…minkään tulevaisuus ei ole niin suurenmoinen kuin rahan. Jopa siinä määrin, että raha tuntee olevansa tulevaisuuden synonyymi ja yrittää määräillä sitä.

– Joseph Brodsky (Veden peili, 1994)

Kirjoitin tuhat teatteriarvostelua päivälehtiin.

Kansan Uutisten toimittaja Anneli Kanto ehdotti vuonna 1986, että alkaisin kirjoittaa avustajana teatteriarvosteluja lehteen Maija Savutien jätettyä arvostelutyönsä siellä. Toisinaan arvioita jäi julkaisematta, koska lehden sivut eivät riittäneet kaikkien kulttuurijuttujen julkaisemiseen. Olin kuitenkin niin innoissani, etten valittanut.

Noin sadankolmenkymmenen Kansan Uutisissa julkaistun arvostelun jälkeen vuonna 1992 oli Aamulehti lakannut olemasta Kokoomuksen äänenkannattaja. Se oli minusta ideologisesti kivaa, sillä samana vuonna Aamulehden journalistinen toimituspäällikkö Erkka Lehtola (1937–2005) kysyi, alkaisinko arvioida lehteen pääkaupunkiseudun teatteria. Olin edelleen yhtä innoissani kuin hullu puurosta. Ja Aamulehdessä oli tilaa, ei kulttuurisivuilla ainakaan mikään lama näkynyt.

• • •

Tekniikan ja hallinnon jälkeen tulee seuraavaksi markkinointi. Näiden kolmen eri kerroksen alapuolelle litistetään journalismi ensi vuosikymmenellä vielä rajummin kuin nyt. Kehityksen merkit ovat kaikkialla näkyvissä: journalismin lopullinen muuttuminen pelkäksi myyntimiesten työkaluksi.

(Erkka Lehtola, ”Konsernipölyä”, 1987; kokoelmassa Missä on lehdistön paikat)

Teatteriarvioille ei alkuvuosina yleensä annettu erityisiä maksimipituuksia, mutta ei päivälehteen ollut syytä eikä aikaa palstametreittäin jaaritella, terveehkö järki asetti rajat. Oli kulttuuritoimitus, ja siellä kulttuuritoimittajia kulttuurisivuja taittamassa.

Matti Apusesta tuli Aamulehden päätoimittaja 1998, ja kymmenen vuotta myöhemmin tehtiin perusteellinen lehtiuudistus. Silloin siirryttiin ns. ennakoivaan taittoon, laajalti 2500 merkin sabluunoihin, joista jutut ja sivut koottiin. Kulttuuritoimitus yhdistettiin osaksi Tänään-sivuja ja näkökulmatoimitusta. Omaa uutispäällikköä ei ollut.

Skippasin pari kertaa ohon, koska se oli minusta tyhmä.

Teksteihin oli kehitetty kainaloa, faktalaatikkoa ja kommenttia. Vuoden 2005 tienoilla niin kutsutun ison teatteriarvion kylkeen oli jonkin aikaa pitänyt liittää kaavanmukainen kokoelma tiivistäviä virkkeitä otsikoilla ”näytelmä”, ”kohtaus”, ”sitaatti”,  ”jäi mieleen” ja ”oho!” Senttari kirjoittaa niin kuin tilaaja määrää, mutta skippasin pari kertaa ohon, koska se oli minusta tyhmä. Älä koskaan aliarvioi lukijaa.

• • •

Lähipiirin merkitys ns. tiedonvälityksessä on kasvanut. Irvokasta on, että provinsiaalisuus leviää syvälle ihmisten mieliin samaan aikaan kun on luotu kaikki tekniset edellytykset maailmankuvan avartamiseen.

(Erkka Lehtola, ”Hirttäjäiset”, 1986)

Kimmo Koski on tutkinut uudistusprosessia tiedotusopin gradussaan Aamulehden lehtiuudistus. Sanomalehden uudistusprosessin syitä, suuntia ja seurauksia (2008). ”12 syytä muutokseen” -listalla Kosken ykkösenä on – tietenkin – ”Pörssiyhtiöille tuloksen tekeminen on tärkein lähtökohta.” (s. 42)

Koski referoi Aamulehden tavoitteita: ”Lehti haluaa olla entistä yhteisöllisempi ja paikallisempi. Myös lukija halutaan vahvemmin mukaan lehden sisällöntuottajaksi.” (s. 48)

Loppupäätelmissään Koski esittää myös kritiikkiä, esimerkiksi: ”Toimituksen editointityö ei voi olla se paikka tai porras, jossa uuteen suuntaan lähtenyt juttu muutetaan suunnitellun näkökulman mukaiseksi. Silloin uutistyö menettää merkityksensä ja lehden antama maailmankuva muuttuu muutamien ihmisten tuottamaksi mielikuvaksi todellisuudesta.” (s. 101)

”Lehdessä uutinen ei enää perustu nopeuteen tai uutuuteen, vaan taustoihin, selvitykseen ja monimutkaisen tiedon käsittelyyn. Ja miksi ihmeessä tämä kaikki pitäisi esittää lyhyessä ja nopeassa muodossa? Eikö sanomalehden pelastus olisi juuri jopa ylipitkissä tarinoissa, jotka rytmittäisivät lehden lyhyempää aineistoa? Nyt lähes kaikki jutut ovat moduloitua 2 500 merkin ’sanon nyt jotain, mutta todella en ehdi sanomaan mitään’ -tarinaa.” (s. 104)

Toimituksen editointityö ei voi olla se paikka tai porras, jossa uuteen suuntaan lähtenyt juttu muutetaan suunnitellun näkökulman mukaiseksi.

• • •

Aamulehden Erkka Lehtola oli käynyt vuonna 1988 Juha Tantun kanssa Nykysuomen seuran ja Sanomalehtien liiton teemapäivillä puhumassa sanomalehtijournalismin muodosta ja tyyleistä. Kun heiltä kysyttiin, mihin he arviointinsa perustivat, Lehtola vastasi: ”Lehtimiehen arvokkaimpaan ominaisuuteen, jota ei milloinkaan pidä luovuttaa sen enempää tutkijoille kuin poliitikoillekaan. Subjektiiviseen mielivaltaan.” (Erkka Lehtola, ”Hyvä tyyli mutta huono alastulo”, 1988)

Minna Ohtamaa tutki vuonna 2016 journalistiikan ja viestinnän gradussaan Mahdollisuus muuttua? Aamulehden kulttuuritoimittajat äänessä muutosvuosien jälkeen kulttuuriosaston muutoksia Aamulehdessä 2000-luvulla sekä esimerkiksi journalistisen ja esteettisen paradigman eroja.

Apusen kauden jälkeen lehdenteossa päätettiin hylätä tiukat sabluunat, mitä pidettiin työn kannalta helpottavana asiana. Vuonna 2012 kulttuuritoimitus alkoi taas toimia omana osastonaan, jolla oli oma uutispäällikkö. Parannuksena koettiin myös tabloidiin siirtyminen vuonna 2014.

Yksi tutkimuksen haastateltavista toteaa: ”Oli se tosi traaginen ja ikävä muutos, että [vuonna 2008 alkaneessa lehtiuudistuksessa] haluttiin päästä eroon korkeakulttuurista ikään kuin kokonaan. Sit ruvettiin typerenemään, että jokaisen jutun piti olla sellainen, että mitä vähemmän ihminen tietää jostain kirjasta siitä kirjoittaessaan, sitä parempi. […] Kulttuuritoimittajista tehtiin sellasia hömppätoimittajia. […] Päätoimittajan vaihdos vaikutti siihen varmasti, että kulttuuritoimitusta pidetään arvossaan ja sinne saa tehdä hyviä juttuja.” (s. 55)

Ohtamaan yhden haastateltavan mielestä ”toimittajien tulisi olla enemmän tuottajia kuin journalisteja. Tämä vastaus kuvastaa hyvin laajempaa muutosta, jota sanomalehdissä on tapahtunut. […] Tuottajan nimike kuvaa hyvin sitä, miten toimittajan ammatti-identiteetti muuttuu. Kun toimittaja ajattelee olevansa vastuussa lukijoille, on tuottaja myös tulosvastuussa johdolle. Tuottajan on osattava kehittää lehteä tuotteena; miettiä, kuinka se houkuttelisi lisää lukijoita.” (s. 91)

• • •

Koska merkeistä oli vuoden 2008 uudistuksessa tullut laki, arviostani nipsaistiin muutaman kerran viimeinen virke tai jopa kappaleita, jotta se mahtuisi sabluunaan. Olin sanonut, että jos (vielä samanakin päivänä) sovittu mitta ei toimikaan, editoin tekstini varttitunnissa itse taittovuorolaisen soitettua aiheesta. Jutun katkaiseminen ei ole ”editointia”, ja tiukkaan mittaan rakennettua taidearvostelua on lukijan erittäin vaikea lyhentää, koska sen on tekijä mittaan ajatellut.

Tiukkaan mittaan rakennettua taidearvostelua on lukijan erittäin vaikea lyhentää, koska sen on tekijä mittaan ajatellut.

Kimmo Kosken edellä käyttämän uutistyö-sanan tilalle voisi sijoittaa myös taidearvostelun; sekin pohjaa sanomalehdessä uutismateriaaliin. Jos tekstinkirjoittajan vastuu on siirtymässä editoijalle, taisteleeko kukaan enää Erkka Lehtolan ”subjektiivisen mielivallan” puolesta?

• • •

Maaliskuussa 2009 Matti Apunen julkaisi Aamulehdessä kitkerän ”Kulttuurijournalismin muistolle” -tekstin, jossa hän katsoi ”populaarikulttuurin trivialisoineen taiteen” ja kertoi käyneensä Erkka Lehtolan haudalla suremassa omankin lehtensä kulttuurijournalismin mitättömyyttä. ”Kulttuurijournalismi ei ole enää vastavoima. Se on säyseä taiteen sisäinen osasto, joka tuottaa kritiikkipalveluja.”

Pohdin asiaa itsekseni, avustajan (toki vähämerkityksestä) näkökulmasta. Kirjoitin Apuselle kirjeen: ”Taidetta on ollut trivialisoimassa erityisesti sanomalehdistö: se on viime vuosina ollut yhä enemmän kiinnostunut populaarikulttuurista ja yhä vähemmän taiteesta. Lehden linjauksia eivät tee kirjoitustyöläiset. Kuka antaa palstatilan, maksaa palkat ja palkkiot, avaa ikkunat Eurooppaan ja muualle?” Turhautuneisuuksissani en kirjettä lopulta lähettänyt.

Mutta Kritiikin Uutisten kolumnissa (2/2009) kirjoitin: ”Se, että arvostelu esimerkiksi lyhennetään 3000 merkistä 1600 merkkiin, ei ole uudistus eikä se palvele lukijaa eikä journalismia – tietysti sen toivotaan palvelevan kustannustehokkuutta pörssituotteessa. […] Taide ei myöskään ole trivialisoitunut eikä sen yleisö ole kadonnut. Mutta tietysti sanomalehdistö, joka trivialisoi julkaisemansa taidekritiikin, halveksii taidetta ja sen yleisöä.”

Kyseisen vuoden alussa teatterikritiikkejä oli vähennetty, ja kolmea esitystä kaavailtiin niputettaviksi 1800 merkkiin. Silloin alkoi puuro maistua tikkuiselta: totesin toimitukselle, että tehtävä edellyttää edelleen kolmea iltaa teatterissa ennen kirjoitustyötä, jolloin palkkiosta laskettu tuntipalkka alittaa siivoojan palkan (noin 7,5 euroa; Suomen Journalistiliiton freelancer-tuntipalkka oli 51 euroa). Teatteriarvostelun rakenne riippuu sen mitasta, koska se on ajateltava mittaan. Paljonko ajattelua mahtuu 600 merkkiin, joihin sisältyvät myös pakolliset esitystiedot?

Kolmea esitystä kaavailtiin niputettaviksi 1800 merkkiin.

Totuus löytyy ehkä kaurapuurosta (kuten esitti punkbändi Lama vuonna 1983) – tai sitten ei. Edellä kuvattua niputusmallia ei toteutettu. Apunen lähti EVA:n johtajaksi vuonna 2010. Seuraavalla päätoimittajalla (2010–2017) Jouko Jokisella oli toisenlaisia näkemyksiä. Pidin aina vain kirjoittamisesta. Arvioita tilattiin.

• • •

Klik! Sitten alkoi tuntua siltä, että oli mentävä ”verkko edellä”. Huippuklikkeihin päästiin kenties lähinnä seksillä, väkivaltarikoksilla ja jääkiekolla. Sain kuitenkin kerran sähköpostiviestin toimituksesta: ”HEH HEE! Olet klikki-Kuningatar!!”Arvioin Helsingin Juhlaviikkojen Stage-festivaalilla 2016 esiintyneen saksalaisryhmän fiktiota ja faktaa miksaavan Ghosts-esityksen; se rakentui vanhan saksalaisnaisen päätökselle tehdä avustettu itsemurha sveitsiläisklinikalla, mistä esitykseen sisällytettiin aito videotallenne. Olin huono keksimään toivottuja klikkiotsikoita (olin kieltämättä kehno ”tuottaja”), joten sen laati toimitus: ”Teatteriesitys näytti todellisen kuoleman”. Se kuulemma keräsi lähes 20 000 klikkiä. Vau?

Klik! Sitten alkoi tuntua siltä, että oli mentävä ”verkko edellä”.

Jyrki (Erkan poika) Lehtola kuvaa ”Eliitin jälkeen” -tekstissään muun muassa 2000-luvun suomalaisen valtaeliitin populismikehitystä. ”Kriittinen journalismi muutti muotoaan, koska puhelimestaan viihdettä hamuavat saivat päättää paperi-ihmisten lehtien sisällöstä. […] Raha ja tulevaisuus olivat siirtyneet journalismista viestintäyrityksiin, jonne oli päästävä turvaan […]. Mediassa keskityttiin luomaan sisältöjä, joita klikattaisiin, mikä oli elitismistä suurinta, sillä se perustui ajatukseen siitä, että ihmiset nyt vain ovat niin vitun tyhmiä, ettei niitä kannata edes yrittää sivistää.” (Tesla metsässä, 2019)

• • •

Erilaiset supistamis- ja säästämisohjelmat koskevat aina ensin toimituksia, vasta sitten hallintoa, edustamista ja yleistä pyörimistä. […] lehtikuolemia on odotettavissa. Suurten lehtien hätään en suhtaudu vakavasti ennen kuin näen lehtitalojen pihoilla hallinto- ja talousmiesten työsuhde-Mersujen sijasta omalla rahalla velaksi ostettuja Ladoja tai käytettyinä hankittuja polkupyöriä.

(Erkka Lehtola, ”Hirttäjäiset”, 1986)

Keväällä 2020 Aurora Rämö kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (18/20) mediayhtiöiden taloutta ja tiedonvälityksen keskittymistä käsittelevän laajan artikkelin, jonka (satiirisena…) otsikkona oli ”Minkälaisia tunteita artikkeli herättää? ???”

”Kun varat vähenivät [2000-luvun alkuvuosien jälkeen], lukijoiden miellyttäminen ajoi tiedonvälityksen aatteiden ohi.”

”Kun koronaviruskaaos alkoi maaliskuun alussa, medioiden lukijamäärät nousivat huomattavasti. Päätoimittaja toisensa jälkeen korosti oikean ja tarkistetun tiedon merkitystä. Osingonjaon perumisen sijaan mediatalot aloittivat toimitusten lomautuksen. […] Miksi hyvä tulos näkyy aina toimituksissa pelkkinä säästöinä?”

Minkälaisia ajatuksia se herättää?

• • •

Entä ne tuhat juttua?

Matti Kurjensaari tapasi kertomansa mukaan kerran Olavi Paavolaisen kovin liikuttuneena lukemansa äärellä, ja Kurjensaaren tiedusteltua mikä noin itkettää, Paavolainen vastasi: ”Kun minä kirjoitan niin hyvin!” (Loistava Olavi Paavolainen, s. 249)

Mappejani selaillessa nauratti toisinaan, silloin kun oli ollut tilaisuus yrittää olla leikkisä, jopa ironinen/sarkastinen/parodinen muutamaa farssia tai – provosoivasti yksinkertaistaen – huonoa esitystä arvioidessa. Omaan parhaimpaani ylsin silloin kun hyvä esitys provosoi, vapautti fantasian (yksi teatterin perusoikeuksista ja perusvelvollisuuksista)[1] ja osui tunteeseen älyn kautta tai päinvastoin.

Kaikki alkoi lopusta: Keväällä 1970 Samuel Beckettin Leikin loppu Kansallisteatterissa lähetti opiskelemaan draamakirjallisuutta ja teatterintutkimusta. Ryhmäteatterin Sven Tuuva Suomenlinnassa kesällä 1970 avasi toisen näkökulman, syksyllä 1972 The Royal Shakespeare Companyn A Midsummer Night’s Dream -vierailu Kansallisessa kolmannen. Näkökulmat lisääntyivät ja vaihtuivat myös kahdessakymmenessä muussa maassa.

Syksyllä 2018 Aamulehdessä käynnistyivät taas yhdet YT-neuvottelut. Kahden arvostelun jälkeen kävi ilmi, että useammille ei ollut tilaa (rahaa). Irtisanoin avustajasopimukseni ja kiitin yhteistyöstä.

Aika (liian?) kauan sain teatterista kirjoittaa.

Kirjoittaja on toimittaja ja freelance-teatterikriitikko, joka on toiminut muun muassa Books from Finland -lehden toimittajana vuosina 1983–2014 sekä Kansan Uutisten ja Aamulehden kriitikkona.

Lähteet

Matti Apunen, ”Kulttuurijournalismin muistolle”, Aamulehti, 22.3.2009.

Joseph Brodsky, Veden peili. Suom. Marja Alopaeus, Tammi 1994.

Kimmo Koski, Aamulehden lehtiuudistus. Sanomalehden uudistusprosessin syitä, suuntia ja seurauksia (pro gradu), Tampereen yliopisto, 2008.

Matti Kurjensaari, Loistava Olavi Paavolainen, Tammi 1975.

Erkka Lehtola, Missä on lehdistön paikat. Kirjoituksia sanoista ja maailmasta. Toim. Raimo Seppälä ja Jyrki Lehtola, WSOY 1997.

Jyrki Lehtola, Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä. Siltala 2019.

Soila Lehtonen, ”Onko viihde trivialisoinut sekä väkivallan että taiteen?”, Kritiikin Uutiset 2/2009.

Minna Ohtamaa, Mahdollisuus muuttua? Aamulehden kulttuuritoimittajat äänessä muutosvuosien jälkeen (pro gradu), Tampereen yliopisto, 2016.

Aurora Rämö, ”Minkälaisia tunteita artikkeli herättää? ???”, Suomen Kuvalehti, 18/2020 (30.4.2020).

Viitteet

[1] ”Teatteri esitystaiteena kykenee ohittamaan selittävän viestintäpakon. Silloin teos edellyttää riittävän taiteellista arroganssia. Silloin katsojan on antauduttava omille assosiaatioilleen, tulkintahalulleen, teos uppoutuu ehkä jopa alitajuntaan.”

Tabu. Ihmisen ääni. Suomen Kansallisteatteri, 2015. Teksti: Timo K. Mukka, dramaturgia ja ohjaus: Kristian Smeds. Arvio: ”Pimeydestä kuuluu ihmisen ääni”, *****   S. L., Aamulehti 13.10.2015.