Olen työskennellyt lasten- ja nuortenkirjakriitikkona liki 35 vuotta, ja tuona aikana kukaan tai mikään taho ei ole koskaan ollut vallitsevaan tilanteeseen tyytyväinen. Lastenkirja-alan toimijat ovat jo vuosikymmeniä valittaneet, että uutuuksista ilmestyy kritiikkiä aivan liian vähän. Pahimmillaan tällainen vähäisen huomioinnin mantra on jo vaarassa sysätä tämän kirjallisuuden alueen kokonaan kirjallisen keskustelun reunamille.

Lannistuvatko kaikki alan kriitikot siis liian helposti ja heittävät pyyhkeet kehään?

Havainnollistan erilaisten esimerkkien avulla 1) erilaisia ajatusjumeja, joita media tai ns. suuri yleisö edelleen liittää lastenkirjallisuuteen sekä tuon esille 2) julkaisualustojen runsastumista ja siitä juontuvaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden laajentumista, joka osittain liittyy koko kulttuurijournalismin murrokseen.

Kohu, skandaali vai luova työ edellä?

Kulttuuri- ja uutistoimittajan työnkuvat muistuttavat nykyisin toisiaan. Lasten- ja nuortenkirjallisuus pääsee yksittäisen teoskritiikin sijasta sanomalehdissä entistä useammin esille ajankohtaisen tai kohahduttavan ilmiön kautta, kirjavinkkinä tai -nostona, tai henkilöhaastattelun kautta. Spekulatiivista fiktiota lapsille, nuorille ja aikuisille kirjoittavat Anne Leinonen ja Sari Peltoniemi tuovat podcastissaan ”Spefiveteraani, lanutaitaja, kyläluuta ja yhteisöhobitti” esille kirjallisen julkisuuden polarisaation. Kirjailijoiden luova perustyö ja teos sinällään tai pitkän linjan puurtaminen eivät enää jaksa kiinnostaa isoimpia medioita.[1]

Helsingin Sanomien kirjallisuus- ja kultuuritoimittaja Arla Kanerva teki haastattelun esikoiskirjailija Emma Sofia Söderholmista. Sen fokus oli Edes hetken elossa -nuortenromaanin aiheessa, huumeriippuvuudessa, sekä kirjailijan sairastumisessa masennukseen.[2] Esikoisteoksen kirjallisten ansioiden erittely jäi vähälle huomiolle.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus saa myös usein välillisesti viittauksia, kun kulttuuritoimittaja esittää mielipiteitään aikuisille suunnatun esikoisteoksen nuortenkirjamaisesta aiheesta,[3] tai kun kirjallisuuskriitikko löytää Finlandia-palkitun kirjailijan romaanin jatko-osasta ”vanhan ajan nuorisoromaanin piirteitä”, koska ”päähenkilön sisäinen elämä jää vajaaksi”.[4]

Tällaisten viittausten takaa löytyy usein kirjoittajan omia nostalgian sävyttämiä muistoja lapsuuden lukuelämyksistä. Valitettavan harva kirjallisuuden tai kulttuurin asiantuntija kokee tarpeelliseksi päivittää käsityksiään myös uusimmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta.

Kohderyhmältään tavattoman laaja nuorten aikuisten kirjallisuus (YA; young-adult) ja sen alagenreistä erityisesti dystopiat ja fantasia saavat nykyisin suurimmissa sanomalehdissä paremman mediahuomion kuin perinteiset sadut, lastenlyriikka, kuvakirjat ja lastenromaanit. Tällöin kriitikon luennassa korostuvat usein teosten filosofiset tai yhteiskuntakriittiset piirteet. Silti myös muodoltaan konventionaalisempi ja konstailematon perustarjonta, lasten ja nuorten paljon lukema eräänlainen käyttökirjallisuus, olisi tärkeää tuoda kritiikkien kautta esiin. Näiden teosten arviointi edellyttää kriitikolta erityistietämystä kirjallisuuden alueen toimintamekanismeista, maneereista ja jossain määrin myös lapsen kehityksestä.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikko onkin nykyisin jopa aiempaa enemmän myös kirjallisuuskasvattaja ja visuaalisen maun hienovarainen koulija, joka haravoi valtavasta tarjonnasta esimerkiksi parhaat helppolukuiset lastenromaanit lukutaidon alkuun tai kuvitukseltaan kiinnostavat, kuvanlukutaitoa ja kuvan tulkintaa vahvistavat kuvakirjat.

Hyvästä on helppo pitää

Lastenkirjallisuudesta tehdään usein nippukritiikkejä, jotka aikuistenkirjallisuuden puolella koetaan kohdettaan vähätteleväksi tai liikaa yleistäviksi.[5] Teeman tai muun yhdistävän seikan takia niputtaminen voi parhaimmillaan kuitenkin jopa hyödyttää kirjoja lapsille ja nuorille välittävää aikuista lukijakuntaa paremmin kuin yhden teoksen arviointiin keskittyvä kritiikki. Toisaalta nippukritiikin tekijältä vaaditaan avaran perspektiivin lisäksi myös rohkeutta yhdistää keskenään erilaisia, yllättäviäkin teoksia.

Nippukritiikin tekijältä vaaditaan avaran perspektiivin lisäksi myös rohkeutta yhdistää keskenään erilaisia, yllättäviäkin teoksia.

Kustantamoiden markkinointi on nykyisin luonut aivan erityisen hypetyksen tähtikirjailijoilleen tai potentiaalisiksi havaituille esikoistekijöille, joista käytetään taajaan etuliitteitä ”arvostettu”, ”kiittävän vastaanoton saanut”, ”kehuttu”, ”palkittu”, ”parhaimmistoon kuuluva”. Tällainen erinomaisuuden kierre johtaa pahimmillaan siihen, että kirjallista valtavirtaa vastaan melovat kirjailijat, ne jääräpäiset uskalikot, jotka eivät myötäile kustantajan kehittelemää kirjailijabrändiä ja haluavat tieten tahtoen irtisanoutua vaikkapa messujulkisuudesta tai tunnustuksellisista avautumisista naistenlehdissä, jäävät kokonaan median seurannan ulkopuolelle. Suomessa on yhä enemmän myös lasten- ja nuortenkirjailijoita, joiden teokset eivät saa kirjasesongin mittaan ainuttakaan kritiikkiä.

Lastenkirjallisuuden markkinointia ja brändäämistä tehdään entistä tietoisemmin ja tavoitteellisemmin. Isojen kustantamoiden teoksilla pitää olla jokin tietty lokero, niché, tarkkaan mietitty reviiri ja strategia oletetuista lukijoista ja potentiaalisesta ostajakunnasta. Valtamedioihin yltää enää harva kirjailija ja kuvittaja. Medianäkyvyyttä annetaan etupäässä niille, jotka suuri yleisö tietää painos- ja myyntimenestysten ansiosta jo ennestään. Mauri Kunnas, Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Sinikka ja Tiina Nopola, Timo Parvela ja Paula Noronen saavat edustaa koko kirjallisuuden aluetta maan isoimmissa sanomalehdissä, aikakaus- ja asiakaslehdissä ja sähköisessä mediassa.

Ilmiö liittyy ”klikkijournalismin” pelisääntöihin. Ruotsalaisen kriitikon ja Nobel-komitean jäsenen Rebecka Kården mielestä nykytilanteessa, jolloin journalistisen tekstin arvo mitataan klikkausten määrän perusteella, päädytään kirjoittamaan vain aiheista, joiden tiedetään jo ennestään kiinnostavan suuria joukkoja.[6]

Lapset ja nuoret mediavaikuttajina

Huoli lasten ja nuorten vähentyneestä vapaa-ajan lukemisesta on synnyttänyt myös uuden kiinnostavan ilmiön, jossa lapset ja nuoret itse toimivat aktiivisesti ja taitavasti populaarikulttuurin kentällä mielipidevaikuttajina tai nuorten omalla kielellä influenssereina. Esimerkiksi suositusta tubettaja Miklusta (oik. Mike Bäck) on tehty lukevan pojan roolimalli. Hän on ollut mukana valtakunnallisessa Lukuliikkeessä ja Lukukeskuksen koulukiertueilla lukulähettiläänä yhdessä nuortenkirjailijoiden kanssa. Miklun sisällöltään melko vaatimaton fanikirja Paras kirja ikinä (Otava 2019) on saanut nimen, josta moni lasten- ja nuortenkirjailija haaveilee.

Kirjassaan Miklu arvelee, että nousujohteinen youtube-ura johtuu hänen lukemistaan kirjoista: ”Minun henkilökohtainen lempparitapani kehittyä ja kasvaa on lukeminen. Ennen vihasin kirjoja yli kaiken. Vihasin sitä, että pitäisi muka istua paikallaan ja lukea jostain turhasta aiheesta, kun voisi sen sijaan vaikka pelata MineCraftia. Nykyään kun olen löytänyt minulle oikeat kirjat, luen vähän liikaakin. Olen lukenut viimeisen 1,5 vuoden aikana yli 100 kirjaa enkä ole hidastamassa tahtia. En ikinä olisi tässä, missä olen nyt, ilman lukemista.” (s. 59)

Onneksi myös ”tavallisten lukevien lasten” ääni kuuluu ja näkyy jo eri kanavilla. Esimerkiksi alakouluikäinen Lukuhirmu Hertta antaa lukuvinkkejä YouTube-kanavallaan ja Estrids Boklubb -blogista löytyy lasten itse tekemiä asiantuntevia ja aitoja kirjaesittelyitä.

Lapsille ja nuorille kirjoitetaan läjäpäin sisällöltään kyseenalaista, huonoa kieltä ja kökköä kuvitusta sisältävää tai muuten heppoista tai moraaliltaan jopa arveluttavaa kirjallisuutta

Ville Ropponen totesi Kritiikin Uutisissa 2018, että ”nykyään kritiikeistä ja kriitikoista puhutaan oikeastaan vain silloin, kun kritiikki on kielteistä”.[7] Lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyteen liittyvänä erityisongelmana on ollut jo pitkään se, että valtamedioissa kirjoitetaan uutuuksista entistä vähemmän analyyttistä, erittelevää kritiikkiä. Kun palstatila niukentuu, on helpompaa kirjoittaa lyhyeen mittaan vain hyvistä, ja kernaasti jopa erinomaisista teoksista. Pahimmillaan lasten- ja nuortenkirjajulkisuus keskittyy muutaman harvan teoksen yksituumaiseen ja ympäripyöreään suitsutukseen, joka painaa villaisella sen tosiasian, että myös (sic!) lapsille ja nuorille kirjoitetaan läjäpäin sisällöltään kyseenalaista, huonoa kieltä ja kökköä kuvitusta sisältävää tai muuten heppoista tai moraaliltaan jopa arveluttavaa kirjallisuutta.

Kun arvostelukynnyksen ylittävät vain ylivertaiset teokset, suuren yleisön käsitys lasten- ja nuortenkirjallisuuden valikoimasta ja laadusta kapeutuu ja typistyy. Aikuistenkirjallisuuteen verrattuna asia on dramaattisempi, sillä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa välittäjänä – kritiikkien lukijana, teosten suosittelijana ja ostajana on yleensä aikuinen. Lapset ja nuoret eivät juurikaan lue arvioita tai ole lähtökohtaisesti kiinnostuneita kirjasyksyn kulloisistakin helmistä.

Ajan hermolla

Pekka Tarkka luotaa muistelmissaan Onnen Pekka. Muistelmia (2018) 1950–70-lukuja kriitikon työnsä innostavimpana ja jopa kiihottavana ajanjaksona, ”jolloin kirjallisuus oli keskeinen osa kansakunnan elämää”. 1950–60-lukujen taitteessa Tarkka joutui aloittelevana Helsingin Sanomien kriitikkona myös kulttuuri- ja kirjallisuusosaston esinaisen Toini Havun käskyttämänä kirjoittamaan toisinaan arvioita myös kotimaisista poikakirjoista.

Modernin lasten- ja nuortenkirjakritiikin 1940-luvun lopulla Suomeen kotiuttaneen Havun periaatteena oli, että ”arvostelijat eivät jakautuisi ns. korkean ja matalan kirjallisuuden mukaan”; vain tällä tavalla kritiikeille saataisiin yhdenmukainen mittapuu. Haastattelin Toini Havua vuonna 1995: ”Sanoin pojille [Pekka Tarkalle ja Timo Tiusaselle], että pruuvatkaa nyt näiden poikakirjojenkin arvostelemista. Hiukan tekopyhästi he sitten valittivat olevansa liian nuoria. Ehkä he olivat siinä oikeassakin, mene ja tiedä.”[8]

Pekka Tarkka ei mainitse tätä Havun kirjoittajakoulua muistelmissaan.

Tarkan ajatus siitä, että kirjallisuus on ”keskeinen osa kansakunnan elämää” pätee mielestäni myös 2020-luvun lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.

Uusin lasten- ja nuortenkirjallisuus heijastelee nimittäin reaaliaikaisesti tai parhaimmillaan jopa hieman ennakoiden suomalaisen yhteiskunnan ilmiöitä ja arkista todellisuutta. Kotimainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on usein tarttunut moniin ajankohtaisiin aiheisiin – esimerkiksi maahanmuuttajiin, moniarvoisuuteen, seksuaalisuuden monimuotoisuuteen ja perhedynamiikan häiriötiloihin – paljon ennen aikuistenkirjallisuutta. Silti lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei hevillä nosteta yleiseen keskusteluun tai luontevaksi osaksi uutisvirtaa.

Uusin lasten- ja nuortenkirjallisuus heijastelee nimittäin reaaliaikaisesti tai parhaimmillaan jopa hieman ennakoiden suomalaisen yhteiskunnan ilmiöitä ja arkista todellisuutta.

Terhi Rannelan nuortenromaani Taivaan tuuliin (Otava 2007) ilmestyi vain hieman ennen Suomen ensimmäistä kouluampumistragediaa Tuusulan Jokelan koulukeskuksessa, mutta koulusurman runsaassa uutisoinnissa kukaan ei viitannut Rannelan romaaniin, jossa kerrotaan koulukiusatun Auran ajautumisesta osaksi ääri-ideologista liikettä. Romaanin avoimessa lopussa tyttö istuu entisen koulunsa juhlasalissa ajastettu pommi repussaan. Jari Tervon Laylan kanssa samana vuonna 2011 ilmestyi Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Kahden maailman tyttö (Tammi 2011), joka Tervon romaanin tavoin kertoi Suomeen muuttaneesta kurditytöstä, mutta eri lukijakunnille kohdennetuista samaa aihetta käsittelevistä teoksista ei kirjoitettu yhteisarvioita.

Enemmän on enemmän

Lasten- ja nuortenkirjakritiikki ja lasten- ja nuortenkirjallisuudesta käytävä keskustelu on sirpaloitunut monelle foorumille, mikä toisaalta voi olla hyväkin asia.

On perusteltua puhua aivan uudenlaisesta perinteisen mediakentän ulkopuolelle syntyneestä ”kirjallisuusmediamaisemasta”, jonka nostot ja näkyvyys kilpailevat entistä enemmän perinteisen lehtikritiikin ja ammattikriitikoiden kanssa. Kyse on uusista julkaisualustoista, käytänteistä ja innovaatioista.

Kirjastoammattilaisten kirjavinkkaus kouluissa on todellista ruohonjuuritason kirjallisuuskasvatusta. Monessa kunnassa tehdään jo systemaattista kirjavinkkausta eri luokka-asteilla. Parhaimmillaan osaava kirjavinkkari koukuttaa kirjan ääreen samoilla metodeilla kuin kirjallisuuskriitikko: herättää uteliaisuuden teokseen, sen erityispiirteisiin, suhteuttaa muuhun tarjontaan ja valitsee teoksesta kiinnostavia sitaatteja paljastamatta silti juonta liiaksi. Myös koululaisten vapaaehtoisesti suorittamat koulujen lukudiplomit ja opetuksen osaksi liitetyt lasten ja nuorten itse tekemät kirjatrailerit tekevät uutta ja vähän vanhempaakin lasten- ja nuortenkirjallisuutta tutuksi lukijoille. Sanataidekasvattajat käyttävät opetuksensa materiaalina paljon uusinta lastenkirjallisuutta.

Osaava kirjavinkkari koukuttaa kirjan ääreen samoilla metodeilla kuin kirjallisuuskriitikko.

Nykytilanteessa pienillä kulttuurilehdillä luulisi olevan entistä enemmän merkitystä asiantuntevan lasten- ja nuortenkirjakritiikin julkaisijoina. Ne tavoittavat kuitenkin vain pienen, jo ennestään äärimmäisen valveutuneen ja lastenkirjallisuuden erinomaisuuden tunnustavan vähemmistön.

Maria Laakso toteaa artikkelissaan ”Kirjallinen julkisuus – kohti yhteisöllisempää lukemista”, kuinka ”bloggarit valtaavat itselleen ekologisia lokeroita”. Esimerkiksi lastenkirjallisuuden mediahuomio perinteisen kirjallisuuskritiikin areenoilla on Laakson havaintojen mukaan ”hävettävän vähäistä ja tätä aukkoa bloggarit täydentävät ansiokkaasti”.[9]

Perustin Lastenkirjahylly-blogin 11 vuotta sitten 2009. Tuolloin elettiin yhtä lasten- ja nuortenkirjakritiikin alasajon vaihetta. Halusin kokeilla julkaisuaikataulujen, tyylilajien ja merkkimäärän suhteen päivälehtikritiikkiin verrattuna paljon joustavamman blogialustan toimivuutta ja koin mielekkääksi tuoda tutkijan ja kriitikon asiantuntemuksen kautta sekä uutta että vähän vanhempaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta esille arvioissa, katsauksissa, teemanostoissa ja uutisissa. Tavoitteena oli myös luoda foorumi lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin toimijoiden keskustelulle.

Maaria Lingon tekeillä oleva tutkimus kartoittaa suomalaisia kirjallisuusblogeja.[10] Näyttää siltä, että blogien suosio on hiipumassa. Kirjajulkisuus ja -nostot ovat siirtyneet visuaalisempaa esitystapaa suosivaan Instagramiin ja tiivistettyyn ilmaisuun perustuvaan Twitteriin. Tiivistys ja rajaus sopivat monen kiireisen ihmisen nopeutta, tehokkuutta ja dynaamisuutta suosivaan elämäntyyliin. Digialustoille tulee jatkuvasti lisää houkuttelevaa audiovisuaalista tarjontaa (podcastit, äänikirjat ja vlogit).

Lasten- ja nuortenkirjallisuuteen harrastuspohjalta keskittyviä kirjabloggareita on verkossa edelleen paljon. Moni on innostunut omien lapsiensa myötä uudestaan lastenkirjoista tai kiinnostus voi juontua työstä, esimerkiksi ala- tai yläkoulun opettajana. Parhaimmillaan he onnistuvat tekemään tuoreita havaintoja ja välittämään myös lasten nasevia kommentteja. Kustantajat käyttävät nykyisin mainonnassaan jo paljon bloggareiden kiteytyksiä lasten- ja nuortenkirjoista ja Suomen arvostelijain liittokin kelpuuttaa jäsenikseen asialleen omistautuneita bloggareita työnäytteiden perusteella.

Sitä sakeampi soppa, mitä useampi toimija?

Ainakin lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden kannalta tämä on yksinomaan hyvästä. Asiantuntevaa, kärkkäästi havaittuihin epäkohtiin tarpeen mukaan puuttuvaa, poleemista ja virkeää lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä, -uutisointia ja -keskustelua tulisi julkaista paljon nykyistä enemmän eri medioissa.

Parhaimmillaan myös lasten- ja nuortenkirjakriitikko tekee kirjallisuuspolitiikkaa ja pystyy näin vaikuttamaan koko kirjallisuuden alueen kehitykseen ja tulevaisuuteen.

Kirjoittaja on lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikko (Helsingin Sanomat, Kuvittaja, Onnimanni, Lastenkirjahylly-blogi), tutkija, tietokirjailija ja Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden päätoimittaja. SARVin jäsen vuodesta 1986.

Viitteet

[1] Anne Leinosen ja Sari Peltoniemen podcast ”Spefiveteraani, lanutaitaja, kyläluuta ja yhteisöhobitti”, 20.11.2019.

[2] Arla Kanerva, ”Päihteillä pakoon. Emma Sofianna Söderholmin esikoisromaani Edes hetken elossa kertoo lukioikäisen Elsin kamppailusta huumeiden ja mielenterveysongelmien kanssa”, Helsingin Sanomat 22.6.2020. Verkkoversio: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006545567.html.

[3] Ks. Eleonoora Riihinen, ”Koulun käytävien piina seuraa kiusattua. Esikoiskirjailija Antti Rönkä halusi romaanillaan antaa kasvot koulukiusaamisen aiheuttamille traumoille”, Helsingin Sanomat 17.8.2019. Verkkoversio: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006206397.html.

[4] Ks. Jukka Koskelainen, ”Kamppailu tieteen ja uskon rajamailla jatkuu Finlandia-palkitun romaanin jatko-osassa”, Helsingin Sanomat 11.9.2019. Verkkoversio: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006235162.html.

[5] Ks. Vesa Rantama, ”Riittämätön yhteisö. Me harvat, harhailevat runokriitikot”. Teoksessa Kritiikin ääniä. Tekstejä kritiikistä 2020. Toim. Mari Hyrkkäinen, Riikka Lazack & Maria Säkö. Suomen Arvostelijain Liitto 2020, s. 122–123.

[6] Ks. Anu Silfverberg, Long Playn perjantaikirje 28.8.2020. Tilanne vuorokausi Katri Makkosen eron jälkeen.

[7] Ville Ropponen, ”Erään kriitikon tunnustuksia”, Kritiikin uutiset, 1.11.2018.

[8] Päivi Heikkilä-Halttunen, ”Toini Havu – tahtonainen”, Onnimanni 2/1995.

[9] Maria Laakso, ”Kirjallinen julkisuus – kohti yhteisöllisempää lukemista”. Teoksessa Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle? Ellun kanat & WSOY 2020.

[10] Maaria Linko, ”Kirjablogit kirjojen näkyvyyden lisääjinä ja lukijayhteisön vahvistajina”. Puheenvuoro Lastenkirjainstituutin Kirjoita kritiikkiä lasten- ja nuortenkirjoista -koulutuksessa Tampereella 23.11.2019.