Kaikki äidistäni -näytelmän Agrado-hahmon sitaatti muuttui ensi-illan alla todellisuudeksi. Nettikohun jaloista jäi sivuun syksyn todellinen teatteriskandaali: se, ettei Kansallisteatterin johtajasta ole vetämään linjaa tai puolustamaan oikeusvaltiota.

Suomalainen kulttuurikeskustelu vuonna 2007:

”Vaikka en ole esitystä nähnyt, sallittakoon minun sanoa, etten ylipäätään pidä hyvänä, että tunnistettuja ihmisiä ammutaan tällä tavalla. Olkoon siinä minkälainen taiteellinen viesti hyvänsä, niin minulla on oikeus sanoa, etten ymmärrä sitä”, kommentoi pääministeri uutuusnäytelmää.

”Totalitarismin nousu estettävä”, kommentoi hänen valtiosihteerinsä samaa teosta.

Kyseessä oli Kristian Smedsin Tuntematon sotilas. Teoksesta keskusteltiin viikkoja.

”Taide on taidetta, politiikka on politiikkaa, pidetään ne erillään”, vastasi ohjaaja Smeds Helsingin Sanomissa valtiosihteeri Risto Volaselle.

”Loiskiehuntaa”, kuvasi Kansallisteatterin johtaja Marja-Leena Nevala keskustelua. Nevala totesi, ettei hän normaalisti edes vaivautuisi kommentoimaan esityksiä ennen niiden ensi-iltaa. Nyt hän puolusti ohjaajaansa ja hänen vapauttaan useaan otteeseen.

Kun Helsingin Sanomat vei lopulta Volasen katsomaan teosta, hän kyynelehti liikutuksesta.

• • •

Suomalainen teatterigate vuonna 2020:

”Vaadimme esityksen perumista tai roolituksen vaihtoa”, vaativat taiteilija-aktivistit Kansallisteatterilta.

Näyttelijä Janne Reinikainen irtisanotaan. Ensi-iltaa lykätään.

”En koe, että päätös on tehty painostuksen alla, vaan että olemme mukana ajan hengessä, kuuntelemme eri ääniä. Itse koen tämän sivistyksen kautta”, teatterinjohtaja Mika Myllyaho kommentoi irtisanomista tuoreeltaan.

Kaksi päivää myöhemmin Reinikainen saa Agrado-hahmon roolinsa takaisin. Ensi-iltaa ei lykätäkään.

Kieltämättä on ”ajan hengen mukaista”, että näyttelijälle vaaditaan potkuja hänen sukupuolensa vuoksi. Ja että teatterilta vaaditaan ennakkosensuuria.

Erityisen ajan hengen mukaista on se, että valtiollinen teatteri suostuu ylipäänsä neuvottelemaan tällaisista kysymyksistä – ”sivistyksen kautta”.

Loiskiehunnasta ei ollut puhettakaan.

Teatterilta vaaditaan ennakkosensuuria.

• • •

Toimittajille opetetaan perinteisesti, että järkevään palautteeseen vastataan asiallisesti, järjetön jätetään omaan arvoonsa. Kansallisteatteri olisi voinut sivuuttaa vaatimukset toteamalla, että heidän toimintansa ohjenuora on Suomen lainsäädännössä ja esitetyt vaatimukset sotivat sitä vastaan. Ne eivät ole ”Suomea 2020” vaan voisivat jäädä sinne Yhdysvaltoihin tai Venäjälle, mistä tulivatkin.

Vallankäyttöä, ehkä, mutta sitä varten instituutiot ovat olemassa.

Keinoja turvata samanaikaisesti vähemmistöjen oikeuksia, työntekijän oikeuksia ja taiteen vapautta on varmasti olemassa. Ne eivät välttämättä ole samoja kuin aktivistien vaatimat.

Tätä pääjohtaja Myllyaho ei uskaltanut sanoa. Pelkoa? Häpeää? Ehkä molempia.

Suuri osa toimittajistakaan ei nähnyt tilannetta. Olen täällä oppimassa, nyökyteltiin. Pelkoa? Häpeää? Ehkä molempia.[1]

Tai teatteri olisi voinut olla hiljaa, mikä on paras tapa tukahduttaa nettimeteli. Sen sijaan se lähti pääjohtajineen kriisiviestintälinjalle käymään kamppailua, jossa sillä oli vain hävittävää.

Kun Suomen Kuvalehti kysyi Myllyaholta, miten Suomen johtava teatteri-instituutio näkee taiteen ja todellisuuden eron, Myllyaho ei osannut vastata vaan väisti kysymyksen.[2]

Se on syksyn todellinen teatteriskandaali.

• • •

Syyskuun alussa kuvataiteilija Anna Tuori antoi Ylelle haastattelun, jonka jälkeen Suomessa käytiin jälleen hetki keskustelua taiteesta, politiikasta ja poliittisesta taiteesta.

Yleinen ajatus tuntuu olevan, että taiteen toivotaan olevan poliittisempaa ja julistavampaa kuin vielä joitakin vuosia sitten.

Kuten Tuorikin sanoo, poliittiseksi itseään kutsuva taide operoi usein sloganien tasolla, latteana ja oikeamielisenä julistuksena. Siitä tulee oma simulaationsa, jolla ei ole mitään tekemistä politiikan tai sen ymmärryksen kanssa.

Taide ei tietenkään ole journalismia. Sen vapauden nimissä saa ja pitää voida huudella mitä sattuu. Silloin median tehtävä on arvioida, ovatko ehdotukset latteita, typeriä tai jopa laittomia.

Jos ja kun taide politisoituu, kulttuuritoimittajilta ja kriitikoilta vaaditaan politiikan toimittajan ammattitaitoa. Arvioidaksemme politisoitumista meidän on tunnettava politiikan rakenteet aiempaa tarkemmin. Jos emme pysty tähän, teemme itsemme ammattikuntana naurettavaksi ja tarpeettomaksi.

Kansallisteatterin Agrado-sotkun yhteydessä vahtikoirat väänsivät yksittäisestä sanasta ja sokaistuivat representaatiokeskustelusta niin pahoin, etteivät he huomanneet, että pöydällä olikin juridisia kysymyksiä ja – herranjestas – perustuslaissa turvatut oikeudet.

Onnistuakin voi. Kolme vuotta sitten Helsingin Sanomat lähetti teatterikriitikon lisäksi politiikan toimittajan arvioimaan Kansallisteatterin talouspolitiikkaa käsitellyttä Yhdestoista hetki -näytelmää.

Tärkeä demokratian kertauskurssi ja osoitus taiteen voimasta, teatterikriitikko herkisteli. Toimittaja totesi argumentaation olevan kuultua ja ennalta-arvattavaa. Epäselväksi jäi, missä määrin arvostellaan vaihtoehdottomuutta ja missä määrin vain väärää vaihtoehtoa eli oikeistoa.

• • •

Aikakauslehti The Atlantic kirjoitti menneenä kesänä siitä, kuinka nykyaikainen vasemmistoaktivismi toimii paradoksaalista kyllä kapitalismin logiikan mukaan. Se vaatii instituutioita tekemään progressiivisia eleitä, ei muuttamaan konkreettisia rakenteita.[3] (Kansallisteatterikin pyysi lopulta aktivistit transrepresentaatioita käsittelevään verkkopaneeliin.)

Yhdysvaltalaisprofessori Lisa Nakamura on todennut aiemmin The New York Timesissa, että keskeistä peruutusvaateille on satunnaisuus.[4]

Keskeistä peruutusvaateille on satunnaisuus.

Ne saavat alkunsa tiedon sirpaleista, eivät kokonaiskuvasta. Yleensä niiden kohteeksi joutuvat taide ja yritykset, jotka edustavat kentän progressiivisinta laitaa ja joilla on siksi suurempi todennäköisyys päätyä progressiivisten aktivistien tutkalle. Samalla tavoin kyselytutkimusten mukaan Yhdysvaltojen valkoiset korkeakoulutetut löytävät rasismia paikoista ja kommenteista, joista vähemmistöt eivät.[5]

Lisäksi boikottivaatimukset tekevät taiteesta tuotteen ja vaativat muuttamaan sen sellaiseksi kuin äänekkäin yleisön osa vaatii. Taiteen vapautta murennetaan markkinalogiikan keinoin.

Kaikki tämä ajaa kapitalismin jääkylmimpiä lakeja paikkoihin, jotka ovat aiemmin olleet siltä enemmän tai vähemmän suojattuja.

Italialaisen vasemmistofilosofin Silvia Federicin meemiytynyt hittisitaatti kuuluu, kuinka kapitalismia ei voi irrottaa rasismista ja seksismistä.

Kansallisteatteri on valtiollinen instituutio ja sikäli paljon ”ei-kapitalistisempi” kuin markkinavoimien alaiset kulttuurilaitokset. Suomalaisen taidemaailman muuttuminen markkinaehtoiseksi tai edes nykyistä markkinaehtoisemmaksi kuulostaa sekin aika dystooppiselta.

Siksi johdonmukaista kapitalismin eli Federicin ajattelun mukaan myös rasismin ja seksismin vastustamista olisi nimenomaan puolustaa Kansallisteatterin kaltaisia valtiollisia instituutioita. Ei pitäisi murentaa niiden uskottavuutta saati vaatia niiltä toimia, jotka menevät radikaaleimmista kokoomusnuorista laittoman kaukaa oikealta ohi.

Suomen lainsäädäntö takaa tiettyjä oikeuksia kaikille suomalaisille. Mitä vakaammalla pohjalla nämä oikeudet ovat, sitä paremmin ne turvaavat myös vähemmistöjä.

• • •

Agrado-sotku kertoo eniten siitä, kuinka suomalaisen, sosiaalisessa mediassa käytävän kulttuurikeskustelun on annettu irtautua suomalaisesta reaalitodellisuudesta nopeammin kuin ehtii sanoa kulttuuri-imperialismi.

Vaatimukset näyttelijän irtisanomisesta ja esityksen perumisesta pohjautuivat amerikkalaiseen maailmaan, jossa työntekijällä ei ole kummoisiakaan oikeuksia. Kansallisteatteri puolestaan unohti, että se on valtiollinen instanssi, joka saa siksi tiettyjä vapauksia yritysviestinnän laeista.

Huipennukseksi monien mielestä suositeltava väline ”oppia” nähdystä sattumusten sarjasta oli kesällä ilmestynyt Netflix-dokumentti Disclosure.

Se ei käsittele teatteria, vaan Hollywoodin elokuvateollisuutta. Elokuvalehti Variety kritisoi Disclosurea nimenomaan siitä, että se sivuuttaa teatterin ja taidehistorian.[6]

Dokumentti on amerikkalaisella tavalla raflaava. Ystäväni tiivisti sen hyvin: ”Retoriikka on samanlaista kuin niissä dokumenteissa, joissa sanotaan, että tietokonepelit aiheuttaa kouluampumisia.”

Disclosuresta voi kyllä oppia, paljonkin, mutta Agrado-gaten yhteydessä sen esiin nostaminen oli keskustelun epä-älyllistämistä ja tahallista harhaanjohtamista.

Miltä 90-luvun Barcelonan vapaamuotoinen ja joustava suhtautuminen sukupuoleen näyttää suhteessa nykydiskurssiin?

Kaikki äidistäni -näytelmä sijoittuu 1990-luvulle. Se on epookkia lähihistorian Espanjasta, ja juuri historiallisuus tuo poliittisen tason. Miltä 90-luvun Barcelonan vapaamuotoinen ja joustava suhtautuminen sukupuoleen näyttää suhteessa nykydiskurssiin, teos kysyy muttei vastaa.

On siis spesifiä espanjalaista sukupuolivähemmistöä käsitellyt 1990-lukulainen elokuva ja on siitä vuonna 2020 Suomessa esitettävä näytelmäsovitus. Siitä seuranneen nettikohun ymmärtämiseksi suositellaan kritiikittä Hollywoodin historiaa käsittelevää Netflix-dokumenttia.

Ei puhuttu siitä, miten Ruotsissa suhtauduttiin joitakin vuosia sitten vaatimuksiin kieltää Valerie Solanasin SCUM-manifestin esitykset.[7] Tai kuinka Pariisissa naamioteatteria syytettiin blackface-naamareista, jotka eivät olleetkaan blackface-naamareita.[8]

Ei edes vaivauduttu kontekstoimaan Agrado-gatea osana suomalaisten teatteriskandaalien historiaa.

Oli vain huutelua kavereille Instagramissa, viestintäkriisi ja hirveä kiire uutisdeskissä.

Lopuksi katsottiin vähän Netflixiä.

Se jos jokin on ”vuotta 2020”.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja popkriitikko.

[1] ”On viisasta ottaa Kaikki äidistäni -elokuvan roolisekaannus oppimisen kannalta”, Helsingin Sanomat 16.9.2020.

[2] ”Kaikki äidistäni -näytelmän roolituksesta nousi somekeskustelu – Nyt Kansallisteatteri siirtää loppuunmyydyn ensi-illan”, Suomen Kuvalehti 12.9.2020.

[3] ”How Capitalism Drives Cancel Culture”, The Atlantic 14.7.2020.

[4] ”Everyone Is Canceled”, The New york Times 28.6.2018.

[5] ”Who gets to define what’s ‘racist?’”, Contexts.org 15.5.2020.

[6] ”‘Disclosure’ on Netflix: Film Review”, Variety 19.6.2020.

[7] ”Staten bör inte stödja revolutionär kultur”, Dagens Nyheter 25.7.2013.

[8] ”A la Sorbonne, la guerre du « blackface » gagne la tragédie grecque”, Le Monde 27.3.2019.