Maria Lassila-Merisalo:

Tarinallinen journalismi.

Vastapaino 2020, 176 s.

Kertomuksen vaarat. Kriittisiä ääniä tarinataloudessa.

Toim. Maria Mäkelä, Samuli Björninen, Ville Hämäläinen, Laura Karttunen, Matias Nurminen, Juha Raipola & Tytti Rantanen.

Vastapaino 2020, 342 s.

”Tarinat ovat kyllästäneet jokapäiväisen ympäristömme. Sosiaalinen media pursuaa tunteisiimme vetoavia kokemuksia. Yritysten viestintäosastoilla etsitään koskettavia tarinoita” (s. 7), Maria Lassila-Merisalo kirjoittaa kirjassaan Tarinallinen journalismi. Kuvaus voisi olla Kari Hotakaisen viimeisimmästä romaanista Tarina (2020).

Lassila-Merisalo ei kuitenkaan irvaile pakollemme puristaa elämämme tarinoiksi, vaan lähestyy aihetta tutkijana ja kouluttajana. Hän työskentelee strategisen viestinnän päällikkönä Hämeen ammattikorkeakoulussa.

Kirjan tarkoituksena on opastaa journalististen tarinoiden kirjoittamiseen – vastuullisesti. Lassila-Merisalon ohjeista ja esimerkeistä on taatusti hyötyä. Joissakin tehtävissä on paljonkin ajatusta. Kuten siinä, jossa pyydetään kirjoittamaan julkean rehellinen kuvaus ihmisestä, jonka julkisuuskuva on puhtoinen. Hän kysyy myös mitä tapahtuu journalismin riippumattomuudelle, jos jutut optimoidaan menestymään sosiaalisessa mediassa.

Mitä tapahtuu journalismin riippumattomuudelle, jos jutut optimoidaan menestymään sosiaalisessa mediassa?

Toimivista jutun aloituksista annetaan osuvia näytteitä. Anu Partanen aloittaa artikkelinsa Työn sankari: ”Kun tiedotusvälineissä taas kerran valitetaan nykypäivän työelämän sietämättömyyttä, Helsingin Ruoholahden suunnalta kuuluu kirskuntaa. Kyse ei ole kasin raitiovaunusta, vaan Jari Sarasvuon hampaista.” (s. 73)

”Pitkiä tekstejä kirjoittavan toimittajan työprosessi ei välttämättä eroa suurestikaan kirjailijan työskentelystä.” (s. 28) Kirjailijan pitäisi myös huolehtia aina kielikuvistaan. Lassila-Merisalo itse näyttää mieltyneen vedellisiin metaforiin. Hänen mukaansa ”hyvä tarinallinen teksti soljuu eteenpäin kuin virta, katkeamatta” (s. 25). Toisaalta ”hyvä tarina virtaa kuin joki. […] Jos jutussa tulee eteen vaikkapa perustelematon näkökulmanvaihdos […], joki kuivuu tai eteen tulee pato” (s. 76). Kielikuvia voisi uudistaakin.

Kirjassa esitellään klassisia reporttereita: Veikko Ennala, Matti Jämsä ja Ilkka Malmberg. Kukaan heistä ei tainnut aloittaa juttuaan Lassila-Merisalon inhoamalla kliseellä ”tapaan haastateltavan kahvilassa”. Ennala on gonzo-journalismin suomalainen edelläkävijä. Lassila-Merisalo kutsuu tosiasioita ja sepitettä yhdistävää journalismin lajia korostetun maskuliiniseksi.

Aina gonzossa ei tarvitse kukkoilla. Kun Esa Kero kirjoitti 1985 privaatista kohtaamisestaan bangkokilaisten prostituoitujen kanssa, hän tunnusti lauenneensa etuajassa. ”Tunnustamisesta on sittemmin tullut median – ja koko kulttuurimme – ydinsisältöä. Tunnustajan on viestittävä häpeää ja moraalista pahoinvointia, jotta hän saa yleisöltä armahduksen” (s. 59), Lassila-Merisalo kirjoittaa.

Tällä hetkellä pitää tunnustaa ainakin ymmärtämättömyytensä ja tuoreena esimerkkinä voi pitää Kansallisteatteri-jupakkaa. Toimittaja Sanna Kangasniemi kirjoitti Helsingin Sanomissa tapauksesta otsikolla On viisasta ottaa Kaikki äidistäni -elokuvan roolisekaannus oppimisen kannalta. Hän tunnusti monta rikettä. ”Pahimpana kaikista: en ymmärtänyt selkeästi, että jos rooli on transnaisen, ei hahmoa näyttelemään voida ottaa miestä. En ollut ennakkoluuloinen, en pahantahtoinen. En vain tiennyt tarpeeksi, enkä ajatellut tarpeeksi terävästi.” (HS 16.9.2020, B3)

Valokuva vastasyntyneestä teki tarinasta ehyen ja lopusta onnellisen.

Tarinallisessa journalismissa hyödynnetään usein omia kokemuksia. Lassila-Merisalo kysyy aiheellisesti miksi niiden pitäisi kiinnostaa muita. Hän itse tosin kirjoitti jutun toistuvista keskenmenoistaan. Ensin juttu ei mennyt kaupaksi. Kun yksi raskaus ei myöhemmin päättynytkään, hän täydensi vanhaa juttuaan ja sai sen myytyä. Valokuva vastasyntyneestä teki tarinasta ehyen ja lopusta onnellisen. Yllättävä veto, sillä Lassila-Merisalo kirjoittaa, ettei kuulu onnellisen lopun kannattajiin, vaan ”yhden naisen slaavilaismelankoliseen koulukuntaan” (s. 83).

Lassila-Merisalo selvitti vuosien 2018 ja 2019 vaihteessa toimittajien suhtautumista tarinallisuuteen nykyjournalismissa. Eräs vastauksessa sanottiin, että tarinallisissa jutuissa vallalla on jonkinlainen selviytyjätarinatyyppi, jossa vaikeudet aina loppujen lopuksi jalostavat ihmistä. ”Ongelma on, että toistuessaan tällaisista tarinoista tulee normatiivisia: meihin alkaa iskostua ajatus, että vaikeuksiin pitää reagoida tietyllä tavalla oikein.” (s. 114)

• • •

”Olet ehkä lukenut tarinankerrontaoppaita, joissa luetellaan vetävän tarinan aakkoset, mutta nyt pitelet käsissäsi kertomuskriittistä opasta, joka auttaa sinua navigoimaan voimaannuttavien, suututtavien, manipuloivien ja hyvää tarkoittavien kertomusten karikoissa.” (s. 13) Kertomuksen vaarat -teos jatkaa siitä, mihin toinen Vastapainon tuore julkaisu Tarinallinen journalismi jäi. Vedelliset vertauksetkin jatkuvat, mutta muuten vinkkeli on aivan toinen.

Elämme kertomusbuumin, self helpin, viestintäkonsultoinnin, kertomusvalmennuksen ja tarinakätilöinnin kukoistuskautta. Tätä taustaa vasten joukko Tampereen yliopiston narratologeja käynnisti vuonna 2017 Kertomuksen vaarat -projektin, jota johtaa kirjallisuustieteilijä Maria Mäkelä. Koska projekti on päättymässä, opit ja havainnot on pakattu kirjaksi. Jokaisen viestinnän parissa jollain tavoin työskentelevän pitäisi lukea se.

Teoksella on paljon tekijöitä ja laaja aihepiiri kaunokirjallisuudesta terveys- ja ilmastokertomuksiin. Lukijalle tarjotaan näkökulmia, jotka aikamme tarinakerrontaraamatuista puuttuvat. Raamattu-vertaus ei ole tässä sattumaa, koska tarinapöhisijät vetoavat usein ihmiskunnan esihistoriaan ja ikiaikaisiin myytteihin. Kertomusbuumissa palataan toistuvasti luontoon ja leirinuotioille. Kotimaisen primus tarinapöhisijän, Juhana Torkin vuonna 2014 ilmestyneen Tarinan valta -teoksen alaotsikkona seisoo: kertomus luolamiehen paluusta.

Lukijalle tarjotaan näkökulmia, jotka aikamme tarinakerrontaraamatuista puuttuvat.

Inspiroiviksi tarkoitetuissa kertomuksissa jatketaan kristillistä perinnettä, jonka mukaan ylhäiset alennetaan ja alhaiset ylennetään. Lääkäri Tommi Koivu kirjoitti vuonna 2015 Ilkka-lehden kolumnissaan kehitysvammaisesta Joni-pojasta, joka toimi ostostenpakkaajana supermarketissa. Myöhemmin paljastui, että ”Johnny the Grocery Bagger” -tarinaa on kierrätetty maailmalla niin asiakastyytyväisyyskoulutuksissa kuin hengellisillä verkkosivuillakin.

Koivu puolusteli jälkikäteen kirjoitustaan: ”Emme voi tietenkään olla täysin varmoja, onko Jonin tarina totta, mutta ainakin minun lapsellinen sydämeni, joka uskoo rakkauteen, unelmiin ja onnellisiin loppuihin, haluaa uskoa, että se on totta.” (s. 15) En haluaisi välttämättä diagnoosiani tältä sydänten lääkäriltä.

Kertomustrendiä voi hallita avainkäsitteillä ja eräs sellainen on mallitarina. Toimittaja Anu Silfverberg mainitsee yhtenä mallitarinan muotona juttutyypin, jossa köyhä uurastaa almujensa eteen. Tätä tarinaa tukee puolestaan vastatarina, jossa laiska ihminen käyttää systeemiä hyväkseen. Tällaisen roolin sai Ossi Nyman, joka kirjoitti romaanin työttömän miehen elämästä. Nyman kyseenalaisti haastatteluissa toimeliaan työttömän ideaalin, minkä seurauksena viha-aalto pyyhkäisi Nymanin yli.

”Kertomusmuoto on ihmisenkokoisuudessaan kuin turvaa tuova hygge-viltti, jolla voi suojata itseään informaatiotulvalta”. (s. 17) Yksi suosittu peitto on kääntymyskertomus. Niissä dramatisoidaan merkittävää elämänmuutosta tyyliin ”se hetki tai oivallus muutti elämäni!” Esimerkiksi nainen löysi metsän lammelta viimeinkin rauhan. Omaa kääntymyskertomustaan kauppaavat yleensä motivaatiopuhujat, elämäntaitovalmentajat ja terapeutit. Kuinka monta uskottavaa kääntymystä yhteen elämäntarinaan mahtuu?

Somessa leviävät opettavaiset kokemuskertomukset, viraalit eksemplumit. Niissä sankarilliset yksilöt taistelevat arjessaan välinpitämättömien ihmislaumojen ja instituutioiden kanssa. Lääkärit ovat ylimielisiä töksäyttelijöitä ja kylmäkätisiä niljakkeita, bussikuskit törkimyksiä, jotka ajavat pysäkkien ohi. Kokemuskertomuksessa korostuu oman elämän uniikkius: meillä kaikilla on aito, ihana ja arvokas tarina, joka täytyy ”löytää”. Jos ”elämme väärää tarinaa”, sen voi muuttaa. Yritystarinoissa taas juhlitaan epäonnistumisia, mutta juhlijat ovat aina voittajia.

Kirjassa selvitetään myös, miten kertomusbuumin kritiikkiä on otettu vastaan. Ville Hämäläinen tekee kiinnostavan paljastuksen: poliitikoista vihreillä on ollut kaikkein hankalin suhde Kertomuksen vaarojen kanssa. ”Tasaisin väliajoin puolueessa vaikuttavat tai poliitikkojen lähellä työskentelevät aktiivit avautuvat projektin aiheuttamasta harmituksesta.” (s. 135)

Miksi kertomuskritiikki on vihreille vaikea pala? Hämäläinen on itse todistanut vihreissä toimiessaan kertomusbuumia monessa kokoushuoneessa ja koulutuksessa: on neuvottu puhumaan poliittisista kysymyksistä tarinoiden avulla, vaihtamaan PowerPoint-esitysten diat pelkiksi kuviksi ja ottamaan kärkipoliitikoista kuvia vain hymyileväisinä ihmisjoukossa.

Miksi kertomuskritiikki on vihreille vaikea pala?

Kirjassa haastatellun vihreiden entisen puheenjohtajan Touko Aallon mukaan tutkimusprojektin kritiikki osuu siihen, minkä varaan puolueessa on viime vuosina paljon rakennettu. Heidän ydinpiirinsä raamattu on Jonah Sachsin teos Winning the Story Wars.

Kertomustutkijat kuulevat tuskastuttavan usein kysymyksen ”Mitä vikaa muka kertomuksissa on?” (s. 309) He eivät ole kuitenkaan kieltämässä kertomista ja tarinointia. He eivät halua panna pistettä kertomuspuheelle, vaan antaa lukijoille ajattelun välineitä ja kriittisiä perspektiivejä. Tässä kirja myös onnistuu erinomaisen hyvin. Kertomuksen vaarat saattaa olla vuoden paras kotimainen tietokirja.

Kysytään vielä, ovatko kertomukset oikeasti vaarallisia. Kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja sanoo Image-lehdessä (9/2020), etteivät sen enempää kuin ennenkään. Kirjassa mukana oleva näyttelijä-kirjailija Antti Holma naulaa: ”Minusta somen käännetyt nyyhkytarinat ovat enemmän surullisia kuin vaarallisia, ja ne kertovat vain siitä, että valtaosa ihmisistä on lukukyvyttömiä ääliöitä, joilla on liikaa aikaa ja tunteita käytettävissään.” (s. 47)

Kirjoittaja on kriitikko.