Vuosien 1912–1948 olympialaisiin kuuluivat perinteisempien urheilulajien lisäksi myös taidekilpailut. Lajeina olivat arkkitehtuuri, kirjallisuus, musiikki, maalaustaide ja kuvanveisto. Vuosien mittaan taidekilpailuista tuli kuitenkin liian vakavia. Liian verisiä. Toisin sanoen liian ammattimaisia. Vuoden 1952 olympialaisissa Helsingissä taidekisoja siksi ei enää järjestetty.

Minä pohdin uravaihtoehtoja 2020-luvun lopun Pohjois-Savossa. Paikallinen urheiluseura oli leipomassa minusta kilpahiihtäjää. Lähdin lopulta kuitenkin Helsinkiin opiskelemaan taidetta, koska näin sen lajina, jossa onnistuminen on vaikeammin mitattavaa. Korona-laman lapsena ajattelin myös, että taiteilijan työstä ei ainakaan voi jäädä työttömäksi.

Kulttuurialakin on vahvasti kilpailuhenkistä. Päämääränäni ei kuitenkaan ollut voittaminen. Halusin vain tehdä oman alani työtä ja saada siitä toimeentulon. Apurahahakemuksia kirjoittaessani jouduin perustelemaan, miksi oma työni on merkityksellistä. Merkityksellisempää kuin tuhansien muiden hakijoiden. Kysymys tuntui vaaralliselta. Apurahoja ”ei jaeta sosiaalisin perustein”, mutta yhtä kaikki hakemuksessa kilpaillaan siitä, kuka saa mahdollisuuden tulla toimeen omaa ammattiaan harjoittamalla – kuka ansaitsee saada ruokaa pöytään ja laskut maksettua. Minusta alkoi tuntua, että apurahoja hakemalla ylläpidin asetelmaa, jossa taiteilijana toimiminen on vahvimpien selviytymistä. Omat hakemukseni heikensivät muiden taiteilijoiden mahdollisuutta toimeentuloon. Koko ansaitsemisen käsite tuntui vuoroin absurdilta, mielivaltaiselta tai tyhjältä. Tai ehkä sillä tarkoitettiin jotain tähtiin kirjoitettua etuoikeutta? Joka tapauksessa kilpailu ajoi minut kriisiin. Se sai minut tuntemaan itseni turvattomaksi ja kateelliseksi – ja toisinaan taas potemaan huonoa omatuntoa omasta menestyksestäni.

Kilpailu ajoi minut kriisiin.

Taidekenttäni oli Suomi. Siellä taiteen tekemiseen voi saada rahoitusta, mutta siitä osalliseksi pyrkiviä taiteilijoita on myös suhteellisen paljon. Itse tein taidetta enimmäkseen sosiaalituen turvin. Pärjäilin. Monista ystävistäni kilpailu tuntui tekevän katkeria ja kaunaisia, jopa kostonhimoisia muita taiteilijoita kohtaan. Tunsin voimattomuutta, koska en voinut tehdä tilanteelle mitään. Kaikesta huolimatta taide oli meidän ammattimme, jotain mitä pidimme tärkeänä – koska mikä muukaan oikeastaan olisi tärkeää? Tuo yhteinen usko ei kuitenkaan riittänyt yhdistämään meitä, koska meidät on pantu kilpailemaan keskenämme toimeentulosta, työtilaisuuksista ja näkyvyydestä. Aloin miettiä, haluanko olla mukana tällaisella taidekentällä. Ne, jotka olivat keksineet vaihtoehdon, olivat varmasti jo vaihtaneet alaa.

Aloitin muutaman taiteilijaystäväni kanssa apurahapiirin. Luimme toistemme hakemuksia ja kehitimme niitä yhdessä eteenpäin. Kirjoitimme hakemuksia ikään kuin toisillemme, ja toisinaan emme edes lähettäneet niitä mihinkään. Joskus joku meistä sai apurahan johonkin yhdessä maalailemaamme projektiin, ja juhlimme tilaamalla pizzat hänen piikkiinsä.

Apurahojen hakulomakkeissa yksi kysymys oli vaikea: ”Saako nimesi julkaista päätösten yhteydessä?” Emme olleet niin taikauskoisia, että olisimme ajatelleet vastauksen vaikuttavan apurahapäätökseen, mutta sen sijaan tuo kysymys muistutti meitä niistä tunteista, joita taiteilijan menestys saattaa toisessa taiteilijassa herättää. Päätimme vastata kysymykseen aina kieltävästi. Halusimme suojella muita taiteilijoita kateudelta ja itseämme sekä kerhoamme arvostelun kohteeksi joutumiselta. Toisaalta läpinäkyvyys olisi kuitenkin saattanut myös olla toimiva solidaarisuuden ele.

Myöhemmin laajensimme toimintaamme taidegalleriaksi pienen apurahan turvin. Saimme tilan käyttöömme onnekkaan sattumuksen vuoksi, siis täysin ”ansaitsematta”. Sen nimeksi tuli Xorbus. Ympärillämme oli taiteilijoita, jotka kaipasivat tilaisuuksia esittää taidettaan, ja olimmehan taiteilijoita itsekin. Pääsimme tekemään näyttelyitä meitä kiinnostavien kollegoiden kanssa. Xorbuksessa sain ottaa vastuuta sellaisen taidetarjonnan järjestämisestä, jota olin itse kaivannut. Uskoin ja toivoin, että sillä olisi merkitystä myös muille. Yhdessä jaetut kokemukset olivat minulle avain taiteen merkityksen löytämiseen.

Kaltaisiamme gallerioita oli liian vähän.

Jotkut syyttivät Xorbusta sisäpiirin ”kaverigalleriaksi”. Syytös tuntui vähän kummalliselta, koska me teimme vuosien aikana yhteistyötä satojen taiteilijoiden kanssa. Se on aika suuri kaveripiiri. Ja kun taiteilijat järjestävät näyttelyitä toistensa kanssa, silloin nyt vain helposti tutustuu keskenään, varsinkin kun saa itse valita kenen kanssa töitä tekee. Minun on edelleen vaikea pitää tätä erityisen haitallisena kuviona. Ehkä ongelma olikin siinä, että kaltaisiamme gallerioita oli liian vähän emmekä voineet tarjota näyttelyaikoja ja huomiota kuin pienelle osalla kaupungin taiteilijoista.

Naapurissamme toimiva pieni ravintola hätyytteli meitä pois ja halusi laajentaa toimintaansa meidän tilaamme. Me kieltäydyimme lähtemästä ja nauroimme päälle.

Eräänä päivänä Jumala käveli Xorbus-galleriaan. Hän kantoi suurta Ikean kassia, josta pilkotti kauhtuneita raha-aihetta parodioivia maalauksia 2010-luvulta. Jumalalla oli pilke silmäkulmassa. Katsoimme kaikki toisiamme silmiin ja aloimme itkeä. Kyyneleet valuivat gallerian lattialle ja muodostivat ihmeellisesti säihkyviä lammikoita. Ääriviivat, jotka erottavat sinut, minut, tämän ja tuon, katosivat kyynelten sumentamasta maailmasta. Oli vain valo.

Kyyneleet valuivat gallerian lattialle ja muodostivat ihmeellisesti säihkyviä lammikoita.

Häikäistyneinä me kysyimme:

1. Miten kulttuurialaan kuuluva kilpailukulttuuri vaikuttaa käsitykseemme yhteisöstä ja omasta tehtävästämme siinä?
2. Mitä muita vaikutuksia kilpailulla on taiteilijoiden ajatusmaailmaan? Millä tavoin haitallista kilpailukulttuuria voi vastustaa?

Jumala virkkoi:

”Taiteilijat tarvitsevat enemmän mahdollisuuksia ja näköaloja. Se nyt vain on niin, että taiteilijoiden työ perustuu näkyvyyteen – se vaatii jonkinlaisen yleisön. Mä koen, että on arvokasta nostaa taiteilijoita esille ja järjestää juttuja yhdessä.

Kyllä mä ymmärrän, että nykyinen järjestelmä aiheuttaa eriytymistä taiteilijoiden kesken. Nää kaikki taidekentän keskinäiset skismat on musta yleensä aika turhia. Paljon tärkeempää olis rakentaa yhteistä rintamaa ja sitä kautta luoda painetta isommille rakenteellisille muutoksille.

Huomaan myös, että olen oikeastaan aiemmin nähnyt taiteilijoiden keskinäisen kateuden, kyräilyn, pelon ja happamuuden vähän räikeämpänä ja kaikenkattavampaa kuin nyt, kun olen pohtinut näitä mahdollisia solidaarisuuden eleitä ja huomannut, että on myös paljon taiteilijoita ja muita taidetyöläisiä, jotka niitä jo harjoittavat. Kyllä jengi kuitenkin välittää toisistaan, se on tärkeetä tiedostaa kaiken paskan keskellä.

Taideammatti on kilpailua, jossa panoksena on usein toimeentulo. Tää maailma nyt valitettavasti on semmoinen. Itse oon viime aikoina mahdollistanut oman taiteellisen luomistyöni työskentelemällä kahdessa palvelualan työpaikassa. Mulla on nollatuntisopimus, joka mahdollistaa sen, että voin itse sanella työtuntimäärän sekä tarvittavat poissaolojaksot silloin, kun mulla on esim. joku näyttely, jolloin joudun vastaavasti tinkimään toimeentulostani.”

Me pitchasimme:

”Hauska tutustua. Me ollaan Xorbus-työryhmä: kuusi taiteilijaa, jotka muodostavat myös taiteilijakollektiivin. Me pyöritetään tätä galleriaa taistellaksemme omaa lamaannustamme vastaan. Me haluttiin mahdollistaa konkreettisia kokemuksia vaihtoehtoisista toimintamalleista sekä itsellemme että muille taiteilijoille ja siten harjoittaa aktivismia taiteen kentällä. Xorbus onkin saanut jo ihan kivasti tunnustusta ja apurahoja ja studiovisiittejä ja päässyt esiin kansainvälisesti… Mutta mitä mieltä olet, ollaanko me vain mukauduttu niihin rakenteisiin, joita me pyrittiin muuttamaan?”

Kirjoittajat kuuluvat kuusihenkiseen taiteilijatyöryhmään, joka pyöritti helsinkiläistä Sorbus-galleriaa vuosina 2013–19. Elokuussa 2020 Khaos Publishing julkaisi Sorbus-työryhmän toimittaman moniäänisen julkaisun Wasted Years – Sad, Sexy, and Artist-run, joka kokoaa yhteen Sorbuksen ympäristössä syntyneitä ajatuksia ja tuntemuksia sekä avaa näkymiä taiteeseen, taidetyöhön ja omaehtoiseen taiteilijavetoiseen toimintaan 2010-luvulla.

Teksti on toinen osa SARV:in Kuvataidejaoksen SARV-juhlavuotta juhlistavaa sarjaa.