Vietin nuoruuteni siten, että ensin lähdin vaihto-oppilaaksi Saksaan, sitten töihin Itävaltaan, Ruotsiin ja Englantiin. Myöhemmin vietin kymmenen vuoden ajan pitkiä aikoja silloisen brittiläisen elämänkumppanini kanssa Itä-Karibialla, Barbadoksella. Kaikkien näiden kokemusten tuloksena kansainvälisyydestä muodostui elämäntapa, ja siitä sukeutui myös iso osa ystäväpiiriä.

Siksi olinkin ihmeissäni, kun nuorena kuvataidekriitikko-taidejournalistina menin kuuntelemaan iäkkäämpien kuvataidekriitikkoherrojen puhetta alan kansainvälisestä toiminnasta. ”Tapasin sen ja sen…”, ”Minäkin tapasin sen!”, ”Mutta minä tapasin vielä senkin”… Ja siten oltiin henkeäsalpaavan kansainvälisiä, itse kukin varmasti mielestään enemmän kuin kukaan muu. Mitä tämä kansainvälisyys on, mietin itsekseni.

Mitä tämä kansainvälisyys on, mietin itsekseni.

Kansainvälisyys määritellään perinteisesti kansojen ja valtioiden välisenä vuorovaikutuksena. Taloudessa se liitetään toistuvasti kilpailukykyyn. Aihetta on tutkittu paljon. Globalisaation tutkimuksen kiistaton guru on kanadalainen Marshall McLuhan (1911–1980), kommunikaatioteoreetikko jota on myös tituleerattu ”informaatioajan profeetaksi” ja ”kommunikaation ja mediatutkimuksen isäksi”. Hänen tunnetuin sloganinsa on ”medium is the message” kirjassa Understanding media (1964), jossa hän pohtii teknologiakehityksen kansainvälisiä vaikutuksia.

McLuhanin mukaan media määrittelee, miten sanoma mielletään. Hän piti uutta mediaa miljöönä tai ympäristönä, ei pelkkänä teknologiana kuten nykyään usein ajatellaan. McLuhanin mukaan moderneilla elektronisilla kommunikaatiovälineillä kuten radiolla, televisiolla, elokuvilla ja tietokoneilla tulee olemaan kauaskantoisia sosiologisia, esteettisiä ja filosofisia seurauksia, siinä määrin että ne todella muuttavat ihmisten tapaa kokea maailma.

Iskusanansa maailmankylä, ”global village”, McLuhan lanseerasi jo vuonna 1962. Hänen mukaansa elektroninen keskinäisriippuvuus tulee tuhoamaan printtimedian ja ihmiskunta tulee siirtymään individualismista ja fragmentaatiosta kollektiiviseen identiteettiin, heimolaisuuteen ja näin ”global villageen”.

McLuhania tuoreempi globalisaatioguru on niin ikään kanadalainen Naomi Klein, joka julkaisi vuonna 1999 kirjan No Logo. Klein keskittyy kirjoissaan – useita seurasi – kulutuskapitalismin kritiikkiin, siihen miten monikansalliset yritykset kuten Nike, Shell, Disney, Coca Cola, Pepsi, Microsoft ja tietysti McDonald’s samanlaistavat maailmaa usein eettisesti kyseenalaisin tavoin.

McDonaldisaatiosta onkin tullut oma tutkimushaaransa. Yhdysvaltalaisen sosiologin George Ritzerin termi tarkoittaa tuotantoprosessin rationalisoimista äärimmilleen, ja ilmiön alkuperänä pidetään Henry Fordin visiota autojen tuotantolinjasta. Rationalisointi, jota myös Mc Donald’s toteuttaa, voi kuitenkin johtaa epärationaalisuuteen, jota muun muassa yksinkertaisiin tehtäviin erikoistetut työntekijät saattavat harjoittaa.

Kansainvälisyyden tutkimuksessa on muutamia johtavia tendenssejä. Realistiseen kansainvälisyystutkimukseen liittyy keskeisesti poliittisen historian näkökulma: politiikka on aina konfliktin lähde vallankäyttäjien kesken. Liberalistisessa suuntauksessa puolestaan katsotaan, että edistys on mahdollista, jos tavoitellaan kasvavia harmonisen yhteistyön tasoja. Konstruktivistinen tutkimus nojaa kognitiiviseen käsitykseen tiedosta, joka sveitsiläispsykologi Jean Piaget’n (1896–1980) hengessä on omaksuttu jo ennen kouluaikaa.

Mistä löytäisin tutkimusta yksilön ja kansainvälisyyden ideoiden tai käsitteiden suhteista?

Kansainvälisyystutkimuksesta on vaikea löytää guruja, mutta irlantilaisen Fred Hallidayn (1946–1964) kolmikantaluokittelu on jäänyt elämään. Hegemoninen kansainvälisyys liittyy Hallidayn mukaan kansallisvaltioiden dominanssiin suhteessa muihin, mistä kolonialismi ja imperialismi ovat hyviä esimerkkejä. Vallankumouksellinen kansainvälisyys liittyy konflikteihin, esimerkkeinä vaikka Kiina ja Tiibet. Liberaaliin kansainvälisyyteen kuuluvat YK, lasten oikeudet, myöhemmin hallidaylaisittain myös taistelu HIViä vastaan tai mustat protestoijat Yhdysvaltain kaduilla.

Oikea kansainvälisyysajattelun kukkanen on Suomen opetushallituksen vaalima ”kotikansainvälisyys”. Nimi on yhtä ristiriitainen kuin sen ehdotetut toteutumismuodot. Oppilaat voivat verkon kautta osallistua kansainvälisyyshankkeisiin(?), ja tutustua oman koulun kielelliseen ja kulttuuriseen monimuotoisuuteen, vierailla jopa kansainvälisissä yrityksissä. Lisäksi opettajat voivat opetuksessaan tuoda esiin kansainvälisiä näkökulmia. Tämä on varmasti helppoa, kun vanhemmat pommittavat heitä sähköpostiviesteillä tyyliin ”meidän kultapupumme ei varmasti kiusaa vieraslajeja” ja jatkuvasti pitäisi lanseerata uusia opetussuunnitelmia, samalla filosofoiden syvällisesti kansainvälisyydestä.

• • •

Mutta mistä löytäisin tutkimusta yksilön ja kansainvälisyyden ideoiden tai käsitteiden suhteista? Kun en löytänyt, päätin kysyä kansainvälisiltä yksilöiltä.

Jukka Korkeila, valtionpalkinnolla ja muillakin tunnustuksilla kruunattu kuvataiteilija sanoo: ”Henkilökohtaisesti kansainvälisyys merkitsee minulle partneriani, saksalaista näyttelijää Markus Kargeria. Asumme Saksassa Glauburgissa, Hessenissä, mutta meillä on myös tukikohdat Berliinissä ja Helsingissä. Jos kansainvälisyydessä on kyse tasapuolisesta dialogista ja ristipölytteisyydestä olen sen kannalla, mutta jos on kysymys globaalin valtavirran ulottamisesta joka kolkkaan, sanon kiitos ei!”

Saksalainen Silke Heuser työskentelee Yhdysvalloissa Maailmanpankissa kehitysmaiden asioihin paneutuen. ”Kansainvälisyys on minulla päivittäistä ja kärsivällisyyttä vaativaa, sekä kotona että työssä. Adoptiotyttäreni on kiinalainen ja mieheni kolmannen polven kiinalais-amerikkalainen. Kehitysyhteistyössä myös Maailmanpankissa törmää globalisaatio-ongelmaan. Vaikka yhteistyökumppanini tulevat eri kulttuureista, he ovat käyneet samat eliittiyliopistot ja siksi harjoittavat hyvin samanlaista diskurssia!”

Nick Whittle, kuvataiteesta ja kirjoittamisesta palkittu Barbadoksella elävä taiteilija menee suoraan asiaan. ”Post-koloniaalisessa kansainvälisyydessä on kyse siitä, miten hyvin vastataan eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen taide-eliitin tarpeisiin. Taidemaailman globalisaatio nojaa muutenkin liian paljon ’nojatuolikuratointiin’; siihen että toiselle tuttu taiteilija välitetään kaverille.”

Ateljeissa ei silloin tarvitse käydä. ”Eräs ranskalainen, postkoloniaalista maata edustava AICAn jäsen (Association internationale des critiques d’art) sanoi minulle myös, että minkä takia järjestän kongressia Karibialle, kun siellä ei ole mitään taidetta tai kulttuuria?”.

Esimerkkejä tällaisista asenteista olisi minulla paljonkin, mutta tyydyn kysymään: kansainvälisyys? Iso sateenvarjo, jonka alle mahtuu kaikkea hyvästä, pahasta ja mahdottomasta.

Kirjoittaja on taidehistorioitsija, taidejournalisti ja kriitikko.