Rakkautta ja Anarkiaa -festivaali on järjestänyt näin korona-aikana vähemmän kekkereitä mutta enemmän mielenkiintoisia keskustelutilaisuuksia. Yksi niistä oli R&An ja Kritikbyrånin järjestämä paneelikeskustelu elokuvakritiikistä ja yleensä elokuvasta kirjoittamisesta ja puhumisesta mediassa. Fokus oli siinä, ketkä pääsevät ääneen ja miltä kulmalta elokuvasta kirjoitetaan. Paneelikeskustelu oli osa Svenska kulturfondenin kolmivuotista projektia nimeltä Kritikbyrån, joka on suunnattu freelancekriitikoille. Projekti tähtää freelancereiden palkkioiden tuplaukseen sekä ylipäätään lisäämään tietoa kritiikistä.

R&An keskustelutilaisuudessa Oodissa sunnuntai-iltapäivällä 20.9. oli moderaattorina freetoimittaja Arda Yildirim ja paneelissa puhujina Svenska YLEn elokuvatoimittaja Silja Sahlgren-Fodstad ja Ruskeat tytöt Median toimituspäällikkö ja muotisuunnittelija Ervin Latimer. Kolmas panelisti, ohjaaja Hamy Ramezan oli estynyt tulemasta.

Keskustelu lähti käyntiin panelistien omasta suhteesta elokuvakritiikkiin. Silja Sahlgren-Fodstad on tehnyt liki 25 vuotta elokuvakritiikkiä, ensin, valmistuttuaan Tukholman yliopiston elokuvatutkimuksen laitokselta, Hufvudstadsbladetissa ja sittemmin YLEn ruotsinkielisellä puolella, jossa hän sekä kirjoittaa tekstiä että tekee radio-ohjelmia. Hän on nähnyt muutoksen elokuvakriitikkojen ammattikunnassa, vaikka vielä nytkin Suomessa kriitikot tuppaavat olemaan samanikäisiä ja samanlaiselta taustalta tulevia. ”Kun aloitin 1995, oli enemmistö miehiä ja tietyntaustaisia kaikki. Meillä ruotsinkielisellä puolella on ylipäätäänkin paljon naistoimittajia – en tiedä mistä se johtuu – ja me molemmat elokuvatoimittajat olemme naisia. Olemme kiitettävästi saaneet tuoda omia linjauksiamme esille.”

Pitäisikö elokuville antaa tähtiä?

Silja Sahlgren-Fodstad kertoo YLEn ruotsinkielisellä puolella käytävän joka kolmas vuosi keskustelu siitä, pitäisikö elokuville antaa tähtiä. ”Olin aiemmin jyrkästi sitä vastaan, mutta nykyisin ihmiset lukevat niin lyhyitä juttuja, että ehkäpä yksi tai viisi tähteä herättäisi kiinnostusta.” Latimerillekaan tähtien antamista ei ole tullut eteen: ”Kirjoitan enemmän essee-tyyppisiä juttuja, joihin sitä ei kaivata. Tähdet lienevät pelkästään elokuvan PRää varten, näyttävät kivoilta julisteessa. Ylipäätään eteeni ei ole tullut tilannetta, ettei minun annettaisi kirjoittaa siitä näkökulmasta mistä haluan.”

Sahlgren-Fodstad sanoo välttävänsä muiden kirjoittamien kritiikkien lukemista ennen elokuvan katsomista, mutta luonnollisesti paljon puhutusta elokuvasta tietää jo paljon etukäteen. ”Elokuvakritiikki on muuttunut. Nyt pitää olla lyhyempiä tekstejä. Enää emme arvioi jokaista ensi-iltaelokuvaa, vaan pitää valita mistä kirjoittaa. Sekin on osa näkökulmaa, mistä elokuvasta päättää kirjoittaa: valitseeko sen ison supersankarielokuvan vaiko pienemmän taide-elokuvan. Olemme toisen elokuvakirjoittaja Johanna Grönqvistin kanssa samaa mieltä siitä, että vaikka monet ruotsia puhuvat ovat kiinnostuneempia Ruotsin elokuvamaailmasta, meidän on tärkeä raportoida suomalaisesta ja suomenkielisestäkin elokuvasta.”

Sekin on osa näkökulmaa, mistä elokuvasta päättää kirjoittaa.

Elokuvasta kun on kyse, siirtyi keskustelu pian uuteen Oscar-palkintojen kriteeristöön, jonka mukaan elokuvan eri ammattilaisryhmissä tai itse elokuvan aiheessa on oltava eri vähemmistön edustusta. Rajaako se taiteellista vapautta? Ervin Latimerin mukaan muutos on hyvä. Sahlgren-Fodstad on samaa mieltä, mutta tähdentää, ettei sen tulos saisi olla rasti ruutuun -menetelmä, eli että vähemmistöt hoidetaan laittamalla joku heidän edustajansa sivurooliin miettimättä edes hahmon merkitystä. ”Täytyy ymmärtää, miten radikaali liike tämä on Yhdysvalloissa”, pohtii Latimer. ”Systeemi ei muutu helposti ja siksi tähän on mentävä. Päämäärähän siinä on se, että olisi nopeammin eri taustaisia ihmisiä alalla. Toivon, että tällainen muutos tapahtuisi Suomessa, mutta että se fokus, miksi näin tehdään, ei häipyisi. Mielestä.”

Ervin Latimer kokee joskus paineita siitä, että hänen tapaisiaan, useammasta vähemmistökulmasta – niin ruskeasta kuin queer-näkökulmasta – kirjoittavia on niin vähän Suomessa. ”Tulee olo, että jos kirjoitan jostain Black Lives Matter -yhteyksisestä asiasta, minun on kaivettava siitä kaikki esille. Että on kirjoitettava tästä aiheesta hyvin ja Suomen näkökulmasta. Kun olet marginaalissa, tulee paine, että on katettava kaikki aiheesta.”

Jos kirjoitan jostain Black Lives Matter -yhteyksisestä asiasta, minun on kaivettava siitä kaikki esille.

Jotkut aiheet herättävät kriitikoiden huomion. ”Kun Heléne Schjerfbeckistä kertova elokuva tuli, meillä ruotsinkielisessä yhteisössä nousi iso keskustelu sen kielivalinnasta. Tämä on meidän piireissä jatkuva aihe, se miten ruotsinkielisistä tehdään suomenkielisiä ja mitä stereotypioita suomenruotsalaisista esitetään”, Sahlgren-Fodstad kertoo. ”Sekin on toisaalta luonnotonta, jos ruotsiksi tehdyssä elokuvassa joka ikinen taksikuski puhuu ruotsia.”

Molemmat ovat samaa mieltä siitä, että valtavirran elokuvista pitää kirjoittaa ja niitä pitää analysoida. Esimerkiksi he nostavat elokuvan Black Panther, joka on, ensimmäisenä supersankarielokuvana Disney-Marvel-tuotannossa, jonka koko cast on afrikkalaisamerikkalainen, väistämättä poliittinen, paljon enemmän mitä meillä Suomessa on ymmärretty. Valtavirran Hollywood-elokuvat vaikuttavat eniten yleisöön ja siksi niistä on tärkeää kirjoittaa ja niitä analysoida – joskus jopa fanien vastustuksesta huolimatta.

Kuka sitten kirjoittaa näistä elokuvista? Moderoija siteeraa Kritiikin Uutisista Anton Vanha-Majamaan tekstiä, jossa tämä toivoo seuraavan Spike Leen elokuvan kriitikoksi ei-valkoista. Ervin Latimer jatkaa haluavansa myös lukea ruskean ihmisen kritiikin, mutta myös sellaisen jossa ollaan kriittisiä Spike Leetä kohtaan. Esimerkiksi Leen maskuliinisuuskäsitystä eivät jaa kaikki ruskeatkaan. ”Toisaalta, ei jokainen ruskea ole automaattisesti paras ihminen kirjoittamaan jostain elokuvasta. Pitää olla hyvä kirjoittaja, näkemystä ja tietoa.”

Person of Color (POC)-termi on suomennettu usein sanalla ’rodullistettu’.

Latimer ja Sahlgren-Fodstad pohtivat myös termistön käyttöä. Person of Color (POC)-termi on suomennettu usein sanalla ’rodullistettu’, mutta Latimer käyttää mieluummin sanaa ’ruskea’. Myös ruotsinkielisessä keskustelussa pohditaan eri termien nyansseja. Latimerin mukaan termistö muuttuu ”sairaan nopealla tahdilla”.

Molemmat panelistit näkevät muutoksen siinä, että toimittajalla saa olla näkökulma, mutta hänen on oltava tietoinen siitä. Kaikista aiheista ei voi tietää, ja sen voi tuoda esille kirjoituksessa – hyvänä esimerkkinä Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän tiimoilta noussut keskustelu. Mutta kirjoittajan on tiedostettava oma tulokulmansa elokuvaan – mitään jumalan ääni -tyylistä kritiikkiä ei enää haeta. Tulevaisuudessa muutos on vielä huimempi. Latimerin mukaan alalle sietäisi tulla suuria muutoksia. ”Toivon että me ollaan sellaisen representaatio- ja uskottavuus- ja valtakeskustelun tajuamisessa.”

Kirjoittaja on elokuvakirjoittaja ja -tapahtumakoordinaattori, SARVin elokuvajaoksen jäsen.