We desire a different kind of book club – one more in keeping with the interests of the people, more democratic. The revolutionary workers and soldiers of the internet have overthrown the old hegemony of the journalist, and cleaned out all the critics from the ivory towers.^[1]

Näin The Guardianin kirjallisuustoimittaja Sam Jordison kiteytti juuri perustamansa virtuaalisen lukupiirin hengen vuonna 2011: enemmän yleisön kiinnostuksen, enemmän demokratian mukaista.

Lukupiirin ideana on ottaa kuukausittain käsittelyyn kirja, jota lukijat ovat ehdottaneet Guardianin määrittelemän teeman perusteella. Jordison kirjoittaa esittelyn, jonka pohjalta käydään keskustelua niin kommenttiosiossa kuin kirjailijan verkkovierailunkin aikana.

Jordisonin tekstit eivät ole perinteisiä kritiikkejä – tai aina edes review-tyyppisiä katsauksia. Esimerkiksi Kazuo Ishiguron teosta The Unconsoled (1995) käsittelevän esittelyn yhteydessä Jordison ilmoittaa päässeensä vasta sivulle 200, kun sivuja kaikkineen on yli 500.^[2]

Konsepti tuntuu toimivan. Nimimerkkien takaa kirjoittavien lukijoiden keskustelu on korkeatasoista mutta vapautunutta. Sekä Jordison että muut lukijat myöntävät auliisti, jos jokin tekstissä on mennyt yli hilseen. He myös kannustavat toisiaan jatkamaan lukemista ja motivoituvat toistensa kommenteista.

I feel both vindicated and incredible dumb after reading both the article and the comments. […] But I’m trying, and reading these articles and these comments makes me want to keep [reading].^[3]

Unelmoivat visionäärit ankeuttajien uhreina?

Kun Jordison julisti kontribuutionsa netin vallankumoukselle, tiedon portinvartijoiden ja arvioiden langettajien viattomuuden aika oli ollut jo hyvän aikaa ohitse.

Aina löytyy joku, joka on perehtynyt aiheeseen toimittajaa tai kriitikkoa syvällisemmin, perusteellisemmin ja laajemmin. Netti tarjoaa kanavan tehdä tämä tiettäväksi kaikille.

Jos jo sitä ennen journalistien, niin vuoteen 2011 mennessä oli myös vastaanottajien huolettomuus mennyttä. Netti mahdollistaa kanavan sellaisillekin kommentoijille, jotka vain luulevat tai esittävät tietävänsä paremmin.

Netti mahdollistaa kanavan sellaisillekin kommentoijille, jotka vain luulevat tai esittävät tietävänsä paremmin.

Kaihomielin muistelen vuosituhannen vaihteen voivottelua informaatiotulvasta. Tarkoituksella tai riittämättömällä tietopohjalla tähän tulvaan lisätty dis- ja mis-sellainen ovat tuoneet mukanaan varsinaisen infopaisumuksen.

Taide ja sen paratekstit katsovat tätä kuohuntaa hieman sivusta. Enemmän ne ovat kiinnostuneita tavoista, joilla totuutta ja todellisuutta tuotetaan ja esitetään. Netti ei ole taiteelle samalla tapaa ongelmallinen areena kuin tiedolle. Tai kritiikille.

Mediassa kritiikillä viitataan usein kielteiseen palautteeseen tai jopa kohtuuttomaan arvosteluun – silloinkin kun viitataan kriitikkoon.^[4] Yleiskielessä sen merkitys on ajautunut negatiivisempaan suuntaan tasapuolisuutta ja harkintaa konnotoivasta alkuperästään (sana ”kritiikki” perustuu kreikan kielen verbiin ”krinein” – erottaa, valita, ratkaista).

Jos jo sanassa kritiikki on jotain väisteltävää, niin kriitikolla on varsinkin sosiaalisen median tsemppiterrorin keskellä paha kaiku. Mieleenjäänein on ollut kommentti, jonka mukaan kriitikko on se tyyppi, joka kusee väärin sytytetyn nuotion sammuksiin.

Vain negatiivisten tunteiden tuivertama yksilö esittää näkökulmia, jotka uhmaavat intohimon prinsiippiä. Pelkkä unelmointi kun ei enää riitä, vaan hulluimmatkin haaveet on pyrittävä toteuttamaan. (Kyllä kai edes joku katuu kuolinvuoteella sitäkin, että meni ja uhrasi kaiken tärkeän jonkun järjettömän illuusion tavoitteluun?)

Kirjailija Riku Korhonen kirjoitti yhdeksänteen Grantaan^[5] (jonka kantta koristaa sydämestään mustetta ammentava hahmo) esseen, jossa kirjailijaelämän realiteettien tilitys lipsahtelee väkivaltafantasioihin. Niissä Korhosen esseeminä pahoinpitelee hänen kirjoistaan sopimattomalla tavalla kirjoittaneita kriitikoita. Hän aloitti esseensä vertaamalla taiteilijan työn hallitsemattomuutta hätäviestiksi sytytettyyn nuotioon, joka karkaa koteja polttavaksi maastopaloksi.

Kriitikko on se tyyppi, joka kusee väärin sytytetyn nuotion sammuksiin.

Laitetaanpa Korhosen vertaus ja asenteista kielivä kriitikon luonnehdinta resonoimaan keskenään: väitän, että tämä katastrofialtis aikamme kaipaa myös niin kutsuttuja nuotioonkuseskelijoita.

Turhanaikaisten roihujen sammuttamisen ei kuitenkaan pitäisi olla vain – vaikka se voisi olla osaksi myös – taidekritiikin tehtävä. Onhan rovioita, joiden varhainen kastelu olisi toiminut niin taiteen kuin kritiikinkin eduksi.

Aivan kuten kirjailija, myös kriitikko voi epäonnistua. Hänkin voi kokea, että häntä ja hänen työtään toistuvasti mitätöidään ja palaute on epäreilua, julkisesti leimaavaa ja halvauttavaa.

Kun Tero Kartastenpää teki Imageen jutun kritiikistä, haastatelluista jopa kriitikkoa edustanut Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander oli sitä mieltä, ettei kritiikki ole aina paras tapa käsitellä teosta. Jutun ingressissä luki: ”Kritiikeistä on tullut tuoteselosteita, taiteilijat nauravat räkäisesti kriitikoilleen.”^[6]

Tekstiä lukiessa en voinut välttyä ajattelemasta, miten ihminen kriitikon takana piilotetaan menneen maailman karikatyyriin, nyt jo koomiseksi käyneeseen hahmoon, joka kirjallisuustoimittajankin mukaan köröttelee ”taiteilijanäkijöiden jälkijunassa”. Jos jopa kulttuuritoimittaja määrittelee kritiikin ”vastahankaisuudeksi”, on valta-asetelma aivan jotain muuta kuin yleisesti annetaan ymmärtää.

Kriitikot eivät tunnu pääsevän työnsä ulkopuolella ääneen ihmisinä. Jos kriitikon katsotaan olevan intohimoinen, hänen liekkinsä kumpuaa suoraan saatanan sielusta ja palaa silkasta pahansuopuudesta.

Silloin, kun taiteilijat eivät kuittaa kritiikkiä tyhjänpäiväiseksi, he tuntuvat toistelevan, miten paljon vaikutusta sillä on. Jos sitä ei omasta teoksesta kuulu, kysellään miksi. Mitä kirjailijat odottavat kirjallisuuskriitikoilta? Ilmaisia mainoksia, joiden rahallinen korvaus on usein tekijälle vaadittuun työhön nähden olematon? Jos freelance-pohjalta työskentelevä kriitikko suhteuttaisi työmäärän palkkioon, lopputuloksena todellakin olisi arvio, jossa kirjaan ei ole juurikaan perehdytty.

Tutustuimme kriitikko Nokkaan, joka kirjoittaa tuttavansa konsertista silkkaa ilkeyttään ikävän arvion.

Kirjailija loukkaantuu, jos hänen autofiktiiviseen kuurupiiloonsa ei lähdekään ylistäviä adjektiiveja karkeloiden mukaan. Kirjansa sivuilla (tai esseessään) kirjailija raatelee taiteensa nimissä todellisia henkilöitä todellisilla nimillään, mutta jos kriitikko kirjoittaa kirjasta negatiivisesti, hän on kohtuuttoman julma ja somepostauksissaan murtuva taiteilija tämän laiskan ja lahjattoman lurittelijan uhri.

Suostuttelu tähän käsitykseen aloitetaan varhain: Poikani ensimmäisen luokan aapisessa (Seikkailujen aapinen, Otava, OPS 2016) tutustuimme kriitikko Nokkaan, joka kirjoittaa tuttavansa konsertista silkkaa ilkeyttään ikävän arvion. Oppilaat ovat kyllästyneet Nokan negatiivisuuteen ja käyvät korjailemassa tekstiä. Päätoimittaja innostuu: tästä lähtien yrmeä Nokka saa kirjoittaa vain positiivisia juttuja!

Leikkisä, vuorovaikutteinen kritiikki

Media – varsinkin se sosiaalinen – rakastaa areenataistoja. Usuttamalla taiteilijat haukkumaan kriitikoitaan he toivovat kipakkaa vastareaktiota. Peukutko ratkaisevat, kuka selviytyy?

Sitä olen toki miettinyt, onko päivälehtikritiikki tekstilajina tullut tiensä päähän. Mitä järkeä on pyrkiä kehittymään lajissa, jota kukaan ei tunnu arvostavan?

Minusta perinteinen kritiikki on samalla tapaa tarpeellista kuin kirjallisuus painettuna tekstinä. Molemmat parhaimmillaan luotaavat ulottuvuuksia, joita ei muilla muodoilla tavoita. Äänikirja ei pysty välittämään typografian, välimerkkien tai lukemiselle luontaisen edestakaisen liikkeen (joku sana tai lause ankkuroi itsensä aiemmin luettuun sanaan tai lauseeseen, jonka merkityksen se muuttaa) synnyttämiä tasoja. Vain kritiikki pyrkii journalismin lajina ymmärtämään mitä nämä tasot merkitsevät.

Voisiko kritiikki muuttua keskustelevampaan suuntaan? Arviot ovat hetkensä tuotteita: kesken jääneen ajatusprosessin jatkuminen tai uusi näkökulma esimerkiksi johonkin toiseen teokseen perehtymisen myötä voi muuttaa kriitikonkin näkemyksen.

Edellä viitatussa Imagen kritiikkiä käsittelevässä jutussa toimittaja-kirjailija Minna Lindgren ehdottaa kritiikin sijasta asiantuntijajournalismia, mitä Majander komppaa sanomalla, että pitäisi tehdä kritiikkiä myös ihmisille, jotka eivät lähtökohtaisesta ole kiinnostuneita kirjoista, ”pitäisi pystyä kertomaan, että tässä esityksessä, kirjassa, leffassa on tällainen kulma, joka voisi kiinnostaa juuri sinua”.

Guardianin lukupiirikonseptissa asiantuntijajournalismi kohtaa lukijoita kiinnostavat näkökulmat. Mahdollisuuksien mukaan kirjailijakin osallistuu: lukijat saavat esittää kysymyksiään verkkohaastattelun kautta.

Lukupiirikonseptissa asiantuntijajournalismi kohtaa lukijoita kiinnostavat näkökulmat.

Guardianista löytyy myös vastaus koreografi Sonya Lindforsin Imagessa esittämään kysymykseen siitä, miten tuoda leikkisyys takaisin kritiikkiin. Lukupiirin lisäksi Sam Jordison koordinoi vuonna 2009 perustettua ”Not the Booker prize” -raatia.^[7] Lukijat ehdottavat kirjoja, joista äänestetään niin kutsuttu lyhyt lista.

Not the Booker prizen kommenttiosiosta nostetaan esiin nimimerkin takaa kolme lukijaa. Nämä keskustelun kohottajiksi valitut paljastavat todelliset nimensä, kasvonsa ja elämäntarinansa sekä vaikuttavat voittajan valintaan. Heillä on käytössään kolme ääntä, muilla lukijoilla kaksi. Voittajaksi valittu kirjailija saa palkinnoksi kunniaa ja Guardian-mukin.

Voisiko tällainen foorumi toimia Suomessa? Ihanteellisessa tapauksessa se edistäisi lukemista, niin kirjailijan kuin kriitikonkin asemaa sekä tunnetta siitä, että kirjallisuudesta ammennetut merkitykset kuuluvat kaikille. Keskustelujen kautta voisivat nousta esiin kirjallisuuden sokeat pisteet, kuten fiktiossa näkymättömät ihmisryhmät tai räikeät stereotypiat. Onnistuessaan konsepti ravistelisi myös kirjailijoihin ja kriitikoihin kohdistuvaa vastakkainasettelua ja ennakkoluuloja.

Sitä paitsi nykytilanteen kaltaisessa eristysherkässä arjessa ihmisiä yhdistävälle verkkokonseptille luulisi olevan tilausta.

Parhaimmillaan se kannustaisi jakamaan ajatuksia, olemaan eri mieltä, myöntämään tietämättömyytensä ja lukemaan enemmän. Meillä kaikilla on joistain asioista enemmän tietoa kuin toisista. Teeman mukaan valittu kirja voisi houkutella nostamaan esiin (ideaalitapauksessa jopa akkuraattia) tietoa myös muilta teemaan liittyviltä elämänalueilta.

Sam Jordison → ”Steerswell”:

And what the heck is colloidal silver? (I don’t really want to know…)

”Steerswell” →  Sam Jordison:

I’m going to tell you anyway, that it was used as a treatment before antibiotics, then it became a big part of the alternative medicine scene. Now plenty of figures in the right-wing media sphere are pushing it as a cure for COVID.

Sam Jordison → ”Steerswell”:

Oh boy. (Thanks!)^[8]

Mutta mitä tapahtuisi kritiikille? Vesittyisikö se omien tuntemusten esittelyksi vai tarjoutuisiko lukijoiden esittämien yllättävien näkökulmien kautta entistä rehevämpi maasto asiantuntevalle analyysille? Entä teoksen arvon ja merkittävyyden määrittäminen? Tapahtuisiko se jo ennen analyysia, vaiheessa, jossa teema määritellään ja käsittelyyn valittavasta kirjasta äänestetään? Oltaisiinko taas tilanteessa, jossa peukut ratkaisevat?

Mitä hukataan, jos perinteinen kritiikki menettää edellytyksensä toimia merkittävänä osana taidejournalismia? Esimerkiksi nopeatempoinen päivälehtikritiikki voi joskus erehtyessäänkin onnistua: kun teoksia nostetaan esiin riippumatta taloudellisen vallan intresseistä, saa näkyvyyttä myös taide, joka peukkuvaluutalla toimivilla sosiaalisen median markkinoilla muuten sivuutettaisiin täysin.

Kirjoittaja on tiedeviestijä ja kirjallisuuskriitikko, jonka maisteriopintojen lopputyö käsitteli omaelämäkerrallisten romaanien dialogia.

Viitteet

^[1] Sam Jordison, ”Join the Reading group revolution”, Guardian 8.8.2011.

^[2] Sam Jordison, ”Kazuo Ishiguro’s The Unconsoled: unanswered questions”, Guardian 13.1.2015.

^[3] Käyttäjän nimimerkillä ”Cactussmasher” kommentti Doris Lessingin teosta Golden Notebook (1962) käsittelevän keskustelun yhteydessä Guardianissa, 23.10.2019.

^[4] Tyypillisiä esimerkkejä sanan ”kritiikki” käytöstä mediassa: ”Evelina tuntee kritiikin, sillä on uransa aikana hukkunut siihen”, IS 24.7.2020; ”Emmerdale-tähti Gemma Atkinson sai rajua kritiikkiä äitiydestään – haistattelee arvostelijoille somessa”, IL 4.9.2019; ”Ihmisten kritiikki ajoi Miss Amerikan itsemurhan partaalle”, IS 9.9.2013.

^[5] Cambridgen yliopistossa vuonna 1889 perustettu maineikas brittiläinen aikakauskirja, joka on laajentunut kansainväliseksi verkostoksi ja jota ilmestyy nykyään yli kymmenessä eri maassa. Suomenkielisen laitoksen ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 2013. Riku Korhosen essee ”Puhu, viha” julkaistiin vuonna 2017 yhdeksännessä Grantassa, jonka teemana oli tunnustus.

^[6] Tero Kartastenpään juttu ”Kriittinen tilanne”, Image 8.2.2018.

^[7] Sam Jordison, ”Announcing the Not the Booker prize prize”, Guardian 29.7.2009.

^[8] Sam Jordisonin ja käyttäjä ”Steerswellin” sanainvaihto Daniel Defoen teosta A Journal of the Plague Year (1722) käsittelevän keskustelun yhteydessä Guardianissa, 16.5.2020.