Analysoin 20 vuotta sitten gradussani, itsetietoisena nuorukaisena, nykytaiteen ARS-näyttelyiden näyttelyluetteloita. Nyt huomaan, että tutkimustyön lopputulos olisi ollut erilainen, jos olisin uskaltanut päästää taiteen iholle.

Kulttuurintutkimuksen turvaväli

Vuonna 2021 tulee kuluneeksi 60 vuotta ensimmäisestä nykytaiteen ARS Helsinki -näyttelystä.

Näyttelyitä on pidetty toistaiseksi yhdeksän, vuosina 1961, 1969, 1974, 1983, 1995, 2001, 2006, 2011 ja 2017. Vuosituhannen vaihteessa tein oman pitkän pintasukellukseni ARS-näyttelyiden maailmaan. Opiskelin Tampereen yliopistossa sosiologiaa ja siinä sivussa muun muassa taidehistoriaa ja sukupuolentutkimusta. Samaan aikaan kirjoitin kuvataidekritiikkejä Aamulehteen.

Gradussani tarkastelin taidekenttää ikään kuin käsivarren mitan päästä. Valitsin aineistoksi ARS 95:een mennessä julkaistujen näyttelyluettelojen tekstiosuudet, yhteensä 20 johdantotekstiä ja artikkelia.[1] Aineistosta löysin neljä toisistaan erottuvaa puhetapaa, jotka limittyivät osittain päällekkäin. Nimesin puhetavat instituutio-, uudistumis-, taiteilijuus- ja vastaanottopuheeksi. Uudemmassa aineistossa esiin nousi yhä enemmän puhetta, joka tuntui virtaavan uudesta lähteestä. Nimesin sen asiantuntijuuspuheeksi. Sosiologian laitokselle valmistui näistä aineksista gradu nimeltä Vanhat kertomukset – uudet keskustelut. Nykytaiteen diskursseja neljältä vuosikymmeneltä ARS Helsinki -näyttelyiden näyttelyluetteloissa.[2]

Kun nyt luen vanhaa graduani, ajattelen, että välttelin tiedostamattani taiteen sisältöjä. En kohdannut opinnäytetyötä tehdessäni yhtäkään taiteilijaa, enkä edes teoksia. Pelkäsin sitä, että taide koskettaisi. Tarkastelin taidetta eräänlaisen turvavälin päästä. Lähestymistapani loksahti ajan hengen mukaiseen tapaan tutkia kulttuuria.

20 vuotta sitten nykytaide nähtiin yleisessä keskustelussa vaikeaselkoisena, hankalasti lähestyttävänä asiana.

Tuolloin, 20 vuotta sitten, nykytaide nähtiin yleisessä keskustelussa vaikeaselkoisena, hankalasti lähestyttävänä asiana. Vallalla oli käsitys, että nykytaidetta on vaikea ymmärtää. Olinkin kovin kiinnostunut selvittämään, kuka taidekentällä käyttää valtaa – kuka saa määritellä, mikä on taidetta. Koin, että näin toteutin kulttuurintutkijan missiota.

ARS -näyttelyistä ja niiden näyttelyluetteloista löytyy näin jälkikäteen katsottuna mielenkiintoisia maalipaikkoja, joista graduni diskursiivisella kikkailulla ei vielä syntynyt tulosta. Yritän seuraavaksi jatkaa muutamasta nuoren itseni tarjoamasta syötöstä.

Kasvun vuosikymmenet

2020-luvun näkökulmasta aineistoni osui taitekohtaan. 1900-luvun neljä viimeistä vuosikymmentä olivat ARS-näyttelyiden kasvun aikaa. Vuoden 1995 näyttelyn budjetti oli kymmenkertainen ensimmäiseen ARSiin verrattuna. 2000-luvun vaihteessa näytti vielä siltä, että ARS-budjetit kasvavat kasvamistaan.

Kasvu ei kuitenkaan jatkunut enää 2000-luvulla. Kokonaisbudjetti on jo pitkään ollut hieman yli miljoona euroa.[3] Olisikin kiinnostavaa vertailla kasvun vuosikymmenten ja myöhempien budjettien sisäisiä jakaumia? Esimerkiksi 80-luvulla taiteilijoita lennätettiin pitkiksi ajoiksi Helsinkiin rakentamaan Ateneumin ARS-näyttelyä paikan päällä. Nykyisin taas huomattava osuus näyttelyiden budjetista menee näkyvyyden ostamiseen.

Kriittinen kysymys kuuluukin, miten paljon näyttelyiden niin sanottuun taiteelliseen sisältöön on panostettu eri vuosikymmeninä. Voidaanko ajatella, että markkinointiin käytetyt rahat olisivat pois jostain muualta? Vai onko tämän hetken ympäristössä kyse enemmänkin siitä, että ilman markkinointia nykytaide menettäisi suosionsa ja sitä kautta tulevan rahoituksensa? Nykytaiteen näyttelyt ovat joka tapauksessa suosittuja tapahtumia. Ne kiinnostavat mediaa ja niihin virtaa yleisöä.

Taiteen jatkuva uudistuminen

Nykytaiteen kuvataan usein olevan jatkuvassa uudistumisen tilassa. Tämänkaltaisessa uudistumispuheessa uutta peilataan vanhaa vasten. Vanhasta erottaudutaan lähtemällä kotoa ovet paukkuen, uuden alkua julistamalla, sukulaisuus kieltämällä.

Toisaalta uudistumispuheeseen sisältyy myös ajatus taiteellisen ilmaisun vaikeaselkoisuudesta. Lähdeaineistossani nykytaidekentän itseymmärrys rakentui vielä sille, että ”meitä ei ymmärretä”. Tässä ympäristössä kohutkin syntyivät orgaanisesti väärinymmärrysten pohjalta kuin itsestään.

Miten voisikaan vielä olla jaettua ymmärrystä jostain, joka parhaillaan tapahtuu?

Tällä hetkellä tilanne on toisenlainen. Nykytaideorganisaatio ei voi enää käyttää uhrikorttia, jossa katsojat eivät ymmärrä, suuri yleisö kauhistelee ja sivistettävien määrä on valtaisa. Kohuja kaivavat esiin enää tiedotusvälineet virkansa- ja jotkut taiteilijat näkyvyytensä puolesta. Uuden määrittelemättömyyden kanssa ollaan sinut; se on tae tuoreudesta. Miten voisikaan vielä olla jaettua ymmärrystä jostain, joka parhaillaan tapahtuu?

Uudistumispuhe on nykytaiteen ydintä ja itseilmaisua. Se on sitä myös tänä päivänä. Vuoden 2017 ARS-näyttelyn aikana Yleisradio lähetti Kiasmasta suoraa keskustelua Yle 1:n Kultakuume-lähetyksessä.[4] Haastattelussa museonjohtaja Leevi Haapala lausui, että ”nykytaide on tulevaisuuden kuvittelun väline”, mihin museonjohtaja emerita Tuula Arkio jatkoi: ”Taiteen merkitys on se, että se on koko ajan vähän edellä. Yleisö tulee aina perässä.” Nämä määrittelyt ovat sittemmin osoittautuneet profeetallisen osuviksi: osaan ARS 17:sta digitaalisista teoksista piti osallistua etänä.

Taiteilijan ja vastaanottajan vaihtuvat roolit

Taiteilijuuspuhe määrittelee taiteilijaa erilaisten roolien ja ominaisuuksien kautta. Se luo suhteen sekä yksittäisiin taiteilijoihin että taiteilijoiden muodostamiin ryhmiin. Taiteilija on persoona, yksilö, ammattilainen ja taiteilijayhteisön jäsen.

Taiteilijarooleja kuvattiin graduaineistossani monilla metaforilla. Taiteilijat olivat muun muassa kertojia, tutkijoita, arkistoijia, alkemisteja, kapinallisia, käsityöläisiä, tulkkeja ja majattomia nomadeja. Auktoriteetin asemaan nostetut taiteilijat puhuivat omalla äänellään; heitä siteerattiin.

Osassa aineistosta taiteilijoita kuvattiin romanttisin vedoin, mutta rinnalla kulki myös toinen puhetapa, jossa hyökättiin neromyyttejä vastaan ja julistettiin tekijän kuolemaa.

Vastaanottopuhe muodostuu puolestaan ”katsoja” ja ”yleisö” -käsitteiden erilaisista ilmauksista. Katsoja havainnoi, kokee ja tekee omia tulkintoja taiteellisista ilmiöistä. Taiteilijan, teoksen ja katsojan välille nähdään muodostuvan emotionaalisia vaikutussuhteita. Katsoja antautuu sisäiseen keskusteluun. Hän hiljentyy taiteen äärelle tai heittäytyy taiteilijan kutsumana seikkailuun.

Elämyksellisen heittäytymisen lisäksi vastaanottopuheesta nousee vahvasti esille, että taide on myös kieltä ja kommunikaatiota. Taidetta voi opetella ymmärtämään paremmin. Nykytaiteen katsojalta vaaditaan itseohjautuvuutta ja valmiutta siihen, että kaikki ei aina tunnu kivalta. Vaikka katsoja kokisikin nykytaiteen äärellä hämmennystä, yleisön jäsenenä häntä ei koskaan jätetä yksin. Muistammehan Tuula Arkion lohduttavat sanat: ”Yleisö tulee aina perässä.”

Nykytaiteen katsojalta vaaditaan itseohjautuvuutta ja valmiutta siihen, että kaikki ei aina tunnu kivalta.

Monia palveluja kehitetään nykyisin muotoillen ja asiakaslähtöisesti. Kiasmassakin varmasti tiedetään, miten museoyleisölle rakennetaan miellyttävä asiakaskokemus. Tämä trendi ei kuitenkaan läpäise taiteellisten sisältöjen valintaprosessia. Ellei kyse ole käsitetaiteellisesta teoksesta,[5] taiteen vastaanottajalta ei edelleenkään kysytä, mitä hän haluaisi museon seinillä nähdä.

Nykytaiteen museolla on edelleen sivistävä ja pedagoginen rooli, mikä mahdollistaa haastavienkin teosten näytteille asettamisen. Esimerkiksi Kiasman naapurirakennuksessa Oodissa tarjoillaan yleisölle digitaalista taidetta toisenlaisista lähtökohdista: Oodin Mediakuution pilottihankkeen tutkimusraportista käy ilmi, että näyttelytilassa esitettyjen immersiivisten taideteosten yksi olennainen ehto oli välitön koukuttaminen.[6] Toisin kuin Kiasma, kirjastolaitos demokraattisena ja avoimena tilana ei sovellu viipyilevyydessään haastavien mediataideteosten esityspaikaksi.

ARS 95:n metapuhe – keskustelu laajenee

Erityisesti ARS 95:n näyttelyluettelon tekstit houkuttelivat minut vielä yhden puhetavan määrittelyyn. Nimesin tämän täydentävän kategorian gradussani asiantuntijuuspuheeksi. Puhetavan sisältöä voisi ehkä nykyään kuvailla ymmärrettävämmin käsitteellä metapuhe.

Asiantuntijuuspuhetta harjoittavat nimensä mukaisesti erityisesti taiteen ja tieteen asiantuntijat. Puhetavalle on ominaista monitahoisuus, luova kielenkäyttö sekä analyyttisyys. Se kehystää nykytaiteelle uusia alueita ja toimii porttina puheen uusille teemoille.

Asiantuntijuuspuhe-kategoriassa puheen premissinä on nykytaide. Tästä seuraa, että nykytaiteen institutionaalista olemassaoloa ei tarvitse enää argumentoida erikseen; voimme sukeltaa suoraan sisältöön. Asiantuntijuuspuheessa voimme puhua vaikka minkälaisista teemoista; konteksti kertoo, että olemme taiteen äärellä.

Kun pintaa hieman raaputtaa, asiantuntijuuspuheessa on itse asiassa suurelta osin kyse asioista, joita olen jo edellä käsitellyt. Siinä on kyse taiteen uudistumisesta, taiteilijuuden ammatillisesta uudelleen määrittelystä sekä taidekentällä kuuluvien äänien monipuolistumisesta. Etenkin taiteilijoiden roolitukseen on tullut lisää ammatillisuutta. Neromyytti on marginalisoitunut. Taiteilijat ovat oman työnsä asiantuntijoita osallistuen taidekenttää määritteleviin keskusteluihin kentän muiden toimijoiden kanssa.

Taiteilijoille asetettujen roolien moninaisuus on mielenkiintoinen lähtökohta. Olisin taipuvainen entisestään syventämään ratkaisemattomuuden ja ei-tietämisen merkitystä taiteilijan profession kuvaajana. Se, mitä kaikkea tämä voi tuoda tullessaan, on pysyvästi avoin kysymys. Itse haluaisin esimerkiksi kuunnella, miten erilaisiin positioihin asetetut taiteilijat itse kertovat omasta työstään. Tämän kautta tapahtuva dialoginen oppiminen voisi avata uusia mahdollisuuksia, ei ainoastaan taiteen tulkitsijalle, vaan myös taiteilijalle itselleen.

Taide on yhteiskunnan perustutkimusta

”Nykytaide tarkastelee kuvataiteen keinoin aikaamme, rakentamaamme yhteiskuntaa, tuo esille erilaisia ilmiöitä ja ajankohtaisia asioita. Se tarjoaa keskustelufoorumin, jossa on monenlaisia asioita ja näkökulmia. Se voi tuottaa esteettistä mielihyvää, mutta se voi myös esittää kipeitä kysymyksiä. Koskaan se ei kuitenkaan pysähdy paikalleen vaan tarjoaa meille aina tien eteenpäin.”[7]

ARS 95 näytti kaikessa postmodernin sävyttämässä teoreettisuudessaan merkiltä taiteen tekemisen ja taidepuheen lopullisesta erkaantumisesta. Tämä uudentyyppinen metapuhe ei kuitenkaan syrjäyttänyt esimerkiksi sitä pedagogista ja sivistyksellistä linjaa, jossa konkreettisia taideteoksia esimerkiksi koululaisryhmille edelleen esitellään. Metapuhe oli pikemminkin uusi ainesosa kaikkeen olemassa olevaan taidekeskusteluun. Se tarjosi ikään kuin puhtaan pöydän 2000-luvun ARS:ien uusille näyttelypoliittisille avauksille.

Entä jos taiteilijat ovatkin todella päteviä uuden havaitsijoita, tärkeitä yhteiskunnallisia toimijoita ja tekijöitä?

Monialaiset asiantuntijat, taiteilijat ja taideyleisö pelaavat nyt samaan maaliin. Yhteispeliä voi tarkastella heijastumana ”kulttuurin ideologiasta”.[8] Norsunluutornien sijaan, kaikki valinnat artikuloituvat nyt avoimella yhteiskunnallisella kentällä. Kyseenalaistaminen on kulttuuristunut normaaliksi toiminnaksi. Individualismi pyhittää yksilön vapauden tulkita taidetta omista lähtökohdistaan. Tässä ympäristössä suurnäyttelyiden suosion ja ”hankalan taiteen” perinteisesti vaikea yhtälö on käytännössä ratkennut.

Mikä sitten on taiteilijan asema tänä päivänä? Vielä gradua tehdessäni rakensin hanakasti asetelmaa, jossa taidekentän institutionaaliset toimijat ottavat valtikan taiteilijalta. Nälkä paljastaa taidekentän valtataisteluita oli siinä määrin kova, että jätin katsomatta, millaisia taiteellisia sisältöjä yhteistyö ja dialogi tässä vakaassa täysmodernissa ympäristössä voisi tuottaa.

Nähdäkseni taiteellinen työ on eräänlaista perustutkimusta. Taiteilijat hahmottavat yhteiskuntaa siinä missä tutkijatkin, kukin omalta kantiltaan. Taiteilijoiden parhaat projektit ovat kiinnostavia ja metodit kokeilevan rohkeita. Kysykää vaikka Koneen Säätiöltä! Väite taiteen jatkuvasta uudistumisesta voi näyttelyluettelon alussa haiskahtaa kehäpäätelmältä, mutta entä jos väite onkin totta. Entä jos taiteilijat ovatkin todella päteviä uuden havaitsijoita, tärkeitä yhteiskunnallisia toimijoita ja tekijöitä? Maailman tämänhetkisessä myllerryksessä meillä ei mielestäni ole varaa jättää taiteilijoita kentän laidalle.

Kirjoittaja on taiteeseen suuntautuva monialayrittäjä, joka käyttää tunnistetta @taiteensanallistaja.

Viitteet

[1] Kokemukseni mukaan ARS-näyttelyiden vanhoja luetteloja löytää taidelaitosten käsikirjastoista sekä hyvällä onnella antikvariaateista.

[2]Pasi Salonen, ”Vanhat kertomukset – uudet keskustelut. Nykytaiteen diskursseja neljältä vuosikymmeneltä ARS-Helsinki -näyttelyiden näyttelyluetteloissa”, Pro gradu, Tampereen yliopisto 2002.

[3] Keskustelusta Kiasman amanuenssi Jari-Pekka Vanhalan kanssa. Sivuhuomautuksena todettakoon myös, että ARSien budjetit eivät ole moniin eurooppalaisiin biennaaleihin verrattuna olleet erityisen korkeita.

[4] ”Nykytaiteen suurnäyttely Ars17 tekee katsojasta osallistujan”, Kultakuume, YLE Areena 20.4.2017.

[5] ARS 95:ssä esillä olleen Vitali Komarin ja Alexander Melamidin Paint by Numbers -projektin maalaukset perustuivat tilastoihin suomalaisten lempiväreistä ja -aiheista.

[6] Mediakuutio-projekti on Taiken, Keskustakirjasto Oodin, Taiteilijajärjestö MUU ry:n ja Taideyliopiston yhteinen pilottihanke.

[7] Maaretta Jaukkuri, ”Kuva – kieli”. Teoksessa ARS 95 Helsinki Yksityinen/Julkinen. Nykytaiteen museon julkaisuja 30/95.

[8] Zygmunt Bauman, ”Lainsäätäjiä ja tulkkeja. Kulttuuri intellektuellien ideologiana”. Teoksessa Bauman, Postmodernin lumo, Vastapaino, s. 85–118.