Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 3/2016.

 

Voiko kuvataiteilija ottaa lopputilin?

Kun taiteilija lopettaa, hän arkijärjen mukaan katoaa taidemaailmasta. Kuvataiteilija lakkaa pitämästä näyttelyitä, muusikko vie instrumentin varastoon eikä näyttelijä enää nouse lavalle. Joistakin lopettaneista tulee legendoja. Toiset vaipuvat unholaan, kuten silloin kun taidemaailmalle tuntematon taiteilija lopettaa. Tuntemattomuus pysyy, vaikka aktiivinen toiminta lakkaa. Lopettaneista taiteilijoista ei juuri kirjoiteta. Koska maailma on täynnä aktiivisia, luomisvoimaisia taiteilijoita, miksi kiinnostua lopettaneista, siis heistä, jotka ovat luovuttaneet?

Lopettamisessa on paljon tarkastelemisen arvoista. Kuvataiteilijoiden lopettamiselleen antamat syyt kertovat usein taiteilijan työn karusta puolesta sekä taidemaailman rakenteista ja toimintamalleista. Lopettavat taiteilijat haluavatkin usein lopettaa juuri institutionalisoituneen taiteilijuutensa, eli toisin sanoen lopettaminen on suhteellista, suorastaan vaikeaa. Taiteilijuus istuu lujassa.

 

Taiteilija-yrittäjän avara maailma

 

Spike-lehden kysymys/vastaus-palstalla nuori, Yhdysvalloista Berliiniin muuttanut taiteilija Nik Kosmas vastaa kysymykseen ”Miksi päätit lopettaa urasi nuorena ja menestyvänä kuvataiteilijana?”

Päällimmäisenä oli kimppu huolia. Kosmasista tuntui, ettei hän kyennyt enää selittämään ventovieraalle varmuudella mitä oli tekemässä. Hän tukahtui mahdollisuuksien paljouteen ja kaipasi jonkinlaista menetelmää vaihtoehtojen arvioimiseen. Hän myös kärsi ”huijarikompleksista”, toisin sanoen pelkäsi, että kuka tahansa hetkenä minä hyvänsä huomaisi, että siinä mitä hän teki ei ollut mitään järkeä.

Vuonna 2006 Kosmas perusti opiskelijakollegansa Daniel Kellerin kanssa AIDS-3Dkollektiivin, jonka puitteissa he kehittelivät eräänlaista uusfuturismia. Kollektiivi tuotti installaatioita, internet-teoksia ja performansseja, joissa tekniset innovaatiot ja digitaaliset tilat olivat kantavia elementtejä. Kollektiivi lopetti vuonna 2013. Kosmas arvioi jälkikäteisesti, että kollektiivin ironis-kriittisessä otteessa ei ollut juuri mieltä eikä liioin luotettavaa tulevaisuutta.

Silloin kun Kosmas vielä työskenteli taiteilijana, hän opiskeli shakkia ja urheili vapaa-aikanaan, koska kyseiset harrastukset ”vaativat äärimmäistä keskittymistä”. Hän luki ja yritti oppia soveltamaan tieteellisiä menetelmiä harjoituksiinsa, jotta kehittyisi ja pääsisi tavoitteisiinsa. Lisäksi hän uhrasi paljon aikaansa oppiakseen ravitsemuksesta, scifistä, maailmanhistoriasta ja politiikan tutkimuksesta. Innostustaan hän pitää etäisyyttä ottavana reaktiona Berliinin nuoren taideyhteisön ristiriitoihin.

Jatkaakseen taiteen tekemistä sen jälkeen kun on menestynyt kohtalaisesti, taiteilijalla tulee Kosmasin mukaan olla sopivasti lahjoja, egoa ja käytännön ymmärrystä. Taiteilijan täytyy kyetä sysäämään epäusko ja epäilyt itsekeskeisestä ja marginaalisesta minimaailmastaan ja teemoistaan tuonnemmaksi. Hänen täytyy pysyä ajan hermolla ja innokkaana samaan aikaan kun yläluokkaiset galleristit ja keräilijät – ”sinun ainoat tukijat” – pitävät pyörät pyörimässä.

Taiteilija voi selviytyä vain, jos pysyy taidekuplan sisällä: hakee apurahoja, opettaa, saa mahdollisesti julkisia tilaustöitä jne.

Koko rakennelma on hänen mukaansa äärimmäisen hauras. Kosmasin mukaan mukana on aivan liian vähän ihmisiä, jotta terve markkinatilanne voisi muodostua. Taiteilija voi selviytyä vain, jos pysyy taidekuplan sisällä: hakee apurahoja, opettaa, saa mahdollisesti julkisia tilaustöitä jne. Taidekuplan sijaan Kosmas halusi toimia ”oikeassa” maailmassa, jossa kilpailua on enemmän ja yleisö laajempi.

Työn näkökulmasta AIDS-3D-kollektiivin toiminnassa oli keskeistä taiteilijan ja yrittäjän työtapojen kohtaaminen. Sittemmin sekä Keller että Kosmas ovat ryhtyneet yrittäjiksi, toisin sanoen jatkaneet taiteilijoina tekemäänsä työtä taidemaailmaa laajemmalla kentällä. Olennaisena alustana toimii verkkokauppa. Kosmas kertoo pitkän tähtäimen tavoitteikseen työskennellä ihmisen kehoon vaikuttavien tuotteiden parissa, teestä kenkiin ja ruokaan, aina arkkitehtuuriin asti. Hän kertoo harjoittelevansa ja opiskelevansa koko ajan ja pyrkivänsä pitämään yllä intoa ja intohimoa siihen mitä tekee. Spike-lehden mukaan Kosmas työskentelee ajattelijana, kouluttajana ja yrittäjänä.

Kosmasin lopettaminen ei ole kuitenkaan kovin uskottavaa, koska hän toimii edelleen kansainvälisen taidemaailman ytimessä. Berliinin 9. biennaalissa (4.6.–18.9.2016) häneltä oli esillä kolme teosta vuodelta 2016: Power Rack, Rig ja Squat Rack. Voimistelutelineitä siis, eikä biennaalin esittelytekstissäkään niitä juuri muuna mainosteta. Yleisö voi jumpata telineillä aikataulutettuina voimistelutuokioina. Paikkana oli terassitasanne yhdellä biennaalin näyttelypaikoista, Berliinin taideakatemiassa Pariser Platzilla.

 

Seitsemän vetäytyjää

 

Artsy-nimisellä taiteen monipalvelualustalla päätoimittaja Alexxa Gotthardt kirjoittaa seitsemästä megaluokan taiteilijasta, jotka vetäytyivät taidemaailmasta, mutteivät kahta lukuun ottamatta lakanneet tekemästä taidetta. Gotthardt aloittaa anti-taiteen isästä Marcel Duchampista (1887–1968), joka siirtyi taiteesta shakkiin, mutta teki kaksikymmentä vuotta teostaan Étant donnés (1946–1966) salassa taidemaailmalta.

Agnes Martin (1912–2004) vetäytyi New Yorkin taideskenestä vuonna 1967 ja jatkoi maalaamista kaikessa hiljaisuudessa vuonna 1971 Uudessa Meksikossa. Legendan mukaan hänelle oli elintärkeää olla pois salamavalojen paisteesta ja taidemaailman hypetyksestä. Appropriaatiotaiteilija Sturtevant (1924–2014) taas sai tarpeekseen kollegoidensa parjauksesta ja kriitikoiden ymmärtämättömyydestä 1960-luvun New Yorkissa: hän lopetti taiteen tekemisen kymmeneksi vuodeksi. Vuonna 1986 Sturtevant teki comebackin näyttelyllään New Yorkin White Columnsissa ja teki taidetta elämänsä loppuun saakka.

Yhdysvaltalainen Lee Lozano (1930–1999) nousi keskelle 1960-luvun mieskeskeistä taidemaailmaa työkaluja kuvaavilla maalauksillaan, mutta aloitti vetäytymisensä teoksellaan Dropout Piece vuonna 1970. Hän toisin sanoen teki taidetta siitä, että lopetti taiteilijana. Jälkikäteen voisi todeta, että hän onnistui monin verroin paremmin kuin Duchamp tai Martin, sillä Lozano unohdettiin käytännössä kokonaan. Vasta aivan hiljattain hänen merkityksensä käsitetaiteen ja minimalismin pioneerina on ymmärretty.

Saksalainen kuvanveistäjä Charlotte Posenenske (1930–1985) hylkäsi taiteen tekemisen 1960-luvun lopulla, koska alkoi pitää taiteen poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia kehnoina. Posenenske omistautui sosiologialle, eikä enää käynyt näyttelyissä tai tehnyt taidetta. Postuumisti hänen työnsä ovat kuitenkin kiertäneet taajaan taidemuseoissa ja gallerioissa maailmalla. Hänen töitään löytyy sekä MoMan että Tate Modernin kokoelmista.

Vuonna 1999 kymmenisen vuotta kestäneen menestyksekkään uran jälkeen Cady Noland (1956–) aikoi pitää viimeisen näyttelynsä, koska piti kaupallista taidemaailmaa vastenmielisenä. Gotthardtin mukaan hänen teoksistaan uhkuu hänen inhonsa amerikkalaisen kulttuurin tavaroituneita ja media- ja kuuluisuuspakkomielteisiä pyrkimyksiä kohtaan. Teoksia on kuitenkin ollut esillä vuoden 1999 jälkeen, mutta legendan mukaan ilman hänen suostumustaan. Kun hänen installaationsa oli esillä Brant-säätiön taidekeskuksessa Connecticutissa, teoskyltissä luki, että taiteilija ei ole antanut suostumustaan tai hyväksyntäänsä näyttelylle.

Vuonna 2012 Nolandin teoksesta Oozewald (1989) maksettiin Sothebysin huutokaupassa 6,6 miljoonaa dollaria, joka oli tuolloin suurin elossa olevan naistaiteilijan teoksesta koskaan maksettu summa. Kolme vuotta myöhemmin ennätys meni rikki: hänen teoksestaan Bluewald (1989) maksettiin Christiesin huutokaupassa 9,8 miljoonaa dollaria. Oozewald ja Bluewald ovat kaksi teosversiota samasta teemasta, kuuluisuudesta. Molemmissa teoksissa on rei’itetylle alumiinilevylle silkkipainettu kuva, jossa Lee Harvey Oswaldia ammutaan lähietäisyydeltä.

Gotthardtin luettelon viimeinen edustaja, italialainen Maurizio Cattelan (1960–) on listan vähiten uskottava vetäytyjä/lopettaja. Cattelan teki lopettamisestaan mediaspektaakkelin heittelemällä teoksiaan Guggenheim-museon katolta vuonna 2011, mutta on nyt mukana Manifesta 11:ssä (11.6.–18.9.2016) Sveitsissä teoksella, jossa – sekä olympialaisiin että paralympialaisiin osallistunut – sveitsiläinen pyörätuolikelaaja Edith Wolf-Hunkeler kelaa ennalta ilmoittamattomina aikoina Zürichinjärven veden päällä.

 

Ja yksi, joka jäi eloon

 

Gotthardtin luettelemista taiteilijoista vain Lee Lozano ja Charlotte Posenenske lakkasivat toimimasta kuvataiteilijoina, vaikka kaikkien hänen esittelemiensä tekijöiden toiminnassa ilmenee jonkinlaista halua jättää taide ja taidemaailma tykkänään. Gotthardtin listaan on ilman muuta lisättävä performanssitaiteen legenda Tehching Hsieh (1950–), joka Lee Lozanon lailla teki taidetta siitä, että lopetti taiteilijana tai toisin sanoen hän sulautti taiteen elämään.

Hsieh teki vuoden mittaisia performansseja vuosina 1978–1986. Jokaisen performanssinsa hän aloitti julkaisemalla ilmoituksen, jossa hän esitteli lyhyesti ideansa ja periaatteet, joihin sitoutui. Ensimmäinen performansseista oli nimeltään One Year Performance 1978–1979, jonka hän toteutti sulkemalla itsensä vuodeksi 3,5 m x 2,7 m x 2,4 m kokoiseen häkkiin. Hän oli puhumatta, kirjoittamatta, kuuntelematta radiota ja katsomatta televisiota, kunnes vapautui syyskuun 29. päivänä 1979.

Seuraava teos oli nimeltään One Year Performance 1980–1981, jossa Hsieh asensi työläisen leimauslaitteen työhuoneelleen ja leimasi vuoden ajan kellokortteja tasatunnein. Lisäksi hän otti jokaisen leimauskerran jälkeen 16-millisellä filmikameralla kuvan itsestään seisomassa leimauslaitteen vieressä.

Performanssin päätyttyä Hsieh ilmoitti olevansa elossa.

Syyskuun 26. päivänä 1981 Hsieh ilmoitti aikovansa tehdä jälleen vuoden mittaisen performanssin (One Year Performance 1981–1982). Siinä hän pysyi vuoden ulkona menemättä koskaan sisälle. Ainoa poikkeus tapahtui silloin kun hänet pidätettiin.

Performanssin nimeltään Art/Life One Year Performance 1983–1984 hän toteutti yhdessä Linda Montanon kanssa. Hsieh ja Montano pysyivät yhdessä vuoden eivätkä olleet koskaan yksin. He olivat sidottuina vyötäröstä 2,4 metrisellä köydellä eivätkä koskettaneet toisiaan vuoden aikana. Montano ja Hsieh nauhoittivat päivittäisen yhdessäolonsa c-kaseteille, jotka numeroitiin, päivättiin ja sinetöitiin.

Viimeisen vuoden mittaisen performanssin Hsieh teki vuosina 1985–1986 (One Year Performance 1985–1986). Alkajaisiksi hän ilmoitti: ”En tee taidetta, puhu taiteesta, katso taidetta, lue taidetta, käy taidegallerioissa tai -museoissa vuoteen. Ryhdyn vain elämään.” Performanssi oli täysin näkymätön ja enteili seuraavaa Earth-performanssia, joka kesti 13 vuotta uudenvuodenaatosta 1986 vuoden 1999 viimeiseen päivään. Hsieh sitoutui tekemään taidetta mainittuna aikana, mutta ei aikonut esittää sitä julkisesti.

Performanssin päätyttyä hän ilmoitti olevansa elossa. Elämä ja taide sulautuivat toisiinsa, eikä Hsieh ole sen jälkeen tehnyt teoksia. Hänelle perinteiset ja olemassa olevat taiteen tekemisen tavat ovat liian kapeita ja palvelevat vain uraa ja menestystä. Hän kuitenkin on sitä mieltä, että se mitä hän tekee, on taidetta, sillä taiteilijan elämä itsessään on teos. Taiteilijan elämä käsittää inhimillisen kommunikaation, ”viesti riittää”. Toisaalta hän on myös sanonut, että ei enää koe olevansa luova.

Dokumentaatiot Hsiehin mittavasta elämäntyöstä ovat kiertäneet maailmaa, ja myös Hsieh itse on kertonut julkisuudessa työstään.

 

Kolme kotimaista, jotka saivat tarpeekseen

 

Vuonna 2010 kuvataiteilija Paula Tella kirjoitti ½-lehdessä ”toisenlaisista urista” eli elämänurista, joissa taiteilijuus päättyi. Tella haastatteli Frank Kappasia (1966–), Jari-Jussi Voijolaa (1963–) ja Greta-Mari Voijolaa (1967–). Vaikka kunkin lopettamisen yllä häilyy jonkinlainen ambivalenssi, kaikki kolme ovat kadonneet suomalaisesta taidemaailmasta.

Jari-Jussi Voijola ajautui armottomaan työkierteeseen, joka johti stressaantumiseen ja lopulta työuupumukseen. Hän sai hyvin kohdeapurahoja taideprojekteihin, mutta ei työskentelyapurahaa, joten toimeentulo oli hankittava opetustöillä. Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen johti taas mentaalisiin ristiriitoihin ja tuntemuksiin, että oli aina väärässä paikassa. Työhuoneella hänestä tuntui, että hän laiminlöi perhettä kun kotona taas tuntui, että pitäisi olla työhuoneella.

Voijolaa alkoi myös rasittaa suomalaiseen kuvataidemaailmaan istutettu ”artisti maksaa”-toimintaperiaate. Rajoja sille mitä kaikkea artisti kustantaa ei yksinkertaisesti ole. Tavallisesti taiteilija maksaa itse näyttelyiden osallistumismaksut, näyttelytilavuokrat, majoitukset, kuljetuskulut, kutsukorttien painokulut, avajaistarjoilut ja niin edelleen. Otettiinpa mikä tahansa konteksti suomalaisesta kuvataidemaailmasta – taidemuseo, galleria tai jokin taidetapahtuma –, taiteilija on lähes poikkeuksetta ainoa henkilö, joka ei saa työstään palkkaa. Palkattomuutensa lisäksi hän maksaa siitä, että saa työnsä esille.

Kaupalliset galleriat taas toimivat bisnesvetoisesti, eikä taiteilijan tarvitse maksaa välttämättä kaikkea itse. Voijola ei oikein pitänyt siitäkään. Hänen mieltään ei lämmittänyt se, että piti ”pokkuroida” ja olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei viihtynyt lainkaan. Voijola tunnisti myös markkinoinnin tarpeen, mutta halusi sen sijaan keskittyä itse taiteen tekemiseen, kunnes luopui siitä. Hän tosin sanoo, ettei ole lopullisesti päättänyt, että ei enää tekisi mitään taiteeseen liittyvää. Taiteen harrastaminen tuntuu hänestä hyvältä ajatukselta.

Frank Kappas toimi kymmenisen vuotta taiteilijana, mutta hän on hyvin häilyvä sanoissaan lopettamisen suhteen. Hän ei koe, että olisi lopettanut taiteen tekemistä tai luopunut siitä. Hän ei kuitenkaan ”periaatteessa” tee taidetta. Hän tekee kaikenlaisia projekteja, jotka tuntuvat hänelle itselleen tärkeiltä ”sillä hetkellä”. Yhtäältä hän sanoo, että hän ei koskaan kokenut tekevänsä taidetta, eikä siksi oikeastaan voinut lopettaakaan taiteen tekemistä. Toisaalta hän sanoo, että ei edes erityisemmin pitänyt taiteesta ja että suuri osa taiteesta tuotti hänelle pettymystä. Hänen suhteensa taidemaailmaan ja uraan oli myös hyvin välinpitämätön, suorastaan haluton.

Rajoja sille mitä kaikkea artisti kustantaa ei yksinkertaisesti ole.

Valinta vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 1998 avasi mahdollisuuksia moneen suuntaan, vaikka päivää ennen palkintoa Kappas oli ajatellut laittaa hanskat tiskiin ja alkaa kalastajaksi. Joka tapauksessa, Kappas ei löytänyt taiteen tekemisestä tietä henkiseen kasvuun vaan koki jäävänsä aina tyhjiöön. Taide-elämän stressaavuus, hype ja itsekeskeisyys alkoivat vähitellen merkitä hänelle pahoinvointia. Hänen viimeisessä näyttelyssään oli esillä joogavideo, jossa hänen joogaopettajansa tekee joogasarjaa ja syvää hengitystä. Kappasin mukaan videossa oli se, mitä oli jäljellä. Näyttelynsä jälkeen hän ei enää uskonut omaan taiteen tekemiseen. Kappas vaihtoi taidemaailman joogamaailmaan ja opettaa nykyään astanga-joogaa.

Greta-Mari Voijola (nyk. Voijola-Konkonen) valmistui vuonna 2000 Kuvataideakatemian tila-aikataiteen laitokselta ja muutti Hollolaan. Päätöstä pidettiin typeränä, mikä heijastaa karulla tavalla suomalaisen – ja myös välillisesti kansainvälisen – taidemaailman institutionaalistettua keskusta- ja näkyvyyspakkomielteisyyttä. Voijola ei ollut kovin urakeskeinen, myös perhe oli hänelle tärkeä.

Voijolan lopettamisen taustalla merkittävin syy oli pettymys taidemaailmaan. Hän oli mukana taiteen järjestöpuolella, Lahden taiteilijaseurassa ja Hämeen taidetoimikunnassa. Omien etujen tavoittelu, pienistä rahoista riitely ja ”minä minä -periaate” alkoivat syödä mielekkyyttä. Voijola huomasi, että vaikka olisi kuinka hyvä taiteilija, mutta ei tunne oikeita ihmisiä, ei ole juuri mahdollisuuksia päästä eteenpäin.

Lopulta hän erosi Muu ry:stä ja ”noista isoimmista taiteilijajärjestöistä”. Hän pitää kuitenkin mahdollisuuden tehdä taidetta jokseenkin avoimena, vaikka ei haluakaan enää ammattimaisesti toimia taiteilijana. Hän ei luopunut AV-arkin jäsenyydestä, koska miettii, josko tekisi vielä jonakin päivänä videoteoksen. Voijola-Konkonen valmistui keväällä 2016 eläintenhoitajaksi koulutuskeskus Salpauksesta.

 

Luovuutta taidemaailman tuolla puolen

 

Newyorkilaisen taidekriitikon Ben Davisin mukaan kuvataidemaailman kovassa ytimessä kiiltää jyrkkä eriarvoisuus. Ytimessä on erittäin vähän tilaa, eikä sinne pääse kuka tahansa. Ilman sosiaalista ja kulttuurista pääomaa ja oikeiden ihmisten siunausta voi olla vaikea saada ketään kiinnostumaan siitä mitä tekee. Davisin mukaan taidekauppa on lisäksi sukupuolisesti epätasa-arvoista. Miesten tekemää taidetta myydään paljon enemmän ja niistä myös maksetaan enemmän kuin naisten tekemistä, vaikka taidekouluissa naiset ovat selvänä enemmistönä.

Lopettamisen takaa löytyy monenkirjavia yksilöllisiä syitä ja kokemuksia, mutta oman osansa näyttelevät myös taidemaailman muuttuneet rakenteet. Ammatti-identiteettien hälveneminen ja mediahuomio ovat muuttaneet taiteen käytäntöjä perinteisistä käsityöläistaiteilijuuksista enemmän kekseliäisyyden ja eräänlaisten (media)temppujen tekemisen suuntaan. Tässä ilmastossa post-duchampilainen vitsailija Cattelan ui kuin kala vedessä. Toisille, kuten Nik Kosmasille hieman lievempi ambivalenssi mahdollisuuksien valinnassa olisi kenties tuonut turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta.

Muuttuneessa taidemaailmassa markkinoinnilla ja tuotteistamisella on merkittävä sijansa. He, jotka kokevat oman näkyvyytensä edistämiseksi tehtävän työn epämiellyttäväksi jäävät helposti syrjään. Suomessa taidemarkkinoiden pienuus ja apurahajärjestelmän riittämättömyys suhteessa suureen kuvataiteilijamäärään takaavat sen, että vain todella harva taiteilija voi pärjätä tekemällä taidetta. Alituisen epävarmuuden, taloudellisen turvattomuuden ja tulevaisuudessa siintävän menestymisen odottelun/toivomisen vaihtaminen turvalliseen toimeentuloon ei ole tällöin kovin huono vaihtoehto.

Taiteilijuus ei kuitenkaan välttämättä lakkaa. Luovuus ja kekseliäisyys kun voivat kukkia myös paikoissa, jonne institutionalisoituneen taidemaailman edustajat eivät ymmärrä edes katsoa.

 

Kirjallisuus

Ben Davis, 9.5 Theses on Art and Class. Haymarket Books, 2013.

DIS (Lauren Boyle, Solomon Chase, Marco Roso, David Toro, toim.), The Present in Drag. 9. Berlin Biennale für zeitgenössische Kunst. 9th Berlin Biennale for Contemporary Art. DISTANZ Verlag GmbH, 2016.

Alexxa Gotthardt, ”Escape Artists: Why These 7 Creatives Disappeared from the Art World”, Artsy.net, 5.7.2016.

Adrian Heathfiel & Tehching Hsieh, Out of Now. The Lifeworks of Tehching Hsieh. The MIT Press, 2009.

Post-war artists at auction. The price of being female”, The Economist, 20.5.2012.

Q/A NIK KOSMAS Why did you decide to end your career as a young and successful visual artist?”, Spike, #43 Spring 2015.

Scott Reyburn, ”Picasso and Giacometti Artworks Top $120 Million Each at Christie’s Sale”, New York Times, 11.5.2015.

Paula Tella, ”Toisenlaisia uria”, ½-lehti, 2/2010, s. 28–32.

 

Kirjoittaja on kuvataiteilija ja kuvataiteen apulaisprofessori Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa.

Jaa artikkeli:Share on Facebook0Tweet about this on TwitterShare on Google+0Email this to someone
bursa escort