Kaupunkifestivaalin järjestämiseen sisältyy väistämättä hiekkakenttä- ja peltotapahtumia laajempi kannanotto julkiseen tilaan ja siihen, mistä kaupunkielämässä järjestäjien mielestä on kyse. Keväällä 2016 ensimmäistä kertaa järjestetty Kontula Electronic on nimeään myöten lausunto lähiöiden, tai niihin liittyvien mielikuvien, energisoimisen puolesta.

Isot kaatuvat, pienet säilyvät?

Se on kuitenkin myös paljon muuta. Helmikuussa 2018 Suomen estetiikan seura myönsi tapahtumalle ”Vuoden esteettinen teko”-palkinnon, jota perusteltiin muun muassa matalalla osallistumiskynnyksellä:

Suurin osa konserteista ja oheistapahtumista oli ilmaisia ja esteettömiä, ja tapahtumapaikkoina toimivat muun muassa ostoskeskuksen pubit ja uimahalli sekä läheiset skeittihalli ja kirkko. Tapahtuma sisälsi ohjelmaa myös lapsille ja nuorille esimerkiksi työpajojen muodossa. Ostoskeskuksen ravintoloista moni valmisti festariruokaa kävijöille, joten koko lähiöostarista saatiin yhtenäinen, elävä festivaalialue.

Tällainen olemassa olevan kaupunkiympäristön hyödyntäminen yhdessä helpon saavutettavuuden kanssa tekee tapahtumasta myös ekologisen, sillä sitä varten ei tarvitse rakentaa ylimääräistä tapahtumainfraa tai järjestää erillisiä kuljetuksia.[1]

Kontula Electronic poikkeaakin sekä geopoliittisena tekona että tapahtumarakenteeltaan selvästi esimerkiksi kantakaupungin Flow- ja Sideways-festivaaleista, eikä niitä kannata arvioida samoin lähtökohdin.

On myös mielenkiintoista miettiä, mitä tahmaisena yllemme vakiintunut korona-aikakausi voi merkitä erityisesti kaupunkitapahtumille. Flow ja Sideways jäivät tältä vuodelta järjestämättä, mutta Kontula Electronicissa saatettiin reagoida siirtämällä festari syksyyn ja toteuttamalla se ”maailman pienimpänä Kontula Electronicina” ilman sisätapahtumia ja kansainvälisiä esiintyjiä. Tässä on oletettavasti viitteitä tulevasta, tai kenties jo alkaneesta, hajautuneemmasta ja paikallisemmasta festivaalikulttuurista.

Ylipäätään kriitikkojen täytyy nyt miettiä varsin tapauskohtaisesti sitä, miten koronatilanteen vuoksi karsittuna tai muuten muuttuneena järjestettyä tapahtumaa arvioi. Yksi vaihtoehto on ainakin keskittyä lyhyiden keikka-arvioiden ohella aiempaa enemmän festivaaliin kokonaisuutena, mielikuvina ja kulttuurisena tekona.

Festivaalit olisi esimerkiksi mahdollista asetella janalle, jonka yhdessä päässä ovat isojen mainostelttakankaiden popjuhlat, joiden tuntu ja tunnelma muodostuvat lähinnä yleisösegmentoinnista ja sen mukaan buukatuista esiintyjistä. Toisesta päästä löytyvät juuri Kontula Electronicin kaltaiset, kokonaisteoksellisuutta lähestyvät tapahtumat. Tässäkin poolissa sen erottaa muista tietty vähäeleisyys, joka näkyy muun muassa viestinnässä: tapahtuma ilmoittaa itsestään yksinkertaisin someviestein, eikä esimerkiksi artistien itse kirjoittamille esittelyille ole tehty kielenhuoltoa. Keikkojen välillä esiintyjiä ei myöskään spiikata sisään tai ulos.

”Rajat häilyvät – lähiöfestivaali tuo jo viidettä kertaa yhteen tanssittavaa teknoa ja tilataidetta”

Kontula Electronic edustaakin eräänlaista vastapainoa kaikkialla näkyvälle sliipatun someläsnäolon, makeilevien viestintästrategioiden, haippauksen ja nostatuksen kulttuurille. Tuntuisi dissosiatiiviselta vaikkapa vastaanottaa viestintätoimiston laatima tiedote kaliiberia ”Kontula Electronicissa rajat häilyvät – lähiöfestivaali tuo jo viidettä kertaa yhteen tanssittavaa teknoa ja tilataidetta”.

Äänen historiaa ja tulevaisuutta

Valmiiden kaupunkirakenteiden hyödyntämisen osalta tapahtuman hauskin yksittäinen teko on käyttää esiintymistilana toista ostoskeskuksen katolla sijaitsevista lasikopeista.

Ele kommunikoi kiinnostavasti alueen historian kanssa. Kontula rakennettiin 1960-luvun lähiöutopiaksi, ja ostoskeskuksen valmistuessa 1967 kopeissa oli tarkoitus esitellä ostarin yrittäjien tuotteita, mutta syystä tai toisesta tähän ei koskaan ryhdytty. Kun huomioidaan, että kaupalliset toimijat ovat koko mediayhteiskunnan elinajan tavanneet pölliä taiteilijoiden ja itsenäisten kulttuuritoimijoiden kehittämiä käytäntöjä, on toisella tavalla utooppista suunnata tämä virta lempeästi toiseen suuntaan.

Kontula Electronic 2020.

Rakenteet olivat tänäkin vuonna kevyet myös muilla tavoin: mikseri nökötti roudauslaatikon päällä kopin alla sijaitsevan pizzerian terassin vieressä; artistit ja järjestäjät kapusivat tikkaita pitkin ”lavalle” ja pois.

Tämän vuoden festivaalin pääpäivät olivat perjantai 30.10. ja lauantai 31.10. Perjantaina kuultiin kolme kontulalaisten levynsoittajien tunnin mittaista keikkaa DevoluutioSS-duolta, Marjulta ja Hilla Liilalta. Musiikki liikkui koko kolmituntisen ajan teknon, housen, junglen ja drum and bassin huitteilla, ja kaikki setit elivät ja kehittyivät suvereenisti. Ehkä osittain vähäisestä yleisömäärästä johtuen tanssiin ei kuitenkaan ryhdytty yhtä keppihevosensa kanssa jorannutta ilopilleriä lukuun ottamatta. Tämä ei tarkoita, etteikö DJ:iden soittamaa musiikkia olisi arvostettu, sen kertoivat keskittyneet katseet ja hyväksyvät nyökyttelyt.

Juuri näiden musiikkigenrejen soittaminen Kontulan ostarin kaltaisessa ympäristössä sisältää kauniita ja ajattelemaan kutsuvia kulttuurisia kaaria. Ennen valtavirtaistumistaan tekno, house ja jungle olivat kaikki työväenluokkaisten ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien väestönosien musiikkia 80- ja 90-luvuilta. Konemusiikki on edelleen levittynyt hedonistiseen, laajemmista merkitysyhteyksistä välinpitämättömään valtavirtaan ja eri tavoin poliittisesti latautuneisiin alakulttuureihin. Kontekstin tunnistaminen on kokemuksen ja aiheesta kirjoittamisen kannalta oleellista.

Kontula Electronicissa koettavat lähiöulkoilmakeikat mahdollistavat sekä erilaisten vastaanottotapojen samanaikaisuuden että niiden historian miettimisen – yhdessä musiikin sykkeen kanssa, tietysti, ei ulkokohtaisena älyllistämisenä. Äänillä on historiansa, materiaalisuutensa ja kehollisuutensa – tanssittavan konemusiikin esteettinen kokeminen on monille tällä tavoin tiedollisesti saturoitunutta.

Lauantain ohjelmisto koostui omaa musiikkiaan soittaneista artisteista ja oli selvästi avantgardistisempi. Sen aloitti Satanoid-niminen artisti, joka tuuttasi rumpukoneen ja efektien avulla seisovan märkään syysiltaan niin hektistä melua, että moni paikallinen käveli kädet korvilla ohi. Äänitaiteen ja musiikin välimaastoon sijoittunut esiintyminen olisi pienellä dramaattisella hionnalla ollut yhtä hyvin kotonaan jossain taidebiennaalissa tai Kiasma-teatterissa. Hypnoottinen uppoutuminen ja täysi vieraantuminen olivat hetkestä toiseen tasavarmoja vaihtoehtoja.

Kontula Electronic 2020. Kuva: Petteri Enroth

Seuraavaksi koppiin kiipesi Keliel, jonka lapsenomainen hillittömyys oli vangitsevaa seurattavaa. Jatkuvaa campisti liioittelevien asujen vaihtamista, soittamista, laulamista, supertarttuvia biittejä ja sekapäisen vapautunutta koreografiaa. Yhden kappaleen aikana meno kävi niin kovaksi, että artisti painoi stoppia ja hönki mikkiin: ”Ei jaksa enää.” Kelielin esiintyminen oli yhdessä ostarin katolle nostettujen Hanna Marnon kaksipäisten hevosveistosten ohella eniten koko Kontula Electronicin utooppista performatiivisuutta korostava asia. ”Sit nää tekis kaupunkitilalla tälleen.”

Kontula Electroniciin pätee tietynlainen rajattomuus, joka saa pohtimaan taiteiden tulevaisuutta.

Festivaalin päätti järjestäjiin kuuluva Jimi Tenor, joka istui vaivattomasti Kelielin kohkaamisen jatkoksi. Tenorin musiikin tunnistettavuus, hänen vähäeleinen läsnäolonsa ja omintakeinen tapansa ajaa afroamerikkalaisen musiikin eri perinteitä jonkinlaisen uusbarokkisen glamour-filtterin läpi oli mainio, osuva ja jollain tapaa lohdullinen lopetus poikkeusajan pientapahtumalle. Hänen kenties parhaiten elektrofunkiksi kuvailtavissa oleva musiikkinsa on samalla tavalla erinomaisen viihdyttävää ja tutkailevan musiikkinörttimäistä kuin Princen, ja salaa miellänkin hänet Suomen Prince Rogers Nelsoniksi.

Lauantain ohjelmisto oli kasattu yhteistyössä Perttu Häkkisen säätiön kanssa, ja Häkkisen henkisen perinnön saattoikin halutessaan aistia illan yllä. Niin säätiön agendaan kuin Kontula Electroniciin pätee tietynlainen rajattomuus, joka saa pohtimaan taiteiden tulevaisuutta. Uudessa kirjassaan On the Philosophy of Central European Art: The History of an Institution and Its Global Competitors Aalto-yliopiston visuaalisen kulttuurin teorian lehtori Max Ryynänen käy läpi muiden muassa ”highbrown” ja ”lowbrown” historiaa.[2] Hän toteaa, että yhä useammin eri alojen taiteilijoiden ja yhteisöjen työtä määrittää itsestään selvä ”nowbrow”-positio, eli kotoisaksi ei koeta sen enempää suurten instituutioiden taidekenttää kuin populaarikulttuurin estetiikkoja. Sen sijaan heidän maailmaansa ovat pikemmin ruohonjuurigalleriat, taiteilijavetoiset hankkeet ja pienet, eri taiteita yhteen tuovat tapahtumat. Itsestäni vaikuttaa, että juuri paikalliset, kaupunkien ja säätiöiden tukemat tapahtumat edustavat useiten nobrow’ta, ja toivottavasti myös jollain tapaa tulevaa.

Hajautuneet tapahtumat, hajautuneet työnkuvat

Pyhäinpäiväviikonlopun perjantain ja lauantain keikkojen lisäksi festivaalia vietettiin muinakin aikoina ja muilla tavoin. Edellisenä viikonloppuna lasikopissa esiintyivät DJ Kanyon 2000000 ja kokeellinen kitaristi Jukka Kääriäinen, minkä lisäksi ostarilla sijaitsevassa uimahallissa järjestettiin ”Kontula Electronic swim”, jossa esiintyivät trumpetisti Antero Priha sekä parhaiten 22-Pistepirkon basistina tunnettu muusikko Asko Keränen. Nämä, kuten myös torstaina 29.10. luetut Minna Lindgrenin tekstit ja Atheer Shootin ambient-setti jäivät itseltäni muiden työsitoumusten vuoksi välistä.

Kuin joku olisi suunnitellut 8-bittisellä Nintendolla goottikatedraaleja.

Jokainen tietää, että on epätarkoituksenmukaista ja ärsyttävää olla pääsemättä paikalle arvioimansa tapahtuman tilaisuuksiin, mutta ellei kirjoittajalla ole esimerkiksi apurahaa alla, voi olla, että pitkälle aikavälille ripotellut esiintymiset eivät yksinkertaisesti ole kohtuuden rajoissa tavoitettavissa. Suomen arvostelijain liitto järjestikin perjantaina 30.10. keskustelutilaisuuden ”Kriitikon monet roolit”, jossa käsiteltiin sen seurauksia, että kritiikki on ollut jo pitkään yhä harvemmalle pää- tai päivätyö.

Onneksi Kontula Electronicissa kuitenkin on, kuten todettu, yksittäisten esiintyjien lisäksi kyse myös osallistumisesta harvinaislaatuiseen kaupunkitilan käyttöön ja uniikkeihin tunnelmiin sekä näiden herättämiin kuvitelmiin toisenlaisista aistimisen ja elämisen tavoista. Tapahtuma on seesteisellä tavalla utooppinen, ja sen henkeen jää helposti elämään, minkä huomasin paluumatkalla metrossa.

Vaunun mainosnäyttö glitchasi ensin hatarasti ja muuttui sitten mustaksi tauluksi, johon ilmestyi valkoisia pystysuoria muotoja. Niiden seittimäinen asetelma vaihteli tasaisin väliajoin pitäen kuitenkin jatkuvasti ylöspäin suippenevan arkkitehtuurinsa, kuin joku olisi suunnitellut 8-bittisellä Nintendolla goottikatedraaleja.

Päätin, että minulle tämä on osa festivaaliohjelmaa, ja utopian henki kosketti vielä kerran.

Kirjoittaja on estetiikasta valmistunut kulttuurialan sälätyöläinen ja toinen osapuoli keskustelumuotoiseen kritiikkiin keskittyneessä Seiskan pojat -duossa.

Viitteet

[1] Valitsijaraadin muodostivat ex-kontulalainen esseisti ja kriitikko Silvia Hosseini sekä tämän tekstin kirjoittaja.

[2] Max Ryynänen, On the Philosophy of Central European Art: The History of an Institution and Its Global Competitors, Lexington Books 2020.