Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 4/2016.

Nauhurit surisevat kotimaisessa nykykirjallisuudessa. Koneelle halutaan luovuttaa valtaa kuvata todellisuutta. Tekniikan kehittyminen mahdollistaa myös moniäänisyyden paremman äänentoiston.

CARITAS: Siis hetkinen! Äänitätsä nytkin?
JOONA: Joo.
CARITAS: Jännää!
JOONA: Ainoo hankaluus on että aina ku nauhotan nii joudun laittaa Airplane-modelle, koska jos joku soittaa niin se äänitys keskeytyy… Mut se lisää toisaalta sitä läsnäolon tunnetta mikä mul on tässä, että fokusoin täysin tähän tilanteeseen.
CARITAS: Tuleeks tääkin repliikki siihe?
JOONA: Kyl varmaan.
CARITAS: Ja tää?
JOONA: Joo.
CARITAS: Ja tää?
JOONA: Ehkä.
CARITAS: Voinks mä sanoo mitä vaan ja sä
kirjoitat sen siihen.
JOONA: Jos se on must hyvä lause.

Johannes Ekholmin tuore romaani Rakkaus niinku (2016) koostuu pääasiassa äänitetyistä keskusteluista. Romaanin päähenkilö, nuori toimittaja Joona, äänittää puhelimellaan kaiken, koko päivänsä. Hän kerää materiaalia kirjaansa, jonka kustantaja on tilannut häneltä, sukupolvensa tulkilta. ”Ainoo hankaluus” ei lopulta kuitenkaan ole vain pakko käyttää airplane/lentotila-asetusta, vaan se, että äänitiedosto pitää myös kuunnella läpi ja editoida kirjallisuuden materiaaliksi. Tästä seuraa, että äänittäjä-kirjailijalla ”on puolet vähemmän aikaa ´elää´”.

Joona on kuitenkin sangen mieltynyt ”kirjoittamista ilman kirjoittamista”-menetelmäänsä. Se on hänestä tehokas, koska itse ei tarvitse yrittää keksiä mitään. ”Se on vähän ku kalastamista. Että mä laitan vaan verkot veteen, eli nauhurin päälle, ja sit mä odotan että sinne uiskentelee kaloja.”

Kirjailijakokelasta ei kuitenkaan motivoi vain menetelmän vaivattomuus. Hän jakaa sanataiteilijoita ikiajat ajaneen hingun: ”Että kirjailija olis niinku ´kirjoituskone´, joka vaan rekisteröi todellisuutta, pysäyttää ajan.” Tulee mieleen Pentti Haanpää jatkosodassa kirjaamassa vihkoonsa kuulemiaan juttuja tarina-aihioiksi – tavoitteenaan ”kuunnella ajan ääntä, ja antaa sen kaikua takaisin”.

Rakkaus niinku -romaanissa proosaan puretaan myös kaikenlaista nauhalle tarttunutta taustahälyä. Samalla kun keskustellaan Isis-joukkojen tekemistä katastrofaalisista tuhoista, hölöttää taustalla televisiosta tuttu ”Jethro, myyntimies Turusta”. Olennaista on, että erilaiset äänet esitetään samalla tasolla, yhtälailla elämiämme ja identiteettejämme rakentavina aineksina.

Ujuttaessaan romaanin raamien sisään kaikenlaista nauhalle tarttunutta (”sivullisia sporassa, telkkarin ääniä, puhelinmyyjä yrittää tyrkyttää jotain tuulilasi-lehteä jne”), Ekholmin äänittäjä-kirjailija on kuin galleriaan pisoaaria raahaava ja signeeraava readymade-taiteilija. Tehdessään kirjallisuutta/taidetta äänityksistään Joona kokee olevansa välittäjä, ei luoja: hän luovuttaa itseltään pois vaivaa – joskin myös valtaa – sepittää ja tulkita.

Ekholmin äänittäjän sukulaissielu tavataan Sirpa Kähkösen tuoreessa Tankkien kesä -romaanissa (2016). Kesään 1968 sijoittuvan tarinan yksi päähenkilöistä on nuori kansatieteilijä Stella Mertanen, joka kulkee ympäri Kuopiota haastattelemassa kaupunkilaisia. Hän haaveilee rakentavansa kuvitteellisen museon kotikaupunkinsa äänistä: ”Vaikka vain hetkeksi, monista yhtä aikaa soivista, traagisista ja koomisista, panen ne kaikki yhtä aikaa kaikumaan, kuiskimaan, hokemaan […] Sillä sellaista on elämä itse, ääntä ja kohinaa ja sydämen tykytystä ja kuluneiden astioiden kalahduksia katoavissa taloissa […]”

Stella Mertasella on käytössään magnetofoni, kelanauhuri, joka on vuoden 1968 maailmassa vielä suhteellisen harvinainen kapistus, iso ja painava. Nuori äänittäjä kantaa sitä tärkeänä ja kärsivänä ”nauhurilaukun hihna kalvavana olkapäällä”. Kone on niin painava, että sen kantaminen saa kävelyn epätasapainoon. Mukana pitää raahata myös keloja ja kuulokkeita. Haastatellessa laite pitää asetella huolella pöydälle ja asettautua hartaudella sen äärelle, ja juoda kuppitolkulla kahvia. Laite herättää kunnioitusta ja pelkoa, se saa ihmiset paremminkin mykistymään kuin avautumaan.

Kömpelön painavana ja mykistävänä kuvataan magnetofoni myös Helena Sinervon Finlandia-palkitussa Runoilijan talossa -romaanissa (2004), joka sijoittuu 1970-luvun alkuun. Eeva-Liisa Mannerista kertovassa fiktiossa yritetään äänittää kirjailijahaastattelua, vaikka runoilija itse sitä vastustaakin. ”Ajatuskin on kamala: koko elämä ja tuotanto puhuttava nauhoille, säilöttävä purkkiin toisten räävittäväksi.”

Taustalla vaikuttaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran mahtikäsky saada sairastelevan runoilijan, ”kansallisaarteen”, muistot talteen. Haastattelija raahaa Suomesta asti runoilijan talolle Espanjaan magnetofonin, romaanihenkilöiden sanoin ”mankin”, raskaan ja luotaantyöntävän. Enemmän kuin konetta se muistuttaa jotakin hankalaa ja vastenmielistä olentoa.

Huomattavasti helpompaa on Ekholmin myöhempien aikojen äänittäjällä. Hänen iPhonensa kulkee aina huomiota herättämättä mukana. Äänittämisestä ei ole muuta vaivaa kuin mainittu lentotila-asetuksen käyttöönotto. Koneen ääreen ei tarvitse erikseen asettua juhlallisesti tallentamaan, vaikka äänittäisi kanssapuhujiaan luvalla.

Salaäänittämisen mahdollisuudethan ovat mittaamattomat. Itse asiassa Rakkaus niinku -romaanin Joona toteaakin haluavansa tehdä kirjallaan näkyväksi meitä ympäröivän tekniikan – älypuhelinten, kodinkoneiden, lelujen – jatkuvan mahdollisuuden dokumentoida tietoa ja kuunnella meitä.

Salaäänittämisen mahdollisuudethan ovat mittaamattomat.

Tekniikan kehitys on aina vaikuttanut kirjallisuuteen ja ilmaisuihanteisiin. On kirjeromaanit, sähköpostiromaanit, tekstiviestiromaanit ja internetrunous. Maria Jotuni kirjoitti yli sata vuotta sitten hienon pienen novellin ”Hilda Husso” inspiroituneena ylioppilaskortteerin hataran seinän läpi kuulemastaan puhelinkeskustelusta; lukijallekin kerrotaan vain toisen osapuolen repliikit. Tunnelma on sama kuin nykyään ratikoissa ja busseissa, kun on pakotettu kuulemaan yksipuolisesti kanssamatkustajien puheluita.

Johannes Ekholmin äänitysproosa herättää kysymyksen, tuleeko (salaa) äänittämisestä isompikin trendi kirjallisuuteen tekniikan parantuessa – ja ennen kaikkea pienentyessä. Kulkevatko kirjailijat pian kylillä, kahviloissa ja ratikoissa älypuhelimet ja muut huomaamattomat härpäkkeet aktivoituina kalastelemassa ihmisten autenttista puhetta, osuvia ilmauksia ja uskottavaa kieltä?

Äänittäminen ei ole Ekholmin kirjailijakokelaalle kuitenkaan vain tapa kerätä materiaalia vaan lisätä ilmaisunsa uskottavuutta. Hän ei piilottele menetelmäänsä vaan korostaa sitä haluten näin uskotella lukijalle, että kaikki on ”totisinta totta eikä mikään oo tulkinnan varaista, mitään ei ole muokattu, mitään ei ole paranneltu tai paisutettu, tai salattu”.

Toisaalta kirjailija-äänittäjä pidättää itsellään vallan editoida vaikkapa omia sanomisiaan ennen romaanin sisään siirtämistä – ja näin tehdessään vesittää äänitiedoston totuudellisuuden. Mutta sillä ei ole merkitystä, tärkeämpää on luoda lukijalle illuusio todesta, mikä ei sekään ole lopulta merkittävää romaanin itseriittoisen ironisessa maailmassa.

* * *

Ekholmin romaanissa pohditaan myös äänitteisiin liittyvää valtaa. Vaikka kukaan ei koskaan kuuntelisi alkuperäistä äänitystä, on se silti olemassa, todistusvoimaisena. Tämä äänitteiden luonne tulee vahvasti esille Antti Ritvasen tuoreessa esikoisromaanissa Miten muistat minut (2016). Siinäkin nauhuri esittää tärkeää kirjallista tehtävää. Erilaisista tekstiaineksista (minäkertojaa, muistelmia, päiväkirjaa) koostetun moniäänisen mosaiikkiromaanin loppupuolella on parinkymmenen sivun mittainen äänitiedoston litterointi, joka paljastaa olennaisen käänteen.

Romaanin keskiössä on itsekeskeinen alkoholisoitunut kirjailijanainen, joka kuolee epäselvissä olosuhteissa. Kuolemasta kerrotaan jo romaanin alussa, mutta sen luonne avautuu kaikessa kurjuudessaan vasta kuukausia myöhemmin mp3-nauhurin äänitiedostolta. Se on syntynyt, kun kirjailijattaren juoppo miesystävä on kuljetellut nauhuria mukana pariskunnan kännisekoiluissa.

Kela- ja kasettinauhureihin verrattuna mp3-soitin on pieni, se mahdollistaisi helposti salaa äänittämisenkin. Ritvasen romaanissa humalaiset taiteilijat kuitenkin äänittävät itseään ja toisiaan koneen tiedostaen, kuin laitteen äärelle asettuen. Siitä on iso loikka aina mukana kulkevalla ja läsnä olevalla kännykällä äänittämiseen.

Ritvasen romaanin Sony-nauhurista tulee mieleen antiikin Kreikan teatterin ”deus ex machina”-ratkaisu: lavasteista lasketaan jonkin sortin nosturikoneen avulla yhtäkkiä ja yllättäen kuin tyhjästä näyttämölle jumala ratkomaan juonta. Sony ilmestyy niin ikään yhtäkkiä ja yllättävästä suunnasta kirjailijattaren pojalle ratkaisemaan arvoitusta.

Vertautuvuus ei ole kuitenkaan täydellinen. Nauhuri ei nimittäin tule aivan tyhjästä, se on tavattu tarinassa jo aikaisemmin. Se kuuluu kirjailijattaren aikuiselle pojalle, joka on haastatellut sille äitinsä miesystävää. Mies on muusikko ja pojan oli tarkoitus kirjoittaa tästä taiteilijaelämäkerta. Haastattelun yhteydessä laite on jäänyt miehelle, vääriin käsiin.

Kun Sony palautuu pojalle, hän saattaa seurata äänitiedostoilta äitinsä elämän dramaattisia viimeisiä päiviä. Humalanhöyryisten hetkien tallentuminen paljastaa pojalle – ja lukijalle – kirjailijattaren elämästä karmivan todentuntuisesti; ilman konetta sitä tuskin olisi voinut kuvata yhtä uskottavasti. Ekholmin sanoin: ”mitään ei ole muokattu, mitään ei ole paranneltu tai paisutettu, tai salattu”.

Tekniikan kehitys on aina vaikuttanut kirjallisuuteen ja ilmaisuihanteisiin.

Äänitteen todistusvoimaisuutta hyödyntää myös Helena Sinervo viime vuonna ilmestyneessä Armonranta-romaanissaan (2015). Nyt herkistellään c-kasettien äärellä. Niitä huudatetaan autostereoista, kun ajetaan liukkaan lumisilla teillä Helsingistä Tampereelle: tuntitolkulla vanhan miehen muisteluita ja arkisia pohdintoja maailmanmenosta.

Päähenkilönä tavataan jälleen kirjailija, keski-ikäinen Helena. Hän saa isältään kasetteja, jotka tämä on äänittänyt nimenomaan tyttärelleen, ikävissään. Ne ovat kuin puhelinsoitto, mutta vailla vuorovaikutusta. ”Jekkanes, Helena, ko olis kiva katella sun nättiä naamaa pöydän toisel puolel. Juur avasin paketin mustaamakkaraa, siin se ny kutjottaa reikäleiväv vieres. Oli tarjoukses, ja mnää otin kokonaisen kilon.”

Raumalaistaustaisen, Tampereella asuvan isän kasetilta purettu puhe on romaanin kolmas kertojaääni kirjailijatyttären ja tämän puolison rinnalla. Kun pariskunta kuuntelee yhdessä liikuttuneena vanhan miehen äänityksiä, vaikuttuu ja vakuuttuu samalla myös lukija. Kasetilta kuulumaan pantu ääni tuntuu uskottavammalta kuin jos vanha mies olisi kirjoitettu puhelemaan vain itsekseen monologia. Taas toteutuu äänitystekniikan kyky lumota lukija illuusiolla todesta.

* * *

Kun proosaan rakennetun äänitteen todistusvoimaisuuden (olkoon kelanauha, kasetti tai äänitiedosto) yhdistää nykyiseen äänittämiseen vaivattomuuteen, on helppo arvella äänitystoiminnan lisääntyvän kaunokirjallisuudessa, sekä tekotavoissa että sisällöissä. Uskon sen kehkeytyvän juuri Johannes Ekholmin romaanin viitoittamaan suuntaan: äänittämistä käytetään sekä konkreettisena työvälineenä juttujen ja puheenparsien kalasteluun että ”totisinta totta”-illuusion luomiseen – ja näiden leikittelevään yhdistelyyn.

Ekholmin vanavedessä voi arvella sikiävän uuden lajityypin, litterointiromaanin. Sellainen tosin julkaistiin jo yli kymmenen vuotta sitten. Juhani Känkäsen surkuhupaisa taiteilijatarina Toivon mukaan (2005) julistaa alkusanoissaan olevansa kolmipäiväisestä haastattelusessiosta syntyneen äänitteen uskollinen litterointi. Tekeillä on dokumenttielokuva kuvataiteilija Toivo Päählöstä. Ulkoisilta tapahtumiltaan niukkaa 363-sivuista romaania rytmittää ainoastaan rec- ja pause-nappuloiden painelu.

Toisin kuin Sinervon romaanin runoilija Manner, puhuu taitelija Päählö itsestään mielellään. Mutta katsottuaan filmauksen läpi, hän kuitenkin kieltää sen julkisen esityksen, sillä ei koe sen tekevän oikeutta elämälleen ja taiteelleen. Romaani ironisoi sangen hauskasti uuvuttavaa taidepuhetta ja kulttuurimme pyrkimyksiä säilöä kansallisaarreyksilöiden puheita ”purkkiin toisten räävittäväksi” – Sinervon romaanin Manneria lainaten.

Kun äänentallennusmahdollisuudet helpottuvat ja halpenevat, ei äänittäminen ole enää niin juhlavaa kuin ”kun rehtori magnetofonin osti”-aikoina. Nauhalle puhumaan pääsevän ei tarvitse enää olla mikään menneen maailman kansallisaarre. Eihän televisioon päästäkseenkään tarvitse enää olla näyttelijä tai muu julkkis. Television suuri kansanomaistuminen, demokratisoituminen, kai laajenee kirjallisuuteenkin.

Tositeeveen hengessä ihmisiä voisi pyytää äänittämään jokapäiväistä elämäänsä ja syntyneistä äänitiedostoista editoitaisiin kirjallisuutta. Kansankerrosten moniäänisyyttä, uskottavia tyyppejä ja osuvaa kieltähän kirjallisuudelta usein vaaditaan. Nykytekniikka antaa näihin tavoitteisiin parempia välineitä kuin koskaan.

Olisikohan Pentti Haanpää kirjoittanut parempaa proosaa, jos hän olisi voinut muistiin kirjoittamisen sijaan äänittää kuulemansa sotajutut? Olisi vain huomaamattomasti painanut rec-nappulaa ja odotellut verkkoihin uiskentelevia kaloja. Toisaalta muistiinmerkitseminen on varmasti aina jo osa kirjailijan työtä – olkoot sepittämistä, todellisuuden tulkintaa tai editointia – josta ei koskaan tule mikään kone vapauttamaan. Aina vaaditaan inhimillinen äly tekemään päätöksen: ”Jos se on must hyvä lause.”

Kirjoittaja on työskennellyt vuosikymmenen SKS:n kirjallisuusarkistossa äänitteiden parissa.