Janne Saarakkala on ohjaaja ja esiintyjä, poliittisen nykyteatterin ja esitystaiteen tekijä sekä tiheiden ilmaisumuotojen, näytelmien ja kuunnelmien kirjoittaja. Nyt myös esikoisromaanikirjailija. Keskustelin Saarakkalan kanssa romaanista Sen pituinen se Saarakkalan pihamaalla elokuisena iltapäivänä kolmisen tuntia.

 

Kirjoittamisen lihallisuudesta ja aistillisuudesta

 

Hanna Helavuori: Kirjoittaminen on lihallista. Sen pituinen se palautti mieleen Roland Barthesin: ”Kirjoittaminen edustaa kättä ja sitten ruumista: ruumiin impulsseja, kontrollimekanismeja, rytmejä, painoja, liukumia, komplikaatioita, lentoja – se ei siis edusta sielua… vaan subjektia halun ja tiedostamattoman painolasteineen.”[1] Romaanisi on tekstuaalista LIHAA. Konkreettista, usein rujoa ja samalla runollisen surumielistä. Millainen oli kirjoittamisprosessisi? Minkä kanssa kamppailit eniten?

Janne Saarakkala: Kirjoittaminen oli pääsääntöisesti helppoa. Eniten epävarmuutta koin kielestä, millaista kirjoittamani kieli on. Kustannustoimittajani sanoi, että mulla on oma ääni mutta olin kauhean epätietoinen siitä, mitä se tarkoittaa, se on niin alitajuista. En vieläkään osaa sanoa siitä mitään. Isoimman kamppailun kävin siitä, että kirjoittamani lauseet alkaisivat ilmaista sen, mitä ja miten halusin niiden ilmaisevan. Lauseet piti kirjoittaa todella monta kertaa ennen kuin ne alkoivat olla tarpeeksi ytimekkäitä. Myös materiaalin tiivistäminen oli pitkä juustohöyläprosessi, jossa kustannustoimittaja oli kullan arvoinen apu.

Aistillisten kokemusten välittäminen kiinnosti myös romaanin luomisessa.

HH: Olet joskus kirjoittanut siitä, miten sinulle taiteen tekemisen yllykkeenä on seksuaalisuus ja ennalta arvaamaton eloisuus.

JS: Kyllä, näin on ollut alusta saakka. Ehkä siksi, että seksuaalivähemmistön edustajana on pakko ajatella asiaa enemmän, mutta kyllä seksuaalisuus kiehtoo muutenkin. Viimeiset viisi vuotta erityisesti aistillisuus on ollut teemani. Kuunnelmakäsikirjoituksessa Lu Yun teekirja (2017) tavoitteeni oli luoda lihallisia kokemuksia kuulijalle. Aistillisten kokemusten välittäminen kiinnosti myös romaanin luomisessa, ja se mitä henkilöiden sisällä tapahtuu. Pyrin samaan kuin tajunnanvirtaesityksessäni Puhuva pää (2001), jossa puheella puran kaikki esityshetken ajatukset ja tuntemukset yleisölle, siis että romaanissa teksti purkaisi kaiken sen, mitä henkilön sisällä ehtii tapahtua ohikiitävässä hetkessä. Väitän, että sen tavoittelu tuo teokseen kuin teokseen väistämätöntä eloisuutta.

HH: Esitys-lehteen (2007–2017) kirjoitit ikonistasi Virginia Woolfista ja hänen dramaturgisesta ajattelustaan, joka muistuttaa devising-esitysten[2] sommittelua.

JS: Jonkinlaiseen tajunnanvirtaan kyllä pyrin. Virginia Woolf -yhteys tulee sieltä, mutten tiedä, onko siitä lopputuloksessa enää mitään jäljellä. Ei tämä tajunnanvirtaromaani ole. Halusin kirjoittaa ilmavasti ja keveästi, ettei flow pysähtyisi. Mietin pitkään sitä, onko tässä kaikkitietävä kertoja vai neljä minämuotoista kertojaa. Päädyin yhdistämään näitä lähestymistapoja, mikä oli monimutkaista loppumetreille asti: Ei helvetti, tästä katoaa se minä ja välillä taas oli liikaa minää. Mutta silti, taisin onnistua tässä näkökulmanvaihtotekniikassa!

Homot vääntää kättä siinä missä muutkin miehet.

Musiikin lyriikoista ja vaikuttavuudesta

 

HH: Musiikki on niin tärkeä osa romaanin sommittelua. Teoksessa on vaikuttava musiikkilähteistö.

JS: ”80-luvun villi oopperasoundi”, tiivisti tanssitaiteilija Sanna Kekäläinen. Se tässä on läsnä. On sanottava, että kirjoittamisen vaikutteet ovat tulleet enemmän musiikin lyriikoista kuin kirjallisuudesta. Virginia Woolf ja Thomas Mann ovat ainoat kirjalliset esikuvat, jotka pystyn antamaan. Enemmän minua yllyttivät esimerkiksi The Smithsien tai Pet Shop Boysien biisien sanoitukset, joissa on kerroksellisuutta ja monimielistä vihjailevuutta. Samalla lauseella voidaan tarkoittaa kahta tai useampaa asiaa, olla yhtä aikaa ironisia ja aseistariisuvan paljaita. Tällainen inspiroi.

HH: Aivan, assosioin romaanin nimen viittaukseksi miehen sukupuolielimeen. Kytkös sadun tai tarina loppuun ei ensimmäisenä tullut mieleeni.

JS: Molemmat tulkinnat ovat silti oikeita. Juuri tätä tarkoitan!

 

Ajasta, paikasta ja moninäkökulmaisuudesta

 

HH: Romaanisi hahmottaa sukupolvesi, 90-luvulla parikymppisten Erikan, Valtterin ja Tomin halun ja elämäntapojen politiikkoja. Epilogissa annat äänen seuraavalle sukupolvelle, 90-luvulle syntyneelle Erikan ei-valkoiselle pojalle Nerolle. Tärkeä kudos muodostuu siitä, missä ajassa ja paikassa ollaan. Tapahtuma-ajat ja paikat kirjataan päivälleen, usein myös minuutilleen. Välähdyksellinen ei-lineaarinen liki neljänkymmenen vuoden aikaa on pitkä mutta romaanihenkilöiden aika ei ole vain privaattia.

JS: Yksi iso lähtökohta oli, että halusin tallentaa aikaa – leikkiä aikakauden kapselointia. Mitä tapahtui esimerkiksi samaan aikaan kun Iso-Britanniassa oli Brexit-äänestys tai mitä missä baareissa 90-luvulla käytiin, näitä yksityiskohtia. Kun kapseloi aikaa, ei kirjoita pamflettia eikä liiku vain omaelämänkerrallisessa maastossa. Halusin ilmaista tyhjentävästi ja yksinkertaisesti sen mitä ihmisille tapahtuu ajassa. Mutta elämä on monimutkaista ja ajan elämyksellisyys vaikeasti hahmotettavissa. Ehkä tässä Woolf jälleen esikuvana: ajassa ja paikassa voi hyppiä.

Tavoittelin elossa olon tuntua – että kirja olisi kuin dokumentti olemassa olevista ihmisistä ja heidän tuntemuksistaan. Romaani on ylitsevuotava, koska siltä elämä minusta tuntuu. Siinä on leikkauskohtia, miten yleinen ja yksityinen risteytyvät esimerkiksi 11.9.2001 kun WTC:n tornit romahtivat terroristi-iskussa New Yorkissa. Ihminen on yksityinen ja kuitenkin myös aikansa tuote. Emme vain näe itseämme aikamme tuotteina, siihen tarvitaan uusi sukupolvi kertomaan, niin kuin romaanissa Nero, hän osoittaa sen sokeuden.

Se varsinainen vapauden aika, johon romaanin alaotsikko La Belle Epoque Finnoise viittaa, alkoi Berliinin muurin murtumisesta ja päättyi virallisesti 11.9.2001. Mutta kokemustasolla vapauden tuntu säilyi aina siihen saakka kunnes Trump valittiin presidentiksi. Minä otin sen vapauden itsestäänselvyytenä, että se oli muka ilmaista. Halusin pitkään uskoa, että maailma on sellainen joksi sen koin. Mutta sitten käsitys vapaudesta muuttui. Nyt on paljon enemmän sääntöjä. Niinhän ne sanovat, että sääntöjen noudattaminen tarkoittaa vapautta kaikille, ja hyvä niin.

Vapauden tuntu säilyi aina siihen saakka kunnes Trump valittiin presidentiksi. Minä otin sen vapauden itsestäänselvyytenä, että se oli muka ilmaista.

HH: Oliko moninäkökulmaisuus jo heti kirjoittamisprosessin alussa olemassa – vai oliko alkuituna autiofiktio?

JS: Onhan tässä mun koko elämä, mutta se ei ole autofiktio, olen kirjoittanut fiktiivisen romaanin. Autofiktiohan tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että kirjoittaa pääasiassa itsestään, omalla nimellään mutta mielikuvitusta hyödyntäen. Suvi Ahola kirjoitti yhdessä Hesarin lauantaiesseessään, että taiteilija kertoo aina elämästä totuudellisemmin fiktiossa. Minusta fiktio vapauttaa. Fiktio on alitajuista, se ilmaisee vapaammin sen, mitä kirjoittaja ei edes tiedä ilmaisevansa. Tämä kysymys liittyy myös siihen, minkälaista keskustelua toivoisin romaanini synnyttävän.

 

Käsitteet joilla puhutaan, vapaus joka on privatisoitu

 

HH: Laajennat kirjassa perheen representaatiota mutta käsitteet eivät ole viattomia. Niillä on ideologiansa ja historiansa. Mitä käsitteitä käyttäisit kuvaamaan tätä neljän ihmisen perheyhteisöä Unioninkadun kommuunissa?

JS: Erika, Tom ja Nero ovat mielestäni sateenkaariperhe, koska siinä on kaksi sukupolvea ilman perinteistä parisuhdetta taustalla. Valtterille Unioninkatu on kommuuni, sateenkaarikommuuni, jossa seksuaalivähemmistöön kuuluminen tai sen edistäminen on lähtöoletus. Olen itse aina etsinyt ympärilleni lisäperheitä oman perheeni rinnalle ja ylläpitänyt niitä kuin niiden jäsenet olisivat verisukulaisia. Haluan uskoa, että ystävyys voi olla perheen kaltainen sitoumus, ja tällaisen perheen perustaminen yksi vaihtoehto kumppanuudelle.

Minua viehättävät tarinat siitä, miten seksuaalivähemmistöjen asiaa ajava aktivisti rakastuukin umpiheteroon – tai päinvastoin. Haluaisin sellaisen maailman, jossa tämä ei tuottaisi paheksuntaa vaan kuka tahansa voisi haluta ketä tahansa ja seksuaalisuus kaikessa ailahtelevuudessaan vain hyväksyttäisiin.

HH: Romaanisi jätti minuun surumielen: tuntuu, että vapauden potentiaalit kutistuvat. Onko keski-ikäistyminen ja ikääntyminen tarvehierarkioiden uudelleen asemointia? Faghag-Erika nai mutkattoman Mikan, hegemonisen maskuliinisuuden edustajan.

JS: Ihminen saattaa jossain elämänvaiheessa tarvita tosi perinteisen kuvion voidakseen olla turvassa. Tietty määrä turvaa pitää pystyä kokemaan ennen kuin voi vapautua. En näe negatiivisena tavoitella vapautta jollain äärimmäisillä tavoilla. Erikalle ja Valtterille se on avioliitto. Tomille riittää tilapäinen syli ja mikä tahansa sänky johon päänsä kallistaa, niin kauan kun taustalla on turvasatama tai pari. Mutta mitäs sitten kun kommuuni hajoaa ja isoäiti kuolee? Hän masentuu.

Mielestäni vapaus poliittisena agendana on valitettavasti kuihtunut, enää ei tavoitella vapautta ideologisessa mielessä kaikille. Tämän vuosituhannen aikana siitä on tullut yksityisasia. Yhä enemmän on kyse siitä, onko yksilöllä varaa olla vapaa, ja miten vapaa, siis talouskysymys.

 

Homomiehenä olosta ja samastumiskohteista

 

HH: Minusta Valtterin osassa kirjaa kerronta aistillistaa ja politisoi seksin, tekee homomiehenä olosta filosofiaa. ”Olinpa millainen mies tahansa, minut on sukupuolestani kytketty alituiseen kädenvääntöön. [- -] Jatkuvasti on kysymys siitä, voittaako vai häviääkö. Hyökkääkö vai antautuuko. Se on kilpailua mikrotasolta makrotasolle. Toisille se on pelkkää peliä, ajanvietettä, toisille totisinta totta, mutta miehen asema on jatkuvasti testattavana ja naisellisuus on siinä taistelussa heikkouden merkki. Vaginakateus on Valtterille vapauden kaipuuta.”

JS: Miehisyys kiinnosti minua. Mitä se on, miltä se tuntuu ja mitä se tarkoittaa homomiehelle. Sä ikään kuin et ole kunnon mies, mutta silti homot vääntää kättä siinä missä muutkin miehet. Perinteinen miehen malli siellä taustalla kummittelee, vaikka kuvitellaan, että homomies olisi jotain muuta. Kysymys homoista miehinä, miehisyydestä ylipäätään, jää käsittelemättä koska naisten ja muiden sukupuolien rakenteellinen sorto on niin räikeää. Samalla normatiiviset feminiinit naiset, myös ne jotka haluavat palkkatasa-arvoa, kannattelevat ja tukevat perinteisen miehen mallia. Miksi ihmeessä? Väitän, että seksuaalisista syistä.

Janne Saarakkala. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

Normatiiviset feminiinit naiset, myös ne jotka haluavat palkkatasa-arvoa, kannattelevat ja tukevat perinteisen miehen mallia. Miksi ihmeessä? Väitän, että seksuaalisista syistä.

HH: Teoksessaan Hauras, korjaava ja parantumaton queer – katse ylpeyden, normatiivisuuden ja (uus)häpeän aikoihin (2017) Leena-Maija Rossi on kirjoittanut homo–hetero-vastakkainasettelua purkavasta ja ymmärrystä kasvattavasta ”liittolaisuudesta”. Liittolaisuus romaanisi kohdalla tarkoittaisi sitä, että  lukija, joka ei identifioidu romaanisi aiheeseen, henkilöihin tai sen tapahtumiin, voisi ymmärtää ja arvostaa sen  queeriyttä muunakin kuin yhtenä identiteettilokerona ja sateenvarjokäsitteenä. Sarah Ahmed on pohtinut sitä, mitä voisi olla queer tai pervo hauraus, jollaisina kaikki rakennetut, rakentuneet ja rakentuvat suhteet nähdään. Minusta romaanisi rakentaa pervon haurauden puolesta puhuvaa liittolaisuutta. Nämä risteävät identifikaatiot romaanisi henkilöihin minua kiehtovat.

JS: Valtterin positio on mulle tutumpi. Valtteri on mies, joka ei joko osaa tai ei halua pelata miesten pelejä, siis vääntää kättä. Siihen verrattuna Tom on perinteisempi, hän ajattelee taistelulogiikalla ja etenee strategisesti. Siksi Tom oli mulle hankalampi kirjoittaa. Sain muistuttaa itseäni siitä, että hän ymmärtää miesten pelit. Mutta sen lisäksi oli tärkeätä, että Tomissa on pehmeyttä ja hellyyttä. Romaanin päähenkilönä halusin hänelle myös historian, rikkinäisen menneisyyden, ehkä vähän kliseisenkin jos ajatellaan väsyneimpiä selityksiä siihen miksi joku on homo. Tomin taustalla on lastenkotia ja vaikea suhde äitiin. Mutta ei katkeruutta. Tom on vapaa tavalla, jota ihailen. Hän on mun ideaali, fantasia siitä, kuka olisin halunnut joskus olla, toisinaan vieläkin.

Minua ei yllätä, että nuoremmissa sukupolvissa Erika herättää vastustusta. Hänellä on vääriä mielipiteitä ja hän esittää ne tölvien. Mutta väkivaltainen suoruus oli muiden sukupuolien keino pärjätä miehisessä maailmassa kun minä olin nuori. Siksi Erika ei koskaan jätä mitään sanomatta ja erittelee muun muassa suhteensa mustiin miehiin hienostelematta. Täytyy myöntää, että Erikan sanomisten kohdalla pohdin jo vastaanottoa ja sitä miten laittaisin sanat niin, ettei tarkoitusta tulkittaisi väärin. Yritin siis kuvata melko hävyttömän henkilön epäkorrekteja ajatuksia korrektisti. Edelleen pelkään, että joku loukkaantuu. Mutta toistaiseksi kukaan ei ole ilmoittautunut. Ajattelen silti, että kaikkea pitää voida esittää. Kyse on siitä, miten esitetään, miten kirjoitetaan. Miksi emme kehittyisi siihen suuntaan, että osaisimme käyttäytyä kunnioittavammin, mutta samalla ilmaista myös sitä, mikä ei päivän sääntöjen mukaan ole korrektia?

Kapitalistisessa hegemoniassa kukaan tai mikään ei ole enää luonnollista sanan varsinaisessa merkityksessä.

Janne Saarakkala. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

 

”Luonnollisuuden” illuusiosta

 

HH: Millaista keskustelua toivoisit romaanin herättävän?

JS: Olen päässyt romaanilla queer-kirjallisuuden lokeroon ja hyvä niin, joku lokero on oltava, että voidaan viestiä nopeasti. Mutta iltaisin rukoilen, että päätyisin joskus johonkin toiseenkin lokeroon. Totta kai Sen pituinen se on queer-kirjallisuutta – mutta on se paljon muutakin.

Haluaisin keskustelua ”luonnollisuuden” illuusion vaarallisuudesta. Luonnollisuus viittaa itsestään selvään ja annettuun ja enemmistö kuvittelee olevansa luonnollinen vain siksi, ettei heidän ole aivan pakko ajatella sukupuoltaan tai seksuaalisuuttaan, konservatiivit erityisesti. Hehän suorastaan kieltäytyvät ajattelemasta. Tätä harhakuvitelmaa vasten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt on pakotettu näkemään itsensä ”luonnottomana” vaikka kapitalistisessa hegemoniassa kukaan tai mikään ei ole enää luonnollista sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaikki on perverssiä ja vaikka elämme pornon kyllästämässä kulttuurissa, seksuaalisuus on yhä edelleen tabu. Ajattelun ja keskustelun puute näkyy esimerkiksi siinä kun raiskaaja ihmettelee, että oho, vintti pimeni, en ymmärrä mikä minuun meni. Se johtuu siitä, että on eletty ”luonnollisesti”, sen kummemmin ajattelematta.

 

Kirjoittaja on opettaja ja vapaa kirjoittaja, joka on työskennellyt aikaisemmin mm. Teatterin tiedotuskeskus TINFOn ja Teatterimuseon johtajana.

 

Viitteet

[1] Roland Barthes haastattelussa vuonna 1974. Teoksessa Roland Barthes: The Grain of the Voice: Interviews 1962-1980, 2009.

[2] Devising-esityksissä käytetään prosessikeskeisiä ja ryhmälähtöisiä työtapoja.

 

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort