Burleskitapahtumien siirtyessä verkkoon menetettiin jotakin lajille ominaista. Miten autetaan toista riisuutumaan etänä?

 

Huhtikuun 4. päivä. Valmistaudun ensimmäiseen etäburleskitapahtumaani kotona. Juontaja kehottaa katsojia jakamaan sosiaalisessa mediassa kuvan kotikatsomosta käyttäen tapahtuman hästägia. Tottelen. Kuvavirtojen selailun perusteella moni muukin. Kun esitykset alkavat, näytölle virtaa erilaisia rakkautta ja hurraamista viestiviä emojeja sekä suorasanaisia kehuja esiintyjille.

Kevät 2020 oli käänteentekevä kaikille näyttämö- ja esitystaiteen muodoille. Äkillinen muutos on vaatinut taiteen kentältä ennennäkemätöntä luovuutta ja innovointikykyä. Suuria tekoja pienessä ajassa. Marginaalisena ja ketteränä alana burleskin oli mahdollista reagoida nopeasti: kun tuottajat yksi toisensa jälkeen joutuivat siirtämään tai perumaan tapahtumansa, alan sosiaalisen median kanaviin ponnahti hetkessä useita livetapahtumia ja miniklubeja, kuten yhdysvaltalaisen Michelle L’Amourin Quarantine Cabaret. Ilman suurten instituutioiden hitautta tapahtumajärjestäjillä oli mahdollisuus siirtää klubinsa tai jopa monen päivän festivaalit online-versioiksi lyhyelläkin varoitusajalla, mikäli vain osaamista löytyi.

Ja digiosaamisen luvattuna maana pidetystä Suomesta löytyi. Rubies-Klubi aloitti Olohuonekabaree-sarjan, joista ensimmäinen pärähti ihmisten olohuoneisiin ruudun välityksellä 21.3.2020. ”Rubiinien” lisäksi eri tahot järjestivät joko yksittäisiä tapahtumia (kuten Kinky Carnival Burlesque Kotikinkkuklubin) tai useamman klubin sarjan (Tampere Burlesquen Luscious Lockdown vol 1. ja 2.) pitkin kevättä ja kesää. Tuotteliain oli Jyväskylän piiri: Sweet Burlesque Nights tuotti Piilopirtti-tapahtumia suunnilleen muutaman viikon välein, yhteensä neljä kappaletta huhtikuun puolivälistä kesäkuun puoliväliin.

Introverttina ihmisenä toivotin muutoksen tervetulleeksi: voisin katsoa burleskia mukavasti kotoa käsin, ja pääsisin viimein tutustumaan syvällisemmin eri kaupunkien burleskitarjontaan ilman kohtuuttomia resursseja – freelancerin tuloilla ei herkästi tule lähdettyä usean sadan kilometrin päähän, kun matkakuluihin pitää lisätä vielä yöpymiskulut. Lisäksi olisi mahdollista päästä aivan uudella volyymilla tutkimaan, mitä ulkomailla tapahtuu.

Miltä tuntuisi kirjoittaa kritiikkiä suoratoistoburleskista?

Striimaamalla esityksiä burleski tulisi myös kuin vahingossa toteuttaneeksi yhtä lajille ominaista periaatetta, tasa-arvoa, saavutettavuuden kautta. Tarjoamalla jokaiselle tilaisuuden katsoa esityksiä kotoa käsin mahdollistettiin matalan kynnyksen osallistuminen myös esteellisille. Kriitikkona minua kiehtoi erityisesti se, miten äkillinen digitalisaatio vaikuttaisi burleskiin, ja miltä tuntuisi kirjoittaa kritiikkiä niin kutsutusta ”suoratoistoburleskista”. Mitkä olisivat sen hankaluudet ja mitkä edut? Asettelin muistiinpanovälineeni nätisti riviin ja olin valmis.

 

• • •

 

Nojatuolini, joka oli lyhyessä ajassa muuttunut lukunurkkauksesta ahtaan kotini etäburleskikeskukseksi, tarjosi kuitenkin aivan toisenlaisia kysymyksiä ja pohdintoja. Ensimmäinen, melko vahva reaktioni oli se, onko edes mielekästä kirjoittaa kritiikkiä etätapahtumista, kun niin monesta tapahtumasta kuulsi yrittämisen halun lisäksi myös ahdinko: siirtymistä digiesityksiin ei selvästi ollut suunniteltu ennalta, vaan kaikki ”taaplasivat tavallaan”, parhaansa yrittäen.

Osa tapahtumista striimattiin lokaatiosta, jonne esiintyjät olivat kerääntyneet esiintymään kymmenen henkilön enimmäismäärärajoituksia noudattaen. Toiset tapahtumat taas toteutettiin niin, että jokainen esiintyjä linkattiin ruutuun omasta esiintymispaikastaan (oli se sitten studio, oma olohuone tai autotalli). Etenkin tapahtumat, joissa oltiin jokaisen esiintyjän oman verkkoyhteyden ja elektronisen laitteiston varassa, asettivat haasteita: yksityiskohtien hämärtyminen, kuvan pikselöityminen sekä äänen murtuminen tai suoranainen yhteyden hetkellinen katkeaminen tekivät kritiikin kirjoittamisesta jossakin määrin mahdotonta. Jokainen esitys ansaitsee paneutuneen ja perehtyneen kritiikin, mitä digiburleskin nykyiset puitteet eivät useimmissa tapauksissa vielä mahdollista. Täysosumiakin oli: kun näin Olohuonekabareen Tieteiden klubin (9.5.2020) tarkasti harkittuine konsepteineen ja hyvin pohdittuine sekä toteutettuine kokonaisuuksineen, kihisin innosta päästä kirjoittamaan.

Tampere Burlesquen Luscious Lockdown oli ensimmäisiä suomalaisia burleskin onlinetapahtumia.

Päällisin puolin suhtautumiseni kokemukseen oli ambivalentti. Kovakalloisena en halunnut luovuttaa, en suostunut, joten keinuin viikkotolkulla turhautumisen aallokossa kahden ääripään välissä. Yritin olla valittamatta tekniikasta ja lähestyä esityksiä useammasta eri näkökulmasta. Kokeilin, kirjoitin, pyyhin ja kirjoitin lisää. Ja deletoin taas kaiken kirjoittamani. Aivan kuin ympärilläni olisi surissut lauma kärpäsiä, jotka häiritsivät kaikenlaista ajattelua ja keskittymistä. Huomasin melko pian, ettei kirjoittamisen vastahankaisuus johtunut pelkästään tekniikan aiheuttamista ongelmista, kuten olin luullut. Jokin koko etäburleskin konseptissa ei ollut kohdillaan, vaan väärällä tavalla vinksallaan. Asia avautui minulle konkreettisesti, kun pysähdyin ottamaan kotikatsomostani jälleen uutta kuvaa somevirran vietäväksi. Näin linssin läpi ankean uuden todellisuuteni: lukunurkkaukseni näytti pimeältä, tyhjältä ja kolkolta. Suorastaan yksinäiseltä. Tietokoneen ruudulla vilisevät taputukset ja elämöinti tuntuivat oudoilta, vierailta. Tunnelma oli eriskummallinen, suorastaan outo.

Kuten useat näyttämötaiteelliset lajit, myös burleski on läpi historiansa ollut leimallisesti livelaji. Burleskitapahtumia ja -esityksiä on nähty erikokoisilla lavoilla aina Broadwayn jättimäisistä saleista intiimeihin baariympäristöihin sekä esimerkiksi sirkusteltoissa. Tästä huolimatta ajatus ”etäburleskista” ei ole niin uusi miltä se ensialkuun näyttää. Burleskiesityksistä on tehty tallenteita 1940-luvulla ”elokuvateatterilevitystä” varten, ja 1950-luvulla filmattiin jo ”kokoillan” versioita. Olen katsonut useita vanhoja, jopa yli seitsemänkymmenen vuoden takaisia esityksiä useaan otteeseen, eikä niissä tuntunut mikään häiritsevän. Tilanne on kuitenkin radikaalisti erilainen historiallisia tallenteita katsottaessa: katson niitä tulevaisuudesta käsin, dokumentaationa jostakin mitä ei enää ole. Koronakeväänä kyse ei ollut niinkään taltioimisesta (talteen ottamisesta) vaan eri lokaatiossa olevan samanaikaisen tapahtuman välittämisestä. Tapahtuma on live, mutta ei kuitenkaan.

Muistellessani tätä jo ensimmäisellä katsomiskerralla salakavalasti ilmaantunutta tunnelmaa mieleeni tulee sana, jota onnistuin välttämään kahdentoista vuoden ajan yliopiston taiteentutkimuksen laitoksella: das Unheimlich. Termi kuvaa tutun ja kotoisan (heimlich) piiristä nousevaa selittämätöntä, outoa, tuntemattoman elementin herättämää kauhua. Termi on välillä käännetty suomeksi muotoon kumma. Sigmund Freud käsitteli asiaa vuonna 1919 julkaisemassaan samannimisessä esseessä. On hämmentävää, suorastaan huvittavaa, että kaikista maailman lajeista juuri burleski, tuo olemassaolon karnevalistinen juhla, nostattaa minussa tunteen epämääräisestä ja epämukavasta omituisuudesta – ja tuo mieleen Freudin. Itse koen sen ennen kaikkea oireena siitä, että jokin kokemuksessani on pahasti vinksallaan digiburleskin kohdalla.

 

• • •

 

Suoratoistoburleskin ympärillä leijuva kumma alkoi purkautua esiin vähä vähältä. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota uudenlaiseen, yllättävään hiljaisuuteen. Burleskissa kun on tapana reagoida äänekkäästi haluamassaan kohdassa, useimmiten silloin, kun jotakin tapahtuu lavalla: hanska riisutaan, käänne koreografiassa, jne. Katsoja ikään kuin osallistuu teoksen rakentamiseen antamalla oman oleellisen lisänsä äänimaisemaan ja tilaan. Avatessaan suunsa huutoon katsoja ei ole koskaan yksin, vaikka teko itsessään on yksilöllinen; hurraaminen liittyy samaan ketjuun muiden hurrauksien massaan, jolloin ryhmädynamiikka vahvistuu. Burleskissa katsoja ei ole passiivinen, vaan sekä tulkitseva että lavan tapahtumiin (jotka usein eivät ole yhteismitallisia lavan materiaalisten rajojen kanssa) osaa ja aktiivisesti kantaa ottava.

Uusi äänimaisema ei ollut kokonainen, vaan siitä oli leikattu pois oleellinen osa. Kyse ei ole pelkästään siitä, että tapahtumista puuttui jokin oleellinen aistikokemus: yleisön äänet ja ennen kaikkea äänimaiseman fyysisyys (väreily), vaan siitä, millä tavalla tämä äänettömyys muokkaa tilaa ja tekee itse esityksestä tietyllä tavalla toisen. (Samaa sivusi Venla Kuokkanen Helsingin Sanomien kolumnissaan Saunassa Sallista ja puntteja nostellessa Bachia – Koronakevät osoitti, että kotoilu ja korkeakulttuuri eivät sovi yhteen; HS 14.7.2020.)

Moni burleskiartisti on koronan takia joutunut uuden eteen: esiintymään läsnä olevan yleisön sijasta kameralle. Linssi on kylmä kumppani, se ei vastaa saati reagoi teaseen, sille ei voi antaa esitysrekvisiittaa eikä sitä voi osallistaa. Kamera ei voi ottaa yleisön paikkaa, kamera ei suoraan sanottuna mahdu yleisön kenkiin. Burleskiesiintyjä ottaa yleisönsä, mutta mitä tapahtuu kontaktille ja vuorovaikutukselle, kun katsoja on näkymättömissä, etänä?

En ole ymmärtänyt katsojan olevan näin tärkeä osa esityksen kokonaisuuden kannalta.

Meni tovi ennen kuin ymmärsin äänettömyyden olevan vain pinnalla pilkistävä jäävuoren huippu, sisäänkäynti paljon perustavanlaajuisempaan vinoumaan. Kyse ei ollut niin pinnallisesta asiasta kuin äänen aistimisesta, vaan jostakin paljon syvemmästä, minuun itseeni elimellisesti liittyvästä olemisen tavasta: minulta oli viety yhteisö. Positioni tapahtumaan elimellisenä osana kuuluvana, aktiivisena ”katsojana” oli mitätöity; onlineburleski oli itsessään mitätöinyt katsojan kysymättä katsojalta. Yhtäkkiä minulle ei enää sallittu mahdollisuutta osallistua ja vaikuttaa. Ei ihme, että tuntui niin pirun väärältä. Kameran välityksellä tapahtuva riisuutuminen ilman liveyleisöä tuntui kutistaneen burleskin kahteen toisiaan koskettamattomaan napaan: esiintyjään ja katsojaan, antajaan ja vastaanottajaan. Binäärit tulivat yhtäkkiä jälleen käyttöön niin että päässä kohisee.

Olen aina tiennyt, että burleskissa esiintyjän ja yleisön suhde on interaktiivinen ja intensiivinen, mutta en ole ymmärtänyt katsojan olevan näin tärkeä osa esityksen kokonaisuuden kannalta – siitä huolimatta, että niin monet artistit ovat eri yhteyksissä painottaneet yleisön tärkeyttä nimenomaan esitystapahtuman sisäisissä puitteissa ja osana esitystä, ei pelkästään lipunostajana.

TurrrboCherry (taustalla) analysoi Tinker Bellin riisuutumista opetuksellisessa hetkessä. Olohuonekabaree vol. 3. Tieteiden klubi 9.5.2020.

Olisi yksinkertaistavaa sanoa, että burleski on osallistavaa siinä mielessä kuin se usein ymmärretään. Burleskiin on sisäänkirjoitettu sen oma erityislaatuinen lajihistoriallinen, usein konkreettisessa mielessä vuorovaikutteinen suhde esiintyjän ja katsojan välillä. Burleski on läpi historiansa rikkonut näyttämön neljättä seinää kerta toisensa jälkeen. Ja tänä keväänä se kohtasi viimein seinän, joka ei mennytkään rikki. Kun keho ei ole läsnä ja jaa samaa tilaa kanssani, sekä esiintyjä että minä kumpikin jäämme ikään kuin rannalle. Yhteyttä ei kovasta yrittämisestä huolimatta synny.

Entä mitä katsojan edustajalle, minulle, tapahtui? Huomasin, että tilallisuuden ongelma ei ole niinkään esiintyjän, vaan katsojan: etäburleskin kohdalla artistin tila ei välttämättä muutu, vaan yleisön. Etätapahtuma tarjosi minulle uuden position katsojana: passiivisen ja nurkkakuntaisen. Ei lohduta, vaikka kuinka lukisi Jacques Rancièren teorioita siitä, kuinka katsominen on aktiivista, eikä suinkaan tekemisen (aktiivinen) vastakohta (passiivinen). Niinpä sen sijaan, että olisin voimaantunut pienessä pimeässä nojatuolissani hokemassa itselleni, että katsominen on aktiivista, pääni täyttyi muun muassa seuraavista kysymyksistä:

Burleskiartisti on lavalla subjekti, jolla on valta, mutta mihin tämä valta kohdistuu ja mitä subjektiudelle käy kun tilassa ollaan yksin. Muuttuuko katseen suunta? Muutunko minä kotini pimeässä nurkassa likaiseksi tirkistelijäksi, kun minulle suodaan siihen mahdollisuus sen myötä, etten ole vuorovaikutuksissa muiden kanssa? Vai onko välillä esiin pilkahteleva esiintyjän orpo olemus ja ylösalaisin kääntyneet roolit vain minun tulkintani tilanteesta? Ja liittyykö tämä kaikki siihen epämukavaan, jossakin määrin kammottavaan tunteeseen, joka muistuttaa das unheimlichia? Vai ylitulkitsenko tässäkin tilanteessa? Miksi äänettömyys tuntuu uhkaavalta, vaikkei sille ole järjellistä syytä? Miksi kontaktin puute on niin pelottavaa? Ovatko nämä kysymykset ylipäänsä relevantteja – vai onko tämä nyt vain katsojan kriisi?

Nyt ei ole kritiikin, vaan hengissä selviämisen ja selviytymisen aika – myös kriitikolle.

Löysin itseni tilanteesta, jossa kysymyksiä on sata, mutta vastauksia nolla. Enkä edes tiedä, mistä suunnasta lähtisin kerimään asioita auki. Olen varma vain siitä, ettei ole luontevaa kirjoittaa kritiikkiä tapahtumista, joiden perusta (digitaalinen alusta) herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Oli kuin burleski olisi muuttunut joksikin uudeksi, tunnistamattomaksi taiteenlajiksi. Luovutin, ja siirsin kriitikonkynäni muistiinpanoineen syrjään. Tuli vahva tunne, että nyt ei ole kritiikin, vaan hengissä selviämisen ja selviytymisen aika – myös kriitikolle. Niinpä päätin vain nauttia, ottaa esitykset taustatyömateriaalina ja asiantuntemuksen kasvattamisena. Mitä vastaamattomiin kysymyksiin tulee, yritän lohduttautua armon ajatuksella. Kenties tilanne on jossakin määrin tyypillistä tälle vuodelle: kysymysten esittäminen ja vastaamattomuuden, epävarmuuden sietäminen.

 

• • •

 

”Tuolla takahuoneessa on sellanen surina että huh huh. Siellä on meinaan kaikki meikit jätetty kotiin ja kaikki on hukassa ja lainataan toistemme tavaroita ristiin, tai siis, ei lainata ristiin ainakaan mitään mikä osuu limakalvoille.” Näin aloittaa Suzie Dynamite Tampere Burlesquen tuottaman Teerenpeli Tease Heatwave -tapahtuman. On kolme kuukautta ensimmäisestä katsomastani etäburleskitapahtumasta, ja istun jälleen pienessä ja pimeässä kotikatsomossani. Kun ruutuun lävähtää tuttu Teerenpeli lavoineen ja täysine yleisöineen, väärissä paikoissa olleet palaset alkavat viimein loksahdella kohdalleen.

Heinäkuun puolessavälissä viiden kuukauden tauon jälkeen Teerenpeli Tease palasi tuttuun osoitteeseen Tampereen Hämeenkadulle. Ilta myytiin loppuun jo hyvissä ajoin ennen h-hetkeä, mutta livelipun lisäksi oli mahdollista ostaa myös edullinen lippu online-esitykseen ja seurata tapahtumaa etänä. Minä seurasin – kuten niin useasti kuluneen kevään ja kesän aikana – klubia kotoa käsin.

Kuvakaappaus Teerenpeli Tease Heatwave -tapahtumasta 11.7.2020. Kuvassa juontaja Suzie Dynamite.

Ensimmäistä kertaa kuukausiin kuulin yleisön, jopa näin sen. Kameran sijainti yleisön joukossa, kääntyminen esiintyjän perässä – kuin katsojan pää – ja sivuilla näkyvät kanssakatsojat muokkasivat tilanteen askeleen tutummaksi. Aivan kuin olisin kurkkinut muiden katsojien seasta lavalle. Tilanne välittyi kotikatsomoon elävänä muun yleisön välityksellä. Yhtäkkiä lukunurkkaukseni ei tuntunut enää niin uhkaavalta ja yksinäiseltä kuin syvimmän korona-alhon aikaan. Muut katsojat ikään kuin loivat illuusion siitä, että olisin itse Pirkanmaan sydämessä. Mielenkiintoista oli se, että tunsin jälleen kerran yhteenkuuluvuutta, vaikka olinkin etänä: koin, näin ja tunsin yleisön yhteisönä ja itseni osana sitä. Minulle oli palautettu yhteisö ja positio katsojana, mitkä minulta oli koronan mukana viety. Huomasin yllätyksekseni myös, että kritiikin kirjoittamisen ajatus ei tuntunut enää niin vastenmieliseltä. Heatwavea katsoessa se tuntui jopa luontevalta ja innostavalta, normaalilta.

Toivon hartaasti, että kuolemanhiljaiset studio- ja olohuoneviritelmät jäävät historiaan.

Olen varma siitä, että karanteeniajan klubit, joissa esitykset loppuivat usein kylmäävään hiljaisuuteen esiintyjän paraatikävellessä lavalta, tuntuivat monen muunkin mielestä hyytävällä tavalla väärältä ja vinksahtaneelta. Unheimlich, unheimlich… Toivon hartaasti, että kuolemanhiljaiset studio- ja olohuoneviritelmät jäävät historiaan, mutta samalla haluaisin, ettei burleski luopuisi kokonaan onlinetapahtumista. Että jatkossakin striimattaisiin klubeja, jotta saavutettavuus olisi perinteistä paikkaan ja aikaan sidottua livetapahtumaa laajempi. Sen lisäksi, että se on tasa-arvoinen teko, se luo lähes loputtomat mahdollisuudet tuottajille saada lipputuloja. Tätä kirjoittaessani ainakin muutama taho on tarjoamassa mahdollisuutta seurata tulevia klubeja joko paikan päältä tai kotisohvalta. Hyvä! Samalla ”vältetään sellaista toisten syliin huohottamista”, josta Suzie Dynamite heinäkuisella Teerenpeli Tease -klubilla varoitteli.

 

Kirjoittaja on kriitikko, kirjailija ja väitöskirjatutkija, joka on julkaissut burleskia käsittelevän tietokirjan Burleskikirja (Kosmos 2019).

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort