Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle -antologia.

Ellun kanat Oy / WSOY 2020, 169 s.

Lukemisen suosion hiipumisesta on puhuttu pitkään, mutta viestintätoimisto Ellun Kanojen julkaisema Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle -antologia ei tarjoa montaakaan uutta ajatusta aiemman huolipuheen jatkoksi. Teos on osa Ellun Kanojen ja WSOY:n ns. väitekirjasarjaa ”Mitä tapahtuu huomenna”. Konsulttien, ajattelun ja ihmisen jälkeen on lukemisen vuoro.

Kirjallisuuden merkityksistä tai tulevaisuudesta ei kirjassa osata sanoa juuri mitään uutta. Kirjan tulevaisuutta käsitellään lähes identtisin latteuksin:

”[M]oni asia kilpailee huomiosta, mutta ei lukeminen mihinkään katoa: se ei vain enää tarkoita pelkästään kirjan lukemista – ihminen kyllä etsii tarvittavat tarinat.” (s. 30)

”Sotaa ei kuitenkaan ole lopullisesti hävitty. Kirjoilla on paikkansa maailmassa myös tällä vuosituhannella.” (s. 86)

”Eiväthän runous tai kirjallisuus ole mitään elämämme ulkopuolisia asioita. Tarve kirjoittaa, lukea, omaksua, tulla kuulluksi ja kuunnella ovat täysin sisäsyntyisiä tarpeita.” (s. 65)

Kädenlämpöisyys syntyy siitä, miten lukemisesta ollaan yhtä aikaa huolissaan, mutta silti vankasti uskotaan, että se säilyy. Miten sisäsyntyisiä ovat tarpeet, jotka ilman ponnisteluja ovat vaarassa?

Hyödyllistä taikapölyä

Lukemisen hyödyllisyys kulkee Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle -kirjan jonkinlaisena eetoksena. Osan teksteistä väliin on sijoitettu faktoja lukemisesta. Irrallisina huomioina ne todistavat hyötypuheen banaaliudesta: ”Kolme neljästä ennen nukkumaanmenoa lukevasta ovat tyytyväisiä unenlaatuunsa, kun taas tyytyväisiä unenlaatuunsa on vain 64% niistä, jotka eivät lue.” (s. 125)

Runoilija Heli Laaksonen saa kirjallisuuden kuulostamaan kaiken muuttavalta taikapölyltä: ”Miten koko elämänsä pelaamiselle omistautunut äänestää vaaleissa viisaasti? Millä sanoilla hän kertoo roihuavasta sydämestään lemmitylleen? Mistä hän ottaa opin lapsensa kasvattamiseen?” (s. 119–120) Vähentääkö Jean-Jacques Rousseaun Émile eli kasvatuksesta (1726) tehoa kasvatusoppaana se, että kirjoittaja itse antoi kaikki viisi lastaan lastenkotiin? Kaiketi luettavallakin on väliä, vai syntyykö yhtä hyvä äänestyspäätös lukee sitten manosfääriaktivisti Roosh V:n antifeministisen pamfletin vai Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2015)?

Miten sisäsyntyisiä ovat tarpeet, jotka ilman ponnisteluja ovat vaarassa?

Kirjallisuus ei useinkaan taivu yksinkertaisiksi malleiksi. Kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen ilmaisee tämän hyvin omassa artikkelissaan:

”Romaanissa ei pyritä esittämään totuusväitteitä, yksiselitteisiä totuuksia tai epäilemättömiä varmuuksia. Siinä viljellään toisenlaista esitystapaa, johon kuuluu puheena olevien asioiden tunnusteleminen ja tutkiminen sanojen avulla. Siitä seuraa monimielisyyttä, ristiriitaisuutta ja epävarmuutta.” (s. 54)

Näkemys on huomattavasti lähempänä kirjallisuuden moni-ilmeistä todellisuutta kuin muiden toistamat väitteet kirjallisuudesta milloin minkäkin opettajana. Kososen teksti keskittyy lukupiireihin, joista on apua kirjojen herättämien ajatusten sanallistamisessa ja vaihtamisessa. Lukupiirien tarjoaminen avuksi lukemisen haasteisiin onkin kirjan ehdotusten konkreettisimmasta päästä.

”Jos luet, menestyt opinnoissasi ja elämässäsi”

Kirjailija ja äidinkielenopettaja Minna Rytisalon tuskailuun tiivistyy paljon kirjan sanomasta:

”En aio sanoa yhtään tämän enempää esimerkiksi empatiakyvyn kehittymisestä tai samaistumiskohteiden löytämisestä. Mitä väliä on sanavarastolla, mielikuvituksella tai eläytymiskyvyllä? Aika harvaan nuoreen tehoaa edes käytännöllinen hyöty: jos luet, menestyt opinnoissasi ja elämässäsi. Pärjäät paremmin sosiaalisissa suhteissa ja etenet urallasi. Kaikki tämä on tutkimuksin faktoiksi todettu.” (s. 46)

Tutkimuksista ei voi näin suoria johtopäätöksiä vetää, vaikka lukemistutkimuksia popularisoiva tiedeuutisointi saattaa jotain noinkin hölmöä väittää. Kirjallisuudentutkija Jukka Mikkonen on toisaalla käynyt läpi, mitä ongelmia kirjallisuuden hyötyjen empiiriseen tutkimukseen liittyy: Luettiinko teokset kokonaan vai katkelmia tai koetta varten muokattuja tekstejä? Millä perusteella tekstit ylipäätään on valittu? Paikannetaanko hyötyvaikutukset kertomusmuotoon, fiktiivisyyteen vai kirjallisuuden taidemuodon erityispiirteisiin? Jos uppoutuminen tarinaan riittää, olisiko elokuvan katsomisella samat vaikutukset?

Koeasetelma poikkeaa huomattavasti arkielämästä, kuten Mikkonen muistuttaa:

”Ihmisten asenteisiin ja mielipiteisiin voidaan helposti vaikuttaa hetkellisesti (esimerkiksi tarjoamalla lämmintä juomaa ja makeita leivonnaisia), mutta kestävätkö kirjallisuuden (tai pullakahvien) vaikutukset pitkään ja millä tavalla laboratoriossa havaitut vaikutukset ilmenevät todellisessa elämässä ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa?”[1]

Filosofi Gregory Currie on kritisoinut empatiatutkimuksia muun muassa siksi, että kertomusmuodossa saamme hahmojen ajatuksista enemmän tietoa kuin oikeassa elämässä. Monitulkintaisen kirjallisuuden lukeminen on kompleksinen kokemus, jossa lukijaa saatetaan kutsua sekä empaattisuuteen että sen vastustamiseen. Empatia voi myös kohdistua muutoin moraalisesti arveluttaviin ajatuksiin tai ideologioihin. Lukeminen ei välttämättä tee lukijoista empaattisia toimijoita todellisessa elämässä.[2]

Paha some

Syyllinen nuorten lukemattomuuteenkin on selvillä, vaikka kenelläkään ei ole esittää muuta näyttöä kuin empiirisiä havaintoja: netti, ”surfaaminen”, Instagram, selfiet, TikTok, Facebookin like-näppäin, YouTube, Netflix, snäpit, emojit ja giffit, pahat tubettajat. Laaksonen kirjoittaa, ettei ”jaksa edes aloittaa vertailua somepälpätykseen” (s. 119) – vaikka aloittaa kuitenkin.

Kukaan ei tuohtumukseltaan malta kysyä itseltään, miksi juuri sosiaalinen media on lukemisen uhka? Rytisalo antaa esimerkin älyllisesti laiskasta kyttäysmentaliteetista: ”[L]uokassa takarivin tytön käsi hapuilee älypuhelinta. Yhtäkkiä näpsäistään selfie ja lähetetään se kavereille johonkin ryhmään, jonka joka jäsenen ruutu välkähtää.” (s. 46)

Moralismi ei ulotu vain keskittymiseen, vaan hartiaseudun ergonomiaan asti: ”Moni nuori on kuin keskiaikainen kirkossakävijä, joka ei ymmärrä latinankielisestä puheesta mitään. Keskiajan talonpojan niskat olivat päinvastaiseen suuntaan kenossa, kun hän tuijotti katon maalauksia […].” (s. 47) Kun Rytisalo lisää kierroksia, turvaudun mieluummin Antti Hurskaisen romaanin 22 – kertomus syömisestä (2019) armolliseen kuvaan:

”On kaunista, kun homo sapiens painaa päänsä alas. Niska ansaitsee tähtihetkensä, paksu ja hauras rakenne, jota ilman aivot ja aivousko tippuisivat lattialle. Moralisoidaan, kuinka nykyään vain selataan puhelinta eikä keskustella. ’Someniska’ on uutiskieleen kelpaava käsite. En tiedä, mitä kukaan on. Ainakin puhelinaddiktiossaan kumartuva ihminen näyttää nöyrältä, kauniilla tavalla suljetulta.” (s. 146–147)

Olen mieluummin Hurskaisen linjoilla. On parempi painaa pää nöyränä alas kuin nenä pystyssä tuijottaa kirjahyllyään, joka on taannut itselle kaiken menestyksen, sosiaalisten tilanteiden tajun ja empatiakyvyn.

’Someniska’ on uutiskieleen kelpaava käsite

Runoilija Aura Nurmen lavarunoutta ja sen mahdollisuuksista nuorten oman äänen löytämiseen käsittelevä teksti liittyy enemmänkin kirjoittamiseen kuin lukemiseen ja on sinällään kiinnostava. Nurmi kysyy osuvia kysymyksiä: ”Ovatko asenteemme nuoria ja nuorten lukemista kohtaan ennakkoluuloisia? Uskallammeko vaatia, tarjota ja lähestyä?” (s. 66) Näihin kirjassa olisi suonut etsittävän vastauksia.

Somen puolustus

On sentään virkistävää, että kirjallisuudentutkija ja kirjabloggari Maria Laakso esittää puolustuspuheenvuoron sosiaalisen median lukemisyhteisöille. Laakson mukaan ne luovat tilaa kirjallisuuskeskustelulle, kun päivälehtien palstatila käy vähiin. Näin on käynyt esimerkiksi lastenkirjallisuuden kohdalla. Kuitenkin argumentti kirjasomen eduista jää ontoksi:

”Monen kirjallisuudenystävän mielestä tällainen kirjapöhinä ja lukemisen ympärille syntynyt poseerauskulttuuri voi tuntua turhanpäiväiseltä. Eikö moinen suuntaa huomiota pois olennaisesta eli kirjallisista sisällöistä? Itse kuitenkin näen, että kaikki kirjallinen julkisuus sataa lopulta lukutaidon ja lukemisharrastuksen laariin.” (s. 82–83)

Olen kaiketi elitisti ja kiinnostunut kirjallisista sisällöistä (mutta myös muodoista!). Kriitikkona kuitenkin mietin, onko kirjasomessa tilaa fanituksen lisäksi kriittiselle kirjallisuuskeskustelulle. Miksi kirjabloggareiden viikonlopun lukumaraton saisi tarttumaan ihmisen kirjaan, jos käyttöliittymä on valmiiksi vieras? Perustelusta ei käy Laakson lopun huudahdus: ”Lisää blogeja, kauniisti sommiteltuja kirjankansikuvia ja lukevia jääkiekkosankareita!” (s. 83)

Jääkiekkosankari Kevin Lankinen, jonka Facebook-lukupiiri on saanut mediahuomiota osakseen, pääsee kirjan lopussa ääneen tekstillä ”Lukemistakin voi treenata”. Lankisen alle kahden sivun mittainen teksti on treeninä korkeintaan pari kyykkyä. ”Tuntuu siltä, että tässä ollaan monin tavoin hyvällä asialla. Jatketaan sitä!” (s. 144) lopettaa Lankinen ja tiivistää tahattoman paljon: kun asia on hyvä, menee köykäisempikin väite läpi.

Lukemista lukeville

Kenelle kirja on suunnattu? Joukko kirjailijoita, tutkijoita, toimittajia ja lukemisaktivisteja perustelee toisille lukeville ihmisille, miksi kannattaa lukea. Kolumneistaan laajalle yleisölle tutuksi tulleen kirjailija Jyrki Lehtolan teksti on virkistävää vastapainoa löysälle lukemispuheelle:

”Tässä Kirjojen avulla kapuaa pieninkin harhoissaan korkealle -tekstikokoelmassa muut, ymmärtääkseni, kannustavat toisiaan ja osattomia – toki paljon potentiaalia omaavia! – lukemaan ja kertovat, kuinka lukeminen pysäyttää ajan, moninkertaistaa universumin, muuttaa ihmisenä ja ruokkii koiran. Tämä teksti tilattiin tasapuolisuuden nimissä.” (s. 127)

Lehtolan tekstiä on sen ivallisuuden vuoksi vaikea arvioida samoin mittapuin kuin muita, mutta sivallukset osuvat silti: ”Olet huolissasi nuorten, vankien, lasten, toistenlaisten valinnasta olla lukematta. Kukaan ei ole sinusta ja sinun valinnoistasi huolissaan, vaikka lukeminen pilasi elämäsi.” (s. 131)

Välistä puhe lukemisen hyödyistä kohtaa toisen tälle ajalle yleisen ilmiön, tarinabuumin. Tarina toistuu edelleen iskusanana myös lukemiskampanjoissa, vaikka se alkaa olla merkityksistä tyhjiin kaluttu. Rytisalo toivoo tarinoista lukuinnon pelastajaa: ”Johonkin asti yritin uskoa, että lukemista puolustaa ihmisen tarve tarinoihin. Olin väärässä. Nykyihminen ei tarvitse tarinoita. Hänelle riittää katkelma sieltä, kuva täältä, otsikko tuolta […].” (s. 47) Ehkä nykyihmisellä nimenomaan ei ole tarvetta tarinoihin, koska niitä joka tuutista tuputetaan.

”Tuntuu siltä, että tässä ollaan monin tavoin hyvällä asialla. Jatketaan sitä!”

Kielenkääntäjä Marjatta Kupiaksen tekstissä tarinapuhe kohtaa vaivaannuttavissa määrin keskiluokkaisen vinkkelin:

”Niinhän meitä aina kasvatetaan: tarinoilla. Parhaimmillaan ne päättyvät hyvin ja opimme luottamaan elämään. Aina näin ei ole – jotkut lapset kasvatetaan viesteillä, jotka johtavat tuhoon. Muistanko olla tarpeeksi kiitollinen siitä, että olen saanut Suomessa kasvaa onnellisten tarinoiden keskellä?” (s. 27)

Jos heittoa lukee argumenttina, saa käsityksen, että syrjäytyminen johtuu huonoilla tarinoilla kasvattamisesta. Päätelmä on sokea sille, että Suomen ”onnelliset tarinat” eivät missään määrin estä osattomuutta. Tämän jälkeen Kupias jatkaa muistelulla, miten työttömänä hänellä oli aikaa lukea. Ainakaan lukeminen ei näytä suojaavan luokkasokeudelta.

Lopuksi

Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle tarjoaa väitteitä uhkakuvista, mutta ratkaisuja on haettava toisaalta. Kulttuurintutkija Tuija Saresma huomauttaa osuvasti, että lukemisen historia on aina ollut erinäisen huolipuheen historiaa. Esimerkiksi aiemmin siteerattujen tekstien digitalisaatiolla pelottelulle ei välttämättä löydy katetta: Saresma huomauttaa, että ainakin vielä 2000-luvun alussa monipuolinen ja aktiivinen tietotekniikan käyttö yhdistyi myös monipuoliseen lukutaitoon. Sen sijaan Saresma mainitsee lukutaidon eriytymisen luokan ja koulutustason perusteella ilmiöksi, joka on hiljalleen huomattu.

Suomalaisten aikuisten lukutaitoa mitanneessa tutkimuksessa lukijat jakautuivat huippulukijoihin, kohtalaisella lukutaidolla varustettuihin ja heihin, joilla on heikko lukutaito, joka ei riitä tietoyhteiskunnan arkeen. Saresman mukaan heikot lukijat tuskin pitävät kaunokirjallisuutta houkuttelevana, kun taas kohtalaiset lukijat lähestyvät kaunokirjallisuutta jonkinlaisena ”lukemisvelvollisuutena”. Lukemisesta näyttää tulevan pikemminkin erityinen harrastus.[3] Lukutaidon eri lähtötasojen tunnistaminen voisi olla avuksi myös lukutaitoponnisteluissa, jotta keinot eri kohderyhmien tavoittamiseen olisivat soveltuvia.

Lukemisen hyödyt, muutokset ja tulevaisuus ovat monimutkaisia kysymyksiä vallankin, kun aihepiiristä tehty tutkimus jättää metodeiltaan ja kirjallisuuskäsityksiltään toivomisen varaa. Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle olisi kaivannut viimeistelyä ja huolellista toimittamista. Monen tekstin argumentaatio on vaillinaista, vaikka aiheet ovat sinällään kiinnostavia. Mitä enemmän teksteissä jalansijaa saa huoli lukemisen puolesta, sitä todennäköisemmin lukija saa vastaukseksi valitusvirren lukemisen nykytilasta – ei huomisesta. On vaikea nähdä, miksi syyllistäminen saisi tarttumaan kirjaan.

Kirjoittaja aloittaa syyskuussa 2020 Kiiltomato-lehden päätoimittajana, ja jatkaa Kertomuksen vaarat -projektin tutkimusavustajana.

Lähteitä ja jatkoluettavaa

Samuli Björninen & Jukka Mikkonen, ”Pitääkö kaunokirjallisuudesta olla hyötyä?” Teoksessa Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa (toim. Maria Mäkelä, Samuli Björninen, Ville Hämäläinen, Laura Karttunen, Matias Nurminen, Juha Raipola & Tytti Rantanen). Vastapaino (tulossa 2020).

Greg Currie, ”Does Fiction Make Us Less Empathic?” Teorema: Revista Internacional De Filosofía, vol. 35, no. 3, 2016, s. 47–68.

Frank Hakemulder & Jáemeljan Hakemulder, The Moral Laboratory Experiments Examining the Effects of Reading Literature on Social Perception and Moral Self-Concept. John Benjamins Publishing Company 2000.

Suzanne Keen, Empathy and the Novel. Oxford University Press 2007.

Pirjo Linnakylä ym., Lukutaito työssä ja arjessa: aikuisten kansainvälinen lukutaitotutkimus Suomessa. Jyväskylä: Koulutuksen tutkimuslaitos, 2000.

Hanna Meretoja, ”Kertomusten eettinen potentiaali ja vaarat: kuusi mittapuuta”, AVAIN – Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti, 2018(1), s. 6–25.

Jukka Mikkonen, ”Kiinteytä takamustasi lukemalla”. Kertomuksen vaarat -projektin blogi, 31.1.2020.

Tuija Saresma, ”Suomalaiset lukemisen kulttuurit”. Teoksessa Suomen nykykirjallisuus 2: Kirjallinen elämä ja yhteiskunta. Toim. Mika Hallila, Yrjö Hosiaisluoma, Sanna Karkulehto, Leena Kirstinä & Jussi Ojajärvi. SKS 2013.

Viitteet

[1] Mikkonen: ”Kiinteytä takamustasi lukemalla”. Tässä hyödynnetyn Mikkosen blogitekstin lisäksi on syytä mainita – vaikka omaa häntää nostaen –, että Mikkonen ja tutkija Samuli Björninen käsittelevät aihetta vielä syvemmin Kertomuksen vaarat – kriittisiä ääniä tarinataloudessa -kirjan luvussa ”Pitääkö kaunokirjallisuudesta olla hyötyä?” (ilmestyy lokakuussa 2020).

[2] Currie: ”Does Fiction Make Us Less Empathic?”, s. 49–53, 56–59.

[3] Saresma: ”Suomalaiset lukemisen kulttuurit”, s. 245–246; ks. myös Linnakylä & opetusministeriö: Lukutaito työssä ja arjessa.