ja millä keinoin. Ja jopa siitä, saako taiteessa ylipäätään eläytyä toisen asemaan vai puhua vain omasta puolestaan.

Aina on väitelty. Nykyään ristitulta on vain paljon enemmän ja tiedonhaluisen ihmisen on yhä vaikeampi suojautua siltä. Ja kun jatkuvalle tieto- ja tunnetulvalle altistuminen uuvuttaa, tapahtuu sama ilmiö joka stressaantuneena aina: niin sanotut liskoaivot, se karkein ja alkeellisin aivojen osa, joka vastaa ihmisen toiminnan perusohjauksesta, kaappaa toiminnan ohjauksen. Ihminen keskittyy selviämään hengissä.

Sanotaan, että aivojen etuotsalohkosta tavallaan sammutetaan valot, koska korkeatasoiseen luovaan ajatteluun ei ole uhkaavassa tilanteessa varaa. Luova ajattelu kärsii, enemmän tai vähemmän.

*
Pessimismi ei sovi minulle eikä useinkaan ruoki hyvää, joten suuntaudun nyt mieluummin optimismiin päin.

Työhuoneeni seinällä on monenlaisia kuvia, vaihtuva kuvanäyttely, joka liittyy aina tavalla tai toisella tekeillä oleviin kirjoihin ja meneillään oleviin prosesseihin. Otin seinältä mukaan Irja Nurun taulusta tehdyn postikortin. Teoksen nimi on Aamunkoi. Kuvassa mutaisesta ja rutaisesta lätäköstä nouseva suomuinen lisko kohoaa kohti valoa, kuva symboloi siis jonkinlaista toivoa.

Maalauksessa kiinnostaa tämä valon ja korkeamman ajattelun olemus, jota kohti liskoaivoinen olento kurkottaa. Korkealla oleva valo on paitsi hehkuvan punainen, myös täynnä mustia, melkein kynsimäisiä lehtiä ja teräviä ulokkeita. Ei siis puhdasta, kirkasta, pulmatonta valoa. Mutta valoa joka tapauksessa.

Ja tästä päästään siihen, mikä on puheenvuoron toiveikkain ja niinsanotusti voimauttavin osuus – koska tänään on juhlapäivä.

Missä on tulevaisuuden toivo tässä pirstaleisen informaation maailmassa? Se on taidetta ja kulttuuria tekevissä ja siitä kirjoittavissa ihmisissä. He ovat nimenomaan tuo luonteikas ja särmikäs valoilmiö täällä kuvan rutaisen lätäkön yllä.

Mitä taiteesta kirjoittajiin tulee, kaikki tuntemani kriitikot omaavat kykyjä, jotka alkavat olla nykymaailmassa pahasti hupenemassa. Ensimmäinen niistä on kyky keskittyä. Se on kaiken ajattelun edellytys.

Toinen, kriitikon työkalupakkiin oleellisesti kuuluva, on nyansseille herkkä arvostelukyky sekä itsen että toisten suhteen. Kriitikon on jatkuvasti säädettävä omaa vastaanotintaan. Kiveen hakattuja mielipiteitä ei voi olla.

Kriitikko iskee kädet multaan ja saveen, hän tarttuu itse teokseen. Jos hän lyö teokseen leiman, hän perustelee sen. Perustelut ovat kuin mannaa autiomaassa tässä maailmassa, joka on täynnä perusteetonta mutua ja mielipidehöttöä.

*

Käytin aiemmin sanaa valta: että sillä, jolla on aikaa ja kykyä ajatella ja ilmaista se tarkasti ja taitavasti, on valtaa. Vielä osuvampi sana on painoarvo. Ajan kanssa ajatellulla ja kirjoitetulla on tässä maailmassa erityistä painoarvoa.

Samasta asiasta puhuu Fernando Pessoan tunnettu runo, joka kuuluu Pentti Saaritsan suomentamana näin:

Ollaksesi suuri ole kokonainen
älä mitään itsessäsi liiottele,
äläkä sulje pois.
Ole kaikki kaikessa.
Pane kaikki mitä olet
pienimpäänkin mitä teet.
Niin koko kuukin mahtuu
joka lampeen
koska se loistaa korkealta.

“Pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet.” Se on paljon vaadittu – se on mahdotonta – mutta siksi se sopii huoneentauluksi.

*

Tähän loppuun tekee mieli lukea vielä hiukan perspektiiviä antava katkelma Parnasson pääkirjoituksesta keväältä 1986, eli niiltä ajoilta, kun aloin itse lukiolaisena Nuori Voima -lehtiä ja joskus jopa Parnassoakin kirjastossa lueskella, ja niiltä ajoilta, kun Suomen arvostelijain liitto oli vielä puolet nuorempi kuin nykyisin.

Juhani Salokannel on otsikoinut tekstinsä Juna meni jo.

Tätä mainiota tekstiä lukiessa ajattelin, että täältä matkan päästä – niin kuin aina vasta matkan päästä – näkee, mikä häviää tuuleen, mikä on painavampaa ja pysyy, niin taiteessa kuin kritiikissäkin.

Yleensä se on sitä, mikä on läpikotaisin ja itse nähtyä, sydämellä ja päällä.

Juhani Salokannel, keväällä 1986:

“Ensi syksyn uutuusproosalle on kulttuurikeskustelu jo tilauksensa asettanut. Nyt odotetaan aivan tietynlaista romaania, ja elleivät kirjailijat ymmärrä sellaista kirjoittaa, on kriitikoiden tulkittava sellainen esille vaikka väkisin. Niin on sitten vuorossa postmoderni romaani.

Vaan kuinkahan tulee käymään? Ei kai vain ole kyse pelkästä muotisanasta, tuulen pieksennästä?

Ainahan näet muotitermejä ilmaantuu: nythän harrastetaan myös diskurssia ja todellisuuden haltuunottoa. Vielä taitavat jotkut problematisoidakin näkemänsä ja artikuloida sitten mieleenjuohtumat erilaisiksi paradigmoiksi.

Kirjallisuuden kylkeen isketään näitä muotisanoja tasaisesti viiden vuoden välein. Kuluva vuosikymmen alkoi niin, että vaadittiin rankkaa tekstiä. Ilmeisesti keskeinen esteettinen arvo oli rankkuus, ja maalaisen proosamme epäkohdaksi nähtiin rankkuudettomuus.

Siitä viisi vuotta taaksepäin tavoiteltiin puoluekantaisuutta, edelleen sitä ennen dokumentaarisuutta, ja sitä ennen – niin, silloinhan joskus hamassa 60-luvun alussa sai olla vain absurdi. Muistaako kukaan vielä absurdiuttaan?”

Sydämelliset ja lämpimät onnittelut 70-vuotiaalle SARVille.

Pitäkää tuntosarvet pystyssä!

*

Juhlapuhe Suomen arvostelijain liiton Juhlavuosiklubilla G Livelabissa 14.11.2020

Kirjoittaja on Kritiikin Kannuksilla palkittu runoilija ja kirjailija