Mestariteoksella Ilmestyskirja. Nyt ja kassamagneetilla Avengers: Endgame on yhteiset juuret siirtomaa-ajan sorrossa. Nerokas sotaelokuva oli 40 vuotta sitten tiiviimmin asian ytimessä kuin tekijät tiesivätkään, mutta todetaanko supersankarileffa silti vuosikymmenten kuluttua sitä tärkeämmäksi? Covid-19-pandemia ja George Floydin tapaus viittaavat tähän suuntaan.

Palmupuumetsä. Hidastettuna ohi leijuvien helikopterien nostattamaa tomua. Ääniraidalla Jim Morrison laulaa: ”This is the end”, ja palmut leimahtavat napalmitulimereksi.

Hämähäkkimies. Naamionsa riisunut Peter Parker vajoaa maahan punertavataivaisella tuhoalueella, lausuu ”I’m sorry” ja hajoaa tomuna tuuleen.

Molempien tuhon hetkien alkusanat lausuttiin, kun Yhdysvallat lähti Vietnamin sotaan, ja oikeastaan vielä aikaisemmin, kun Euroopan maat alkoivat alistaa siirtomaita, ja vielä sitäkin aiemmin, kun ihmiskunta ensimmäistä kertaa astui ylemmyydentunnon viitoittamalle alistamisen polulle.

Toisen maailmansodan jälkeen homo sapiens on vähitellen siirtynyt tuolta polulta etäämmälle ja etäämmälle. Siirtomaat ovat itsenäistyneet. Suomenkin koulukirjoista on poistettu rotuoppi. Rasismi on lähes kaikkialla ymmärretty haitalliseksi ja perin juurin sivistymättömäksi.

Päättyneellä vuosikymmenellä merkittävä osa ihmiskunnasta alkoi kuitenkin taas hakeutua mainitulle polulle niin Euroopassa, Aasiassa kuin Amerikoissakin, oikeistopopulismin lipun alla.

• • •

Vietnamin palmut palavat elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt (1979), josta ohjaaja Francis Ford Coppola julkaisi viime vuonna 40-vuotisjuhlaversion.

Taustalta löytyvä pienoisromaani, Joseph Conradin Pimeyden sydän puolestaan täytti viime vuonna 120 vuotta. Alkuperäinen Ilmestyskirja, siis Uuden testamentin Johanneksen ilmestys, kirjoitettiin todennäköisimmin 1930 vuotta sitten.

Tarinat, jotka ihmiskunta tuntee omakseen, jatkavat elämäänsä eri muodoissa. Loput hiipuvat pois.

Ilmestyskirja. Nytin vuoden 1979 ensi-illan aikaan kriitikot olivat elokuvan puolesta ja sitä vastaan. 40 vuotta myöhemmin on helppoa todeta, että Coppola summasi nerokkaasti Vietnamin sodan pukemalla sen yhtä aikaa liki realistiseen ja symboliseen tarinamuotoon – jopa paremmin kuin hän itse aikanaan oivalsi.

Elokuvan alussa liekehtivän palmumetsikön vierelle ilmestyvät, ylösalaisin, kapteeni Willardin (Martin Sheen) kasvot. Hotellihuoneessaan sängyllä makaavan Willardin korvissa helikopterien potkurinlapojen säksätys yhdistyy huoneen katossa pyörivään tuulettimeen.

Tapahtumat käyvät humalaisen huuruisiksi, ja niiden aikana tuskainen, tokkurainen Willard tuhrii huonetta omalla verellään. Tilanteen voi rinnastaa Yhdysvaltain sisäiseen kaaokseen, joka alkoi presidentin salamurhasta vuonna 1963. Veri on John F. Kennedyn, huone on USA.

Veri on John F. Kennedyn, huone on USA.

Willardin suostuminen hänen esimiehensä myöhemmin tarjoamaan tappotehtävään puolestaan on kuin valtionjohtajaksi nousseen varapresidentti Lyndon B. Johnsonin ahdistunut päätös aloittaa sotatoimet Vietnamissa 1964. Hänenkin suuhunsa sopisi Willardin kuuluisa vuorosana: ”Halusin tehtävän, ja syntieni vuoksi minulle annettiin sellainen.”

Johnsonin päätöksestä mielipuolisuus lähti vierimään lumipallon lailla. Tuon mielipuolisuuden kuva elokuvassa on eversti Kurtz (Marlon Brando), joka Willard lähetetään surmaamaan.

Kurtz suhtautuu ihmishenkiin samaan tapaan kuin Yhdysvaltain sotilaat, jotka teurastivat My Lain vietnamilaiskylän asukkaita 1968, tai kansalliskaartilaiset, jotka ampuivat Kent Staten yliopiston opiskelijoita 1970, tai kuten Richard Nixon, joka vuoden 1968 presidentinvaalikampanjansa aikana juonitteli onnistuneesti Vietnamin rauhansopimusta vastaan.

Nixonin järkyttävä tihutyö varmistui vasta 2000-luvulla, eikä se siis ollut elokuvantekijöillä tiedossa. Tapahtuneen nosti esiin esimerkiksi Ken Burnsin ja Lynn Novickin kymmenosainen, perusteellinen dokumenttisarja Vietnamin sota (2017).

Vaikka lokakuussa 1967 suurempi osa amerikkalaisista piti sotaan lähtöä virheenä kuin järkevänä päätöksenä, Nixonin sabotaasin jälkeen sota jatkui vielä kuusi vuotta. 1969–1975 kuoli 21 000 amerikkalaissotilasta ja 167 000 Etelä-Vietnamin sotilasta. Pohjois-Vietnamin puolelta ei yhtä tarkkoja lukuja löydy, mutta kun heitä sodan aikana tapettiin arviolta 1,1 miljoonaa sotilasta ja 2 miljoonaa siviiliä, voidaan mainittujen vuosien uhriluvuksi olettaa yksi miljoona. Näin Nixonin kontolle laskeutuisi 1,2 miljoonaa ihmishenkeä.

Kun tiedämme edellisen, on jumalankaltaiseen asemaan viidakossa kohonnut Kurtz vielä entistäkin vahvempi ja kuvaavampi sodan hulluuden symboli.

• • •

Yhdeksi Vietnamin sodan keskeisistä tunnusmerkeistä nousi helikopteri, jota tarvittiin joukkojen siirtämiseen viidakkomaastossa. Coppolan ohella helikoptereista aloittivat elokuvansa myös dokumentaristit Burns ja Novick.

USA:n sotilashelikopterien kyydissä lensi myös muuan Jim Starlin (s. 1949), joka työskenteli Vietnamissa laivaston ilmavalokuvaajana.

Kun miljoonat kuolivat, Starlin selvisi elossa. Vapaa-ajallaan hän piirsi sarjakuvia ja tarjosi niitä eri kustantajille.

Yksi Starlinin vuoden 1973 luomuksista on superroisto nimeltä Thanos. Nimi on lyhenne Thanatoksesta, antiikin mytologian ihmismuotoisesta kuolemasta. Kreikkalaisille hänen kaksosveljensä oli Hypnos, uni, äitinsä Nyks, yö, ja isänsä Erebos, pimeys.

Sekä sotakokemustensa että katolisen koulutaustansa vuoksi Starlin käsitteli töissään suuria teemoja kuten ikuisuutta. Nykyisin hänen töistään tunnetaan parhaiten Infinity War (ikuisuussota), koska siitä tuli nimi myös vuoden 2018 Marvel-supersankariseikkailulle Avengers: Infinity War.

Mainitun elokuvan lopussa Thanos pyyhkäisee Peter Parkerin eli Hämähäkkimiehen ja hänen mukanaan puolet ihmiskunnasta ajasta ikuisuuteen. Supersankarilajityypille elokuvan loppu oli hämmästyttävän pessimistinen. (12-vuotias tyttäreni vihaa sitä.)

Synkän lopun aiheuttama odotusjännitys oli varmuudella yksi syy siihen, että tarinan toinen puolisko, Avengers: Endgame keräsi vuonna 2019 lipputuloja ennätykselliset 2,8 miljardia dollaria.

Kriitikot enimmäkseen kiittelivät, mutta Francis Ford Coppola ilmoitti, Martin Scorsesen aiempaa kriittistä lausumaa koventaen, pitävänsä koko supersankarilajityyppiä halveksuttavana (despicable).

Supersankarileffoja usein väheksytään siitä piittaamatta, että valtava menestys kasvattaa niiden painoarvoa.

En sano, että mestariohjaajien pitäisi katsoa tarkemmin, koska katsominen on vapaaehtoista, mutta tässä kuten monissa muissakin ilmiöissä vain asiaan perehtymällä näkee kokonaisuuden. Supersankarielokuvissa on eittämättömät haittansa – keskeisimpänä rahoituksen suuntautuminen näihin rahantekokoneisiin aidosti uutta luovien elokuvien sijaan – mutta myös hyötynsä.

”Vakavassa pohdinnassa” supersankarileffoja usein väheksytään siitä piittaamatta, että valtava menestys kasvattaa niiden painoarvoa. Nämä elokuvat vaikuttavat valtavaan osuuteen ihmiskunnasta, usein vieläpä herkimmässä iässä.

• • •

Raamatun Ilmestyskirjassa enkelit lähetetään lopun aikoina surmaamaan kolmannes ihmiskunnasta. Sarjakuvantekijä Starlin meni siis katolista kasvatustaan astetta pidemmälle käsikirjoittaessaan uhreiksi puolet maailman ihmisistä.

On tuskin röyhkeää arvella, että Starlinin ajatus tilanteesta, jossa puolet kuolevat ja puolet jäävät eloon, on osin Vietnamin sodan taistelujen inspiroima. USA:n 2,7 miljoonasta sotilaasta kuitenkin kuoli ”vain” 58 148 miestä, 304 000 haavoittui.

Paljon vaarallisempaa oli olla pohjoisvietnamilainen, joita siis kuoli yli kolme miljoonaa, enemmän kuin kymmenesosa väestöstä. Heitä voi pitää Vietnamin siirtomaahallinnon viimeisinä uhreina.

Vietnamista tuli Ranskan siirtomaa-aluetta vuonna 1858. Muiden kolonialistivaltioiden tapaan Ranskan vallankäyttö perustui sumeilemattomaan väkivaltaan.

1950-luvulla vietnamilaiset toivoivat, että toisessa maailmansodassa sortoa vastustanut USA asettuisi heidän itsenäistymispyrkimystensä taakse. Kävi päinvastoin: kommunisminpelkoinen presidentti Dwight Eisenhower ryhtyi avokätisesti tukemaan Ranskan sotaa vietnamilaisia vapaustaistelijoita vastaan. Vuonna 1954 USA maksoi jo lähes 80 prosenttia sotimisen kuluista.

Vietnamilaiset toivoivat, että toisessa maailmansodassa sortoa vastustanut USA asettuisi heidän itsenäistymispyrkimystensä taakse. Kävi päinvastoin.

Lopulta sotimiseen sitten osallistui myös Jim Starlin. Tarinankerronnan ystävänä Starlin epäilemättä tunsi Joseph Conradin maailmankuulun Pimeyden sydän -romaanin, oletettavasti myös sen tosipohjaisuuden.

Conrad kirjoitti Pimeyden sydämen vierailtuaan Kongon vapaavaltiossa, jonka omisti Belgian kuningas Leopold II. Täsmällisten lukujen laskeminen on tässäkin verilöylyssä mahdotonta, mutta tutkijoiden mukaan osapuilleen puolet alueen väestöstä, noin 10 miljoonaa ihmistä, kuoli vapaavaltion vuosina 1885–1908.

Syynä olivat erilaiset julmuudet, joita käyttämällä paikalliset pakotettiin keräämään luonnonkumia. Summittaisen väkivallan aikaan sairaudet levisivät ja syntyvyys romahti.

Starlin päätyi kirjoittamaan sarjakuvan, jossa lihaksi tullut kuolema pyyhkäisee maan päältä puolet ihmisistä. Yhdysvalloissa ”ensimmäisen tv-sodan” kauhunäyt kokenut Francis Ford Coppola puolestaan tarttui Conradin romaaniin ja päätti muokata sen kuvaksi Vietnamin sodasta.

Ilmestyskirja. Nytin vuosien 2001 ja 2019 versioissa sodan kolonialismitausta huomioidaan vierailemalla ranskalaisomisteisella plantaasilla.

• • •

Elokuvataiteellisesti Avengers: Endgame ei luonnollisestikaan yllä lähelläkään Ilmestyskirja. Nytiä, vaikka ohjaajat Anthony ja Joe Russo työnsä osaavatkin. Tarinankerronnassa on jouduttu tekemään myönnytyksiä esimerkiksi roolihenkilöiden valtavan määrän vuoksi.

Avengers: Endgamen sankarijoukko ryhmäkuvassa.

Mutta onko Endgame, joka summaa 22 elokuvan mittaisen Marvel-supersankarielokuvien sarjan, samalla myös summaus omasta ajastamme, samaan tapaan kuin Ilmestyskirja. Nyt on tiivistelmä ajautumisesta Vietnamin sotaan? Ehkäpä vielä tavalla, joka hahmotetaan parhaiten vasta 40 vuoden kuluttua?

Kuten rasismia oivaltavasti käsittelevästä, mutta muodoltaan melko tavanomaisesta kauhuelokuvasta Get Out (2017) on voitu havaita, elokuvataide sisältää muitakin arvoja kuin taiteellisen arvon. Näistä merkittävin on yhteiskunnallinen arvo.

Supersankarielokuvien kohdalla moni ehkä haluaisi taide-sanan sijaan käyttää sanaa viihde, mutta tämä on makuasia. Tähtinäyttelijävetoista viihdettä oli Billy Wilderin Piukat paikatkin (1959), mutta taiteena sitä nykyisin pidetään.

On lähes varmaa, että neljän vuosikymmenen kuluttua supersankarielokuvat nähdään yhtenä omaa aikaamme määrittävistä kulttuuri-ilmiöistä, samaan tapaan kuin 1970-luvun loppupuoli muistetaan elokuvista Tappajahai (1975), Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa (1977), Tähtien sota (1977), Alien – kahdeksas matkustaja (1979) ja Ilmestyskirja. Nyt (1979).

Tai samaan tapaan kuin 1950-luvun loppua ja 1960-lukua kuvastaa Ranskan uusi aalto, joka vangitsi filmille näiden vuosikymmenten vapaan tuulahduksen.

Vuonna 2059 ehkä äimistellään tai ihastellaan, mutta varmuudella muistetaan, että vuonna 2019 satoja miljoonia ihmisiä ympäri maailman kiinnosti, selviääkö ihmiskunta kiipelistä, johon se ajettiin Infinity Warissa.

• • •

Kun yleisö on näin valtava, Endgamen kaltaisten elokuvien tekijät voisivat halutessaan myrkyttää mieliä ympäri maailmaa, vaikkapa ujuttamalla elokuvaansa D. W. Griffithin Kansakunnan synnyn (1915) suoraviivaista rasismia tai kymmenien intiaanivihamielisten lännenelokuvien, Likaisen Harryn (1971) tai Tosi valheita -toimintajännärin (1994) rodullistettua roistokuvaa.

Vaihtoehtoisesti he voisivat kiihdyttää geopoliittista epäluuloa, kuten 1980-luvulla tekivät vaikkapa elokuvat Punainen vaara (1984), Rambo – taistelija 2 (1985) ja Top Gun – lentäjistä parhaat (1986).

Onko Endgame, joka summaa 22 elokuvan mittaisen Marvel-supersankarielokuvien sarjan, samalla myös summaus omasta ajastamme?

Endgamen tekijät kuitenkin toimivat päinvastoin. Tätä voi kutsua poliittiseksi korrektiudeksi ellei peräti maailmanpoliittiseksi korrektiudeksi.

Mielestäni osuvampi ilmaus kuitenkin on fiksu humanismi – siitä huolimatta, että takana vaikuttaa myös laskelmoiva markkinalogiikka. Siis esimerkiksi aasialaisia kohtaan ylimielinen elokuva ei voisi menestyä tai todennäköisesti edes päästä markkinoille Kiinassa.

Lähestymistapa on fiksu siksi, että rasistinen elokuvantekijä saa nykyisin idiootin leiman otsaansa. Humanismilla tarkoitan tässä ihmisarvoa kunnioittavaa maailmankuvaa.

Pidän täysin mahdollisena, että kun Avengers: Endgamea katsotaan neljän vuosikymmenen kuluttua, sitä pidetään merkkinä ajasta, jolloin supersankarielokuva osaltaan valjastettiin taisteluun epätasa-arvoa ja maailmassa jälleen päätään nostanutta nationalismia ja fasismia vastaan. Naiiviuskin epäilemättä nähtäisiin, mutta siitä lisää tuonnempana.

• • •

Tilanne Endgamen alussa on symbolinen samaan tapaan kuin Ilmestyskirja. Nytin alussa:

Hirviömäinen Thanos on saanut haltuunsa ikuisuuskivet (lue: valitsijamiesäänet, Valkoisen talon). Hän on päättänyt, että puolet ihmiskunnasta on haitaksi. (Erikseen korostettakoon, että pohjatarinan siis keksi Jim Starlin jo 1970-luvulla, asetelma on pitkälti sattumaa.)

Donald Trump ei valtaan noustuaan ryhtynyt kansaansa yhdistäväksi presidentiksi. Hän halusi pitää yllä poliittista sotatilaa, jota republikaanipuolue voimisti Barack Obaman presidenttikaudella.

Maailmankin Trump on jakanut kahtia. ”Hyvien” puolelle on valikoitunut ihmisoikeuksista piittaamattomia valtioita kuten Venäjä, Turkki ja Pohjois-Korea, vähän twiittauspäivästä riippuen. Trumpin tuesta ja toisaalta piittaamattomuudesta nämä johtajat ovat saaneet lisävirtaa valitsemallaan tiellä, mikä on osaltaan vahvistanut maailmanlaajuista kahtiajakoa. Esimerkiksi Kiina välittää nyt entistäkin vähemmän ihmisoikeuksista ja on ottanut Hongkongin kuristusotteeseensa.

Covid-19-pandemia on näyttänyt, miten viimeisimmät Avengers-elokuvat kommentoivat aikaamme syvemmin kuin tekijät aavistivatkaan. Koronaviruksen viattomien uhrien määrä on noussut satoihin tuhansiin, kun Trump ja hänen faninsa kuten Brasilian Jair Bolsonaro ja Britannian Boris Johnson ovat asettaneet oman egonsa etusijalle päätöksenteossa.

• • •

Kun Thanoksen aikaansaamaa epätoivoa ja tuhoa lähdetään Endgamessa korjaamaan, etualalla ovat kyllä amerikkalaiset supersankarit, mutta joukkoon kuuluvat myös venäläinen Musta Leski ja skandinaavijumala Thor. Afroamerikkalaisia edustaa – vähän päälleliimatusti, myönnettäköön – Iron Manin ystävä, niin ikään metalliasuinen War Machine, mutta myöhemmin mukaan liittyy Musta pantteri ja naissotureita hänen afrikkalaisesta Wakandan valtiostaan.

Taisteluun osallistuu myös muita naispuolisia sankareita, kiinalaisia munkkeja (joiden soisi kyllä olevan tiibetiläisiä) ja monenmoista ulkoavaruuden väkeä. Ei siksi, että näin syntyisi paras mahdollinen tarina, vaan siksi, että kaikki olisivat mukana.

Toinen syy väkimäärälle ilmiselvästi on, että näin lopputaisteluun saadaan massiivinen mylläkkä. Tämä on Avengers-elokuvien piinallinen maneeri, josta ainoan poikkeuksen muodosti Infinity Warin hillitty, masentuneen oloinen päätös.

• • •

En luonnollisestikaan varmuudella tiedä, miten sankarijoukon monikulttuurisuus vaikuttaa niihin lapsiin, jotka Endgamen ovat saaneet katsoa (Suomessa ikäraja on K9/12). Hyvällä tuurilla vaikutukset kuitenkin ovat kauaskantoiset.

Se tiedetään jo nyt, että Black Panther (2018), elokuvataiteellisista puutteistaan huolimatta, oli monelle mustaihoiselle lapselle voimauttava kokemus, samoin kuin superluokan naissankareista kertovat Wonder Woman (2017) ja Captain Marvel (2019) monille tytöille.

Charles Chaplin, Nykyaika (1936)

Ymmärrän senkin, että jotkut pitävät tällaista ajattelua kaupallisesta viihdetuotteesta ylioptimistisena ja supersankarielokuvia yksinomaan naiiveina. Mutta naiivia (ja samalla kaupallista) oli myös megatähti Charles Chaplinin ajatus herätellä maailmaa natseja vastaan tekemällä komedia Diktaattori (1940) tai työläisten riiston vastustaminen Nykyajalla (1936).

Jos lapsiamme aivopestään amerikkalaisen populaarikulttuurin kuluttajiksi, voimme ainakin iloita siitä, että pesu tehdään oikeansuuntaisin harjanvedoin. Toki heille pitää tarjota Chapliniakin.

• • •

Vaikka Coppola ammentaa nerokkaasti menneisyydestä ja Ilmestyskirja. Nyt on ainakin itselleni tarjonnut yhden syvimmältä viiltävistä elokuvaelämyksistä, kykeneekö tuo mestariteos muuttamaan maailmaa? Ja jos kykenee, parempaan vai huonompaan?

Olisiko esimerkiksi mahdollista, että ihmiset Ilmestyskirjan katsottuaan toteaisivat, että koska sota on noin mielipuolista, siihen ei ole koskaan syytä lähteä? Valitettavasti tämä on osoittautunut naiiviksi toiveajatteluksi.

Haastattelemalla sotilaita on havaittu, että myös sodanvastaiset sotaelokuvat innostavat nuoria miehiä hakeutumaan taisteluun. Vaaran ja jännityksen imu on mukana myös Ilmestyskirjassa – ja kuuluukin olla, sekä tarinankerronnan että sotakokemuksen esittelyn näkökulmasta. (Kaksi kolmasosaa Vietnamissa palvelleista amerikkalaissotilaista oli vapaaehtoisia.)

On siis todennäköistä, että Ilmestyskirja. Nyt, kaikesta vaikuttavuudestaan ja ahdistavuudestaan huolimatta, ei ole muuttanut taide-elämysten ulkopuolista maailmaa piiruakaan parempaan suuntaan.

Entä Avengers: Endgame? Aivan loppujen loppujen lopuksi?

• • •

Supersankarielokuvista pitävän on vaikeaa olla fasisti tai oikeistopopulisti.

George Floydin murha nostatti USA:ssa historian laajimmat poliisiväkivallan vastaiset mielenosoitukset. Lähes kaikki marssijat, oletettavasti osin pandemiastakin johtuen, olivat nuoria aikuisia.

Poikkeuksellista protesteissa on ollut valkoihoisten suuri osuus – esimerkiksi New Yorkissa, Washingtonissa ja Los Angelesissa heitä oli yli puolet osanottajista, kertoi The New York Times. Mielenosoittajien monenkirjavuus vahvisti ajatusta siitä, että liikkeellä oltiin oikeudenmukaisuuden, ei yksinomaan oman väestönosan puolustamisen vuoksi.

Jos joku oli kymmenvuotias nähdessään Iron Manin (2008), joka oli ensimmäinen 22 elokuvan mittaisessa Marvelin supersankarisaagassa, tänään hän on 22-vuotias. Mikäli innostus syttyi, kyseinen henkilö on käynyt katsomassa saagan kaikki elokuvat, ja oletettavasti vielä erilaisuuden hyväksymiseen kannustavat kymmenen X-Men-elokuvaa (2000–2019) päälle.

Ovatko nämä 32 supersankariseikkailua vaikuttaneet mainitun kymmenvuotiaan ja miljoonien muiden amerikkalaislasten maailmankuvaan? Todennäköisesti. Vaikuttavatko ne heihin yhä, aikuisuuden alussa? Todennäköisesti.

Vähintään se on ilmiselvää, että supersankarielokuvista pitävän on vaikeaa olla fasisti tai oikeistopopulisti.

• • •

Kun nuoria amerikkalaisia 1960- ja 1970-luvuilla houkuteltiin mukaan Vietnamin sotaan, heille väitettiin, että hyvä USA käy Kaukoidässä taistoon pahaa kommunismia vastaan. Vasta aikuisuuden kynnykselle päässeisiin mieliin tämä upposi tehokkaasti.

Vuosikymmenten varrella monelle amerikkalaisveteraanille on hahmottunut, mikä osa virallisessa totuudessa oli faktaa, mikä fiktiota. Vietnamin sota -dokumenttisarjassa useampikin heistä totesi, että olisi mieluummin taistellut vastapuolella, itsenäisyyden ja vapauden puolesta.

George Floydin murhan kohdalla kyse ei ole ismeistä tai mielikuvista. Pahan ja hyvän ero on niin äärimmäisen selvä, että sitä ei kukaan voi uskottavasti kyseenalaistaa vuosikymmenten kuluttuakaan.

Kun virka-asuinen tappaja Derek Chauvin kuvattiin kännykkävideolle hitaassa murhatyössään, epäoikeudenmukainen kuolema sai selkeän, elokuvakerronnasta tutun ihmismuodon.

Roistoilta päätettiin riistää tappamisen oikeus, yhdessä. Päätettiin repiä alas roistojen valtaa symboloivat patsaat, yhdessä.

40 vuoden kuluttua nuo patsaat puuttuvat yhä katukuvasta.

Kirjoittaja on teatterin ja draaman tutkimusta Tampereen yliopistossa opiskellut vapaa kriitikko (hum. kand.), Helsingin Sanomien avustaja vuodesta 2001 ja SARVin jäsen vuodesta 2015.