Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 4/2016.

Havannassa järjestetty taidekriitikkojen 19. AICA-kongressi avasi yhteyksiä ilmaisunvapauteen ja todellisuuteen.

”Me, jotka olemme syntyneet täällä, tällä entisten siirtomaiden, useiden eriväristen ihmisten ja erikulttuuristen etnisten ryhmien ja vallankumousten alueella, jokainen meistä on postkolonialisti”, taidehistorioitsija Robert Storr aloittaa.

Paikka on Havanna, Storrin puhuessa Museo Nacional di Belles Arte (MNBA), Havannan ison taidemuseon Kuuban ja Karibian taiteen osaston auditorio. Kansainvälisen taidekriitikkojen liiton AICAn pitkään ja huolella valmisteltu 19. kongressi alkaa ja asemoi osallistujat.

Storrin taustalla olevalle isolle valkokankaalle heijastuu kongressin logo, Kuuban kartta. Sen värikäs maasto muodostuu kuvassa lukuisista pienistä mosaiikkimaisista paloista, paikallisista esineistä, keraamisista jääkaappimagneeteista, joita on pyhimyskuvista autoihin ja hedelmäkoreihin.

Logon on suunnitellut Tonel, kuubalainen taiteilija ja kriitikko, joka elää sekä Vancouverissa että Havannassa.

”Olen toista kertaa Havannassa ja vaimolleni vierailu on ensimmäinen. Vaimoni on Kolumbuksen aikaisen barokkimusiikin tutkija”, Storr esittäytyy.

Storr, kongressin pääpuhuja, oli aikoinaan tunnettu monista näyttelyistä New Yorkin Modernin taiteen museon MoMAn pääkuraattorina. Nykyisin hän on taiteen tutkija ja kriitikko, joka kirjoittaa ahkerasti kansainvälisiin taidelehtiin ja tekee kirjoja.

Los Carpinteros, Havanna 2016. Jutun kuvat: Marja-Terttu Kivirinta

Osa meistä on matkustanut Havannaan kauempaa kuin Karibialta tai Amerikoista, meitä on pohjoisesta, idästä ja etelästä, Euroopasta, Lähi-idästä ja Aasiasta. Osa tulee Latinalaisen Amerikan entisistä siirtomaavalloista. Meitä on muutamia kriitikoita myös Pohjoismaista, lisäkseni on ruotsalaisia ja tanskalaisia. Olemme Havannassa keskustelemassa yhteisistä asioistamme ja tutustumassa kollegoihin Kuubassa.

Olen ensimmäistä kertaa Havannassa, mutta Kuuban nykytaidetta olen nähnyt jo yli parikymmentä vuotta sitten. Sitä voi nyt luentojen välillä käydä katsomassa museon eri kerroksissa. Suomessakin on järjestetty muutama hieno Kuuban taiteen näyttely, niistä yksi oli Helsingin kaupungin taidemuseossa keväällä 2002.

Muistan Los Carpinteros -ryhmän taiteilijat, jotka tapasin silloin siellä.

Los Carpinteros, Havanna 2016.

Huumori ja vallan häpeämätön kritisointi ovat heidän käsityönä tehdyn taidokkaan taiteensa teemoja yhä. Referenssit ovat välillä alapään vessakirjoituksissa: ”La cosa esta la pinga.”

Nyt Havannassa olemme vierailleet taiteilijaryhmän studiolla, jossa he eivät kuitenkaan työskentele. Studio, esikaupungin modernistinen huvila, on teosten esittelypaikka. Ryhmä on hajonnut ja osa taiteilijoista asuu Madridissa.

Robert Storr puhuu Kuuban taiteesta, mutta hänen mainitsemansa taiteilijat – Ana Mendieta, Félix Gontzáles-Torres ja Tania Bruguera – kaikki tunnetaan kansainvälisesti lähinnä Yhdysvaltojen taidemaailman kautta. Kaksi ensin mainittua ovat kuolleet, ja silti heidän teoksiaan on esillä jatkuvasti. Niitäkin on nähty Helsingissä.

Tania Bruguera on Kuuban elävistä taiteilijoista keskeisin. Hänen teoksiaan voi kokea eri puolilla maailmaa biennaaleissa, triennaaleissa ja documentoissa. Taiteilijaa itseään näkee harvemmin.

Vuosi sitten Havannan biennaalin aikoihin Bruguera teki kotikaupungissaan performanssin, jonka takia hänen pidätettiin useita kertoja moneksi päiväksi. Nyt hänen kerrotaan olevan Yhdysvalloissa. Vallankumouksen aukiolla vuodenvaihteessa 2015–2016 ollut performanssi liittyi presidenttien, Barack Obaman ja Raoúl Castron tapaamiseen Havannassa. Performanssi, johon osallistui valtavasti ihmisiä, taiteilijoita ja bloggareita, otti kantaa sananvapauteen ja sensuuriin. Taiteilija Bruguera vapautettiin ja pidätettiin taas.

Bruguera on taiteessaan käsitellyt myös kolonialismia Kuubassa.

Villa Manuela, Havanna 2016.

Robert Storr kuvailee luennossa suhdettaan kongressin otsikkoon Uudet utopiat, taide, muisti ja konteksti.

”Olen idealisti ja skeptikko. Kriitikkona kuulun Charles Baudelairen koulukuntaan. En ole kyynikko enkä pessimisti”, hän sanoo ja tähdentää realismin merkitystä.

”Todellisuus on se, jonka kanssa meidän täytyy tehdä työtämme.”

Olemme kaupungissa, jonka upeat rakennukset taidemuseoita myöten kolonialismi muokkasi aikoinaan. Nyt palatseja korjataan, rahoittajat ovat ulkomailta. Taidemuseon vieressä on sotilaiden yötä päivää vahtima vuoden 1956 Granman maihinnousun huvijahti muine vanhoine sotakulkuneuvoineen. Sen vieressä entisessä hallintopalatsissa on Vallankumouksen museo ja historia, Fidel, Raoúl, Che ja kumppanit.

* * *

Museoiden tuntumassa on Vanha Havanna, Unescon maailmanperintökohde. Osa taloista rapistuu, osa ihmisistä elää kurjasti. Autot ovat erityisiä ja vanhoja. Kadulla nuori nainen kerjää rahaa vauvalleen. Hän ei ole ainoa.

”Where are you from?”, he kysyvät turistilta.

Ja silti, mitä me emme tiedä tai ajattele! Olemme maassa, jossa on erinomainen lääkärikoulutus ja maailman parhaimpiin kuuluva julkinen terveydenhoitojärjestelmä.

Muutama päivä ennen kongressia Michael-hurrikaani oli tehnyt järkyttäviä tuhoja erityisesti naapurisaarella Haitissa. Lääkärit Kuubasta riensivät auttamaan.

Sananvapaudesta ja sensuurista ei juuri puhuta, vaikka AICAn sensuuria valvovan komitean puheenjohtaja ei voi matkustaa Turkista.

Utopia? Että kaikilla olisi turvallinen elämä. Että taiteilijoilla, kriitikoilla ja toimittajilla, meillä kaikilla, olisi sanan-, ilmaisun- ja liikkumisen vapaus. Mikä sen estää!

Sananvapaudesta ja sensuurista ei juuri puhuta, vaikka AICAn sensuuria valvovan komitean puheenjohtaja ei voi matkustaa Turkista.

Robert Storr mainitsee Tania Brugueran nimen monta kertaa. ”Under the failed ideologies”, hän luonnehtii Brugueran mahdollisuuksia tehdä työtään.

”Utopia, dystopia! Mikä tällä hetkellä menee pieleen? Epävarmuus on rakennettu tähän aikaan. Nyt tarvittaisiin olosuhteiden tarkkaa, totuudenmukaista kuvausta”, muuten niin lakoninen Storr lähes huudahtaa.

Mutta Kuubassa on hyvä muistuttaa ajasta, jolloin ”koko maailma tuli valloittamaan Karibiaa”.

”Kuuballa on paljon opetettavaa Yhdysvalloille”, Brooklynista matkustanut Storr tähdentää.

Havanna 2016.

Tanya Brugueran nimen mainitsee myös kongressin toinen keynote, lontoolaisprofessori Hilary Robinson, joka luettelee myös muita ajankohtaisia ja tärkeitä taiteilijoita, joista kaikki ovat naisia: Pussy Riot, Femen…

Näiden feministien merkittävä edelläkävijä oli Robinsonin mukaan Emily Wilding Dickinson (1872–1913). Hän oli Britannian naisten oikeuksien puolesta taistellut, monesti pidätetty määrätietoinen ja kiihkeä suffragetti, joka kuoli vammoihin jäätyään Kuningas Yrjö V:n hevosen alle Derbyn ajoissa. Dickinsonin hautajaiset oli naisten oikeustaistelun suurtapahtuma.

Hilary Robinsonin esitys tarkentuu historian ja nykypäivän muistiin, se on osa prosessissa olevaa tutkimusta. Luennon konteksti on taiteen aktivismissa, joka keskittyy sosiaalisen todellisuuden muuttamiseen.

Keskeisiä feministejä on serbitaiteilija Tanja Ostojic, jonka teos EU-passi (2000–2005) herätti aikoinaan huomiota. Ostojicin mukaan Euroopan itäosista olevat naiset sopivat EU-kansalaisiksi vain avioliiton, so. prostituution kautta.

Avainsana on Kuuban lain puitteissa toimiva internet-yhteys La Paqueta, joka toimii sunnuntaisin.

Entä utopia? Robinsonille se on yritys kirkastaa horisonttia, joka kuitenkin on kaiken aikaa katoamassa sumuun.

Taidekriitikko David Matteo muistuttaa paneelikeskustelussa, että Kuuban taide on tällä hetkellä moninaisempaa kuin koskaan. Gallerioita ja kokoelmia on entistä enemmän ja taiteilijoilla esityspaikkoja.

Meitäkin kuljetetaan uutterasti näyttelyihin, joita on Vanhan Havannan keskellä olevasta taidetehtaasta Factoria Habanasta valokuvataiteen Fototeca de Cubaan, Wilfredo Lam -keskukseen ja vähän kauempana sijaitsevaan Kuuban taideyliopistoon (ISA). Käyntikohteena oli yllättäen myös Norjan Kuuban suurlähetystö ja sen yhteydessä toimiva taiteilijaresidenssi. Viisumivapaa suojapaikka taiteelle, jota ei voi nähdä muualla?

Näemme lisäksi, miten taiteen globaalilla kartalla läsnäoleva saksalainen Ludwigsäätiö toimii Kuubassa. Fundación Ludwig kerää nuorten kuubalaistaiteilijoiden teoksia, mutta ennen kaikkea tukee taiteilijoita, arkkitehteja, muotoilijoita ja monia instituutioita luomaan moniulotteisempaa elämää. Avainsana on Kuuban lain puitteissa toimiva internet-yhteys La Paqueta, joka toimii sunnuntaisin.

Instituutiot maksavat Paquetalle ja saavat sitä kautta näkyvyyttä ja mainostilaa.

”Elämä Kuubassa on muuttumassa paljon. Täällä on valtavasti lahjakkuutta ja eri alojen ammattilaisia. Yritämme mahdollistaa niin monia asioita kuin vain voimme”, Ludwigsäätiön johtaja Helmo Hernandez toteaa.

Kirjoittaja on AICAn hallituksen jäsen ja EMCn eli äänestys- ja vaalikomitean puheenjohtaja sekä myös Sääntö- ja asetuskomitean jäsen (Statutes and Regulations Comittee).