Jos kaikki voi mennä jotenkin pieleen, niin syksyn teatterikohussa meni, vähän joka suunnalla. Kukaan Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -ohjauksesta syntyneeseen tapahtumavyöryyn osallistuneista ei välttynyt virheiltä. Puhuttiin toinen toistensa ohi ja väärinymmärrykset seurasivat toisiaan, eikä mediassakaan tiedetty mistä oikeastaan puhutaan tai mistä pitäisi puhua. Pukattiin vain menemään newsdeskin paineessa uutta kuohua lisäävää otsikkoa toisensa perään.

Kritiikin Uutisten Kaikki Agradosta -juttusarja avaa vielä kerran Pedro Almodóvarin Kaikki äidistäni -elokuvan (1999) teatteriohjauksesta alkunsa saanutta kohua. Pyrkimys on lähestyä asiaa ja purkaa tapahtumia kriittisesti.

Vuonna 2007 sai Lontoossa maailmanensi-iltansa Samuel Adamsonin teatterisovitus Almodóvarin elokuvasta – All About My Mother (2007). Ja nyt vuonna 2020 Anne Rautiainen toi kyseisestä näytelmästä uuden ohjauksen Kansallisteatterin suurelle näyttämölle.

Mikä tässä meni vikaan? Esimerkiksi se, että lähdettiin uutisoimaan kritiikittä näytelmän ja elokuvan eroista koskien Agradon hahmoa. Todellisuudessa näytelmän ja elokuvan välillä ei tässä suhteessa merkittäviä eroja ole. Muutokset, joita elokuvan ja näytelmän käsikirjoitusversioiden välillä on, liittyvät elokuvan sovittamiseen näyttämölle, eivät siis esimerkiksi Agradon henkilöhahmoon.

Espanjankielisessä elokuvakäsikirjoituksessa Agradon hahmoon viitataan johdonmukaisesti sanalla ”travesti”, joka englanniksi käännetään sanalla ”transvestite”, ja näin englanninkielisessä näytelmäkäsikirjoituksessa myös lukee.[1] On kuitenkin muistettava, että erityisesti Suomessa ”transvestiitti”-sanan konnotaatiot ovat vanhastaan olleet erilaisia kuin espanjankielisessä maailmassa sanalla ”travesti”. Espanjan kielen sana ”transformista” osuukin paremmin siihen, millä tavoin ”transvestiitti” on Suomessa yleisesti ymmärretty.

Kaikki äidistäni -tapauksessa hämmennystä on varmasti herättänyt se, että elokuvaansa Almodóvar valitsi lopulta Agradon roolin esittäjäksi näyttelijän, joka ei ole mies, Antonia San Juanin. Toiseen elokuvansa travesti-rooliin, Lolan rooliin, Almodóvar sen sijaan valitsi miesnäyttelijän, Toni Cantón.

Tarkemmin tätä vyyhtiä pyrin itse setvimään juttusarjan päätteeksi omassa taiteentutkimuksellisessa esseessäni – erityisesti sitä, kuinka Agradon ja Lolan fiktiivisissä hahmoissa historialliset tapahtumat ja symbolinen taso kytkeytyvät toisiinsa almodóvarilaisessa universumissa.

Tätä ennen lehdessä julkaistaan kolme artikkelia muista tulokulmista, ja ehkä niistä tärkeämmistä, sikäli kuin katsomme laajemmin yhteiskuntaa tämän päivän Suomessa.

Yksi olennaisia keskustelun taustalla vaikuttavia epäkohtia Suomessa on maamme nykyinen translaki, jonka sisältöä voi luonnehtia ihmisoikeusrikokseksi. Ei voi olla niin, että joltain väestön osalta – sukupuolisen identiteettinsä takia – vaaditaan muun muassa lisääntymiskyvyttömyyttä (käytännössä joko sterilisaatiota tai hormonihoitoja).

6 § Lääketieteellinen selvitys transseksuaalin sukupuolen vahvistamista varten

Transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetun lain 1 §:ssä tarkoitetussa selvityksessä henkilön vahvistamiseksi kuuluvaksi vastakkaiseen sukupuoleen kuin mihin hänet on väestötietojärjestelmässä merkitty kuuluvaksi tulee olla perusteltu lausunto siitä että:

1) henkilö kokee pysyvästi kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen;

2) hän elää tämän sukupuolen mukaisessa sukupuoliroolissa; ja

3) hänet on steriloitu tai hän on muusta syystä lisääntymiskyvytön.[2]

En voi sanoa olevani translain erityinen asiantuntija, mutta henkilökohtaisesti en voi ymmärtää myöskään sitä, että transihmisen tulisi elää tietyn ”sukupuolen mukaisessa sukupuoliroolissa”. Tätä aihetta sivutaan myös The New Yorkerissa juuri ilmestyneessä, valtamerentakaista tilannetta valottavassa Masha Gessenin artikkelissa ”Chase Strangio’s Victories for Transgender Rights”.[3]

Kaikki Agradosta -sarjan ensimmäisessä artikkelissa ”Almodóvar ja vallan vahtikoirat” esittävän taiteen ammattilainen Olga Palo ruotii erityisesti median toimintaa. Hänen mukaansa Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esityksen mediakäsittely tuli osoittaneeksi, kuinka spesifiä osaamista ja ymmärrystä vaativista asioista kirjoittaminen summittaisesti voi pahimmillaan sotkea tilannetta ja lisätä vastakkainasetteluja.

Esseessään Palo nostaa esiin myös olennaisen erottelun identiteettiä koskevien ja kehollista representaatiota koskevien kysymysten välillä.

Jos ei media, niin ei suomenkielisen näyttämötaiteen ylpeys, pian 150 vuotta täyttävä kansallinen instituutio, Suomen Kansallisteatterikaan vaikuta saaneen toiminnastaan ja reaktioistaan kovin korkeita tyyli- tai muita pisteitä. Sen omassa viestinnässä oli vähintäänkin katkoksia ja joitakin ristiriitaisuuksia.

Tapahtumat lähtivät liikkeelle Anne Rautiaisen Image-lehteen antamasta haastattelusta, jossa ohjaaja totesi Agradon hahmon olevan transsukupuolinen.[4] Tosin Rautiainen oli todennut asian jo kuukautta aiemmin Kansallisteatterin syyskauden avajaisissa, jolloin hän myös pahoitteli sitä, että rooliin ei löytynyt transnäyttelijää:

”Tietysti on tärkeää olla sensitiivinen tämän asian kanssa, ja ensisijaisesti etsittiin tähän rooliin henkilöä, joka olisi itse transhenkilö, mutta valitettavasti sellaista näyttelijää emme löytäneet, ja sitten päädyttiin siihen, että tähän tulee sitten vain mahdollisimman hyvä ja sensitiivinen näyttelijä tätä roolia tekemään.”[5]

Joka tapauksessa, heti kun kävi ilmi, että roolin tulisi esittämään näyttelijä Janne Reinikainen, julkaisi Camille Auer ja joukko muita transsukupuolisia taiteen ammattilaisia avoimen kirjeen Kansallisteatterin roolituksen kyseenalaisuudesta. Kirje lähetettiin myös valtamedialle, mutta sitä ei julkaistu, eikä siihen reagoitu.

Kritiikin Uutisten sarjan toisessa artikkelissa ”Rajankäyntiä transrepresentaatioista taiteessa” Camille Auer ja Teo Ala-Ruona kommentoivat tapahtumia ja avaavat sitä, millä tavoin transsukupuolisten näkökulma olisi voitu julkisessa keskustelussa ottaa paremmin huomioon. Heidän mukaansa tapaus on nostanut esiin paljon piilossa ollutta transfobiaa. Tämän kohtaaminen on transyhteisölle kivuliasta, mutta asioita ei voida käsitellä, jos niitä ei saada näkyviin, Auer ja Ala-Ruona toteavat.

”’Johdon hallinnasta riistäytyneiden olosuhteiden takia esitys joudutaan perumaan’”, otsikoi Oskari Onninen oman artikkelinsa, jossa hän perkaa instituutioiden luonnetta ja laillisuuskysymyksiä, jotka Agradon roolituksesta syntyneeseen tapahtumakulkuun liittyvät.

Otsikossa lainattu repliikki kuullaan kaksikin kertaa Adamsonin näytelmässä, mutta niin vain kävi, että vuonna 2020 se kietoi syleilyynsä myös suomalaisen kulttuurielämän todellisuuden: Muutama päivä ennen Kaikki äidistäni -näytelmän ensi-iltaa Kansallisteatteri ilmoitti peruuttavansa esityksen. Myöhemmin peruminen sitten peruttiin. Onnisen mukaan tämä oli kestämätöntä poukkoilua, syksyn todellinen teatteriskandaali.

Kaiken kaikkiaan tapaus herättää kysymyksiä taiteen vapaudesta. Kyse ei kuitenkaan ole siitä yhä populistisemmaksi käyneelle nykymedialle sinänsä sopivasta ja sen syöttämästä identiteettipoliittisesta kysymyksestä ”kenellä on oikeus näytellä ketäkin”, vaan kysymys koskee spesifisti erilaisten instituutioiden luonnetta ja niiden sisäisiä syrjiviä rakenteita.

Kaksikymmentä vuotta sitten Almodóvar avasi taiteilijana joitakin tällaisia rakenteita subversiivisella mestariteoksellaan: hän toi näkyväksi vapauden mahdollisuuksia näyttämöllä nimeltä elämä. Yksi Kaikki äidistäni -elokuvan (ja näytelmän) suurenmoisimmista kohtauksista onkin Agradon monologi, jonka hän esittää Viettelyksen vaunu -näytelmän viime hetkellä peruuntuessa paikalle saapuneelle teatteriyleisölle.

Agradon suvaitsevaisuutta korostava monologi päättyy sanoihin: ”Una es más auténtica cuando más se parece a lo que ha soñado de sí misma…” – ”Ihminen on sitä autenttisempi, mitä enemmän hän muistuttaa unelmaa itsestään…”

Tämä voi olla opetus. Tämä voi olla olematta opetus. Mutta tämä on Agrado.

Kirjoittaja on Kritiikin Uutisten päätoimittaja.

Viitteet

[1] Pedro Almodóvar, Todo Sobre Mi Madre. Edición definitiva del guión de la película con algunas reflexiones, fotografías y textos del autor. El Deseo Ediciones 1999 (tercera edición: febrero 2000).

Samuel Adamson, All About My Mother, based on the film by Pedro Almodóvar, a play by Samuel Adamson, Faber and Faber 2007.

[2] Finlex: 1053/2002; Sosiaali- ja terveysministeriön asetus sukupuolen muuttamiseen tähtäävän tutkimuksen ja hoidon järjestämisestä sekä lääketieteellisestä selvityksestä transseksuaalin sukupuolen vahvistamista varten.

[3] ”[David Cole (the national legal director of the A.C.L.U.)] responded that trans people, and transgender rights, exist, and are widely recognized already. ‘There are transgender male lawyers in this courtroom following the male dress code and going to the men’s room, and the Court’s dress code and sex-segregated rest rooms have not fallen,’ Cole said. ‘So the notion that somehow this is going to be a huge upheaval … There’s no reason you would see that upheaval. Transgender people follow the rule that’s associated with their gender identity. It’s not disruptive.’

One of the lawyers to whom Cole referred was Strangio, who was seated at the counsel table. (Another was an A.C.L.U. colleague, Gabriel Arkles.) […] Still, Cole’s reassurance that trans people, if granted full civil rights, would behave appropriately—would remain more or less invisible—had a tinge of humiliation. It was also imprecise: Strangio identifies as trans but not as a man, uses both ‘he’ and ‘they’ pronouns, likes to paint his nails, and generally defies expectations of gender performance.” Masha Gessen: ”Chase Strangio’s Victories for Transgender Rights”, The New Yorker, 19.10.2020 (print issue).

[4] Oskari Onninen: ”Keskustelija Anne Rautiainen teatterista: ’Klassikot vaativat kysymään isoja kysymyksiä’”, Image 8/2020 (julkaistu verkossa 12.9.2020).

[5] Kansallisteatterin syyskauden avajaiset 2020, 12.8.2020; kohdassa 6’02”.