Tämä artikkeli on julkaistu aiemmin SARVin 70-juhlavuosikirjassa Kritiikin ääniä (2020).

”Olisi hyvä, jos palkittaisiin joku järkevä puolalainen kirjailija, joka ymmärtäisi puolalaista yhteiskuntaa ja puolalaisten asioita”, sanoi Puolan kulttuuriministeri Piotr Gliński toukokuussa 2018, kun Olga Tokarczuk sai Vaeltajat-romaanistaan arvostetun Man Booker International -palkinnon.

Oikeistopopulistisen hallituksen kulttuuripolitikkaa kovin ottein luotsaava Gliński tähdensi vielä: ”Tämä on viesti kaikille niille lahjakkaille puolalaistaiteilijoille, jotka usein käyttävät voimakkaita sanoja ja kielteisiä tunteita julkisissa lausunnoissaan.”

Puolassa vallanpitäjät eivät epäröi ilmaista mielipiteitään kirjallisuudesta, kulttuurista ja sen tekijöistä. Päinvastoin: kirjailijat ja kirjallisuus on otettu osaksi käynnissä olevaa poliittista kiistaa ja identiteettitaistelua. Siinä kirjailijat ovat joutuneet välillä jopa isänmaan vihollisen asemaan.

• • •

Puolitoista vuotta myöhemmin joulukuussa 2019 Olga Tokarczuk vastaanotti Tukholmassa Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Tokarczukin palkitseminen maailman arvovaltaisimmalla palkinnolla sai Puolassa selvän poliittisen ulottuvuuden. Tuskin kukaan muu voisi nimittäin vahvemmin edustaa arvoja ja pyrkimyksiä, jotka ovat vastakkaisia sekä Puolan oikeistopopulistien – tai vaikkapa heidän aateveljiensä perussuomalaisten – aateilmastolle.

Tokarczuk on vasemmistolaisuudestaan avoimesti puhuva nainen.

Tokarczuk on vasemmistolaisuudestaan avoimesti puhuva nainen, rastatukkainen kasvissyöjä, joka käy Pride-marsseilla, puhuu eläinten oikeuksista ja kirjoittaa juutalaisista, naisista ja syrjäytyneistä tai vaikkapa sukupuolen moninaisuuksista.

Tokarczuk on myös saanut kokea, mitä on joutua nationalistikiihkoilijoiden vihan kohteeksi. Kun hänen Jakobin kirjat -romaaninsa sai syksyllä 2015 Puolan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Niken, Tokarczuk sanoi tv-haastattelussa: ”Olemme sepittäneet Puolalle historian maana, joka on aina ollut suvaitsevainen ja avoin eikä ole koskaan tehnyt mitään pahaa vähemmistöilleen. Meidän olisi nyt katsottava historiaamme silmiin ja koetettava kirjoittaa historiamme osittain uusiksi. Siten, että emme peittele kauheuksia, joita olemme tehneet siirtomaaisännän roolissa, vähemmistöjä ahdistelevana kansallisena enemmistönä, orjanomistajina tai juutalaisten murhaajina.”

Siirtomaaisännyydellä ja orjanomistajuudella Tokarczuk viittasi Ukrainaa pitkään hallinneisiin puolalaisiin magnaatteihin, jotka suistivat paikallisen väestön maaorjuuteen. Vähemmistöjen ahdistelu ja juutalaisten murhaaminen taas liittyivät puolalaiseen valtiojohtoiseen antisemitismiin 1930-luvun lopulla ja monien puolalaisten häpeälliseen rooliin natsien toimeenpaneman holokaustin toteutuksessa. Viimeksi mainitusta aiheesta Puolassa on viimeiset 40 vuotta kirjoitettu ja väitelty kiihkeästi.

Tokarczukin sanat osuivat oikeiston ärtyneimpään kipupisteeseen: sekä nationalistisen että kommunistisen historiankirjoituksen vaalimaan käsitykseen siitä, että puolalaiset ovat olleet historian suurimpia uhreja ja kärsineet eniten niin sodista, natsismista kuin kommunismista. Muun väittäminen tai vaikkapa puolalaisten juutalaisvihasta kirjoittaminen on epäisänmaallinen teko.

Oikeistomediassa ja sosiaalisen median nationalistisella laidalla käynnistyi hetkessä vihakampanja Tokarczukia vastaan. Häntä syytettiin oman pesän likaamisesta, puolalaisuuden mustamaalaamisesta ja juutalaisten ja ukrainalaisten hännystelystä. Tappouhkauksien takia Tokarczukin kustantaja joutui joksikin aikaa palkkaamaan henkivartijat kirjailijan turvaksi.

Uhkaukset ja solvaukset nousivat pintaan uudelleen Nobel-palkinnon myötä.

Uhkaukset ja solvaukset nousivat pintaan uudelleen Nobel-palkinnon myötä. Hallitusta lähellä olevassa oikeistomediassa Tokarczuk leimattiin Puolan-syöjäksi, kosmopoliittien eliittien ja juutalais-saksalaisen salaliiton käsikassaraksi ja ekoterroristiksi. Eräs pappi väitti vaikutusvaltaisessa katolisessa lehdessä, että Tokarczuk edistää vaarallista uuspakanuutta.

• • •

Puolan kulttuurielämässä ja kirjallisessa keskustelussa on tapahtunut suuri muutos oikeistopopulistisen Laki ja oikeus -puolueen (PiS) saatua parlamenttienemmistön vuoden 2015 vaaleissa. Kirjallisuus ja kulttuuri ovat nousseet puolalaisten oikeistopoliitikkojen erityisen kiinnostuksen kohteeksi. Syksyn 2019 vaaleissa PiS sai äänestäjiltä taas uuden nelivuotisen mandaatin hallitusvaltaan.

PiS ja sen yksinvaltainen johtaja Jarosław Kaczyński ovat määritelleet tehtäväkseen Puolan, sen politiikan, yhteiskunnan, kansainvälisten suhteiden ja kulttuurin kääntämisen kokonaan uusille raiteille. PiS:n mukaan kommunismin sortumisesta vuonna 1989 alkaen aina vuoden 2015 vaaleihin Puolaa hallitsi entisten kommunistien muodostama ”vale-eliitti”. Puolalaisten patrioottien tehtävä on nyt juuria vanha valta pois yhteiskunnan johtopaikoilta ja rakentaa maalle ”uudet eliitit”. Tämän vallankumouksellisen mission toteuttamiseen on parlamenttienemmistö suonut mahdollisuuden.

Kansainvälisissä asioissa PiS on väittänyt Puolan olleen pitkään altavastaajan asemassa. Nyt Puola kuitenkin määrittelisi itse etunsa ja ajaisi niitä muilta kyselemättä – ”nousisi polviltaan”, kuten Kaczyński on sanonut. Puola onkin joutunut jo moneen riitaan Euroopan unionin kanssa, ja sen välit ovat pohjalukemissa muun muassa entisen lähimmän liittolaisen ja tukijan Saksan kanssa. Euroopan salongeissa Puola on syrjäytynyt häiriköksi ja sivustakatsojaksi.

Puola on syrjäytynyt häiriköksi ja sivustakatsojaksi.

Sisäpolitiikassa PiS:n iskulause on ollut ”hyvä muutos”. Sillä on tarkoitettu talouskasvun luoman varallisuuden tasaisempaa jakamista. Pitkään jatkunut nousukausi onkin mahdollistanut laajat tulonsiirrot vähäosaisille ja luoneet PiS:lle hyvin uskollisen äänestäjäkunnan.

Vasemmistolaishenkiseen yhteiskuntapolitiikkaan PiS on yhdistänyt äärimmäisen konservatiivisen arvomaailman. Kymmeniä kuntia ja piirikuntia on julistautunut ”homovapaiksi” alueiksi, parlamentissa valmistellaan abortin täydellistä kieltämistä, ja ihanteeksi on nostettu myyttinen puolalainen, ”normaali” perhe. Oikeuslaitoksen puolue on pyrkinyt alistamaan tahdolleen.

PiS haluaa Puolan, joka täyttää sekä 1930-luvun nationalistien että vuosien 1945–1989 kommunistivallan ihanteet: kansallisesti homogeenisen, hengeltään isänmaallisen ja konservatiivisen. Tähän Puolaan ei mahdu pakolaisia eikä vieraista kulttuureista tulevia maahanmuuttajia. Vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan Kaczyński pelotteli – suoraan natsi-Saksan luomaa kuvastoa käyttäen – pakolaisten tuovan mukanaan paitsi vieraita kulttuurimalleja myös loisia ja uusia sairauksia.

Maan mahtavassa katolisessa kirkossa 1990-luvulla valtaan noussut äärikonservatiivinen siipi vähät välittää liberaalin paavin puheista. Nationalistit ja jalkapallohuligaanit pitävät kokouksiaan kirkon suojeluksessa ja käyttävät kirkollisia symboleita, ja piispat puhuvat ”sateenkaarirutosta” ja ”ekologismin synnistä”.

Piispat puhuvat ”sateenkaarirutosta” ja ”ekologismin synnistä”.

PiS on jatkuvasti flirttaillut avoimesti myös äärioikeiston kanssa. Vuonna 2018, kun vietettiin Puolan uudelleenitsenäistymisen satavuotisjuhlaa, valtiojohto järjesti yhdessä äärioikeistolaisjärjestöjen kanssa Varsovassa suuren juhlamarssin.

Jopa 250 000 ihmistä osallistui kulkueeseen, jonka etunenässä marssivat Puolan presidentti, pääministeri ja hallitus, ja heidän takanaan raikuivat äärioikeiston hurmahenkiset iskulauseet valkoisesta vallasta, vihollisten hirttämisestä ja suuresta, katolisesta Puolasta.

Neljä vuotta PiS:n valtakautta on saanut aikaan sen, että Puolan yhteiskunnallinen ilmapiiri tihkuu nyt kansallista uhoa ja halveksuntaa kaikkea erilaista kohtaan, jopa väkivallan uhkaa.

• • •

Kulttuurin alalla PiS:n vallankumous on merkinnyt sitä, että kohta kaikki poliittisesti epäilyttävät tai ennen vuotta 2015 paikkansa saaneet toimijat on vaihdettu uusiin. Puhdistukset ovat ulottuneet kulttuurin kaikille sektoreille, valtiollisesta radio- ja tv-yhtiö TVP:stä aina teattereihin, museoihin ja kirjallisuuselämään. Lopusta pitää huolen itsesensuuri.

Puhdistukset ovat ulottuneet kulttuurin kaikille sektoreille.

Kenkää ovat saaneet muun muassa Puolan elokuvasäätiön ja kulttuuriviennistä vastaavan Adam Mickiewicz -instituutin johtajat. Krakovan arvostetun Stary Teatrin johdossa vasemmistoon ja punk-sukupolveen liitetty visionääri vaihtui varovaiseen konservatiiviin. Wrocławissa toimivan Teatr Polskin johtaja irtisanottiin hänen otettuaan ohjelmistoon nobelisti Elfriede Jelinekin näytelmän Der Tod und das Mädchen II, jonka seksikohtauksista fundamentalistikatolilaiset nostivat metelin. ”Rienaavia” näytelmiä esittävien teatterien ulkopuolella on pidetty rukousmielenosoituksia muuallakin Puolassa.

Varsovan kansallismuseo, maan ykköstaidelaitos, sai johtajakseen Varsovan yliopiston pientä museota aiemmin johtaneen taidehistorioitsijan, joka ensi töikseen poistatti nykytaiteen osastolta pornografisiksi luonnehtimiaan feministisiä videoteoksia.

Puhdistusten ulkopuolelle ovat jääneet lähinnä ne kulttuuri-instituutiot, jotka ovat opposition hallinnassa olevien kaupunkien ja kuntien omistuksessa.

Mutta ongelmiin on joutunut myös Varsovassa toimiva, palkittu Puolanjuutalaisten historian museo (Polin). Sen pitkäaikaista johtajaa Dariusz Stolaa kulttuuriministeri Gliński on kieltäytynyt nimittämästä jatkokaudelle. Syynä on Glińskin mukaan Stolan ”politikointi”, mutta todennäköisesti oikea syy on se, että museon näyttelyissä on käsitelty hallitukselle kiusallisia aiheita, kuten puolalaista antisemitismiä.

Valtiomesenaatti on myös uhkaillut rahahanojen sulkemisella esimerkiksi festivaaleja, joille on otettu esiintymään ”kontroversseja” taiteilijoita. Valtionapuja on myös evätty niiltä, jotka eivät ole taipuneet ministeriön ehtoihin. Tällaisia kiistanalaisia taiteilijoita on ollut vaikkapa bosnialainen teatteriohjaaja Oliver Frljić, jota Poznańissa järjestettävä Malta-festivaali ei olisi saanut ottaa kuraattorikseen. Oikeusistuin tosin totesi avustuksen peruuttamisen laittomaksi.

Solidaarisuus-liikkeen perintöä vaaliva, Gdańskissa toimiva Solidaarisuus-keskus taas menetti valtionapunsa, koska oli antanut homo- ja lesboryhmän kokoontua tiloissaan. Puuttuvat rahat saatiin kuitenkin parissa päivässä kokoon kansalaiskeräyksellä.

Juuri tätä Olga Tokarczuk tarkoitti Tukholmassa, kun hän sanoi: ”Maamme kulttuuri-instituutiot ovat valtion painostuksesta päätyneet yhden poliittisen leirin käsiin, yhden narraation omistukseen.”

• • •

Uutta kulttuuripolitiikkaa on saanut maistaa myös Krakovassa toimiva valtiollinen Kirjainstituutti (Instytut Książki). Instituutti rahoittaa puolalaisen kirjallisuuden käännöksiä, pitää yllä kääntäjäresidenssejä ja tukee monin tavoin kirjallisuutta ja lukemista. Vuonna 2004 perustettu instituutti jakaa myös vuosittain Transatlantyk-palkinnon puolalaisen kirjallisuuden kääntäjille ja edistäjille.

Nykyisen johtajan Dariusz Jaworskin edeltäjä Grzegorz Gauden sai keväällä 2016 kenkää ”taloudellisten epäselvyyksien” vuoksi. Peräti 32 Puolan kirjallisuuden tunnetuimpaan kärkeen lukeutuvaa kirjailijaa kirjoitti ministeriölle Gaudenia tukevan avoimen kirjeen. Allekirjoittajien joukossa olivat muun muassa Jacek Dehnel, Paweł Huelle, Hanna Krall, Dorota Masłowska, Wiesław Myśliwski, Jerzy Pilch, Mariusz Szczygieł, Wojciech Tochman, Olga Tokarczuk ja Adam Zagajewski – Puolan lähes koko tunnetuin ja arvostetuin kirjailijakunta.

Oikeistopiireissä Gaudenin sanottiin edistäneen ”ainoaa oikeaa eli äärivasemmiston maailmankuvaa”. Uusi johtaja totesi ensi töikseen reivaavansa instituutin kurssia ”moniarvoisemmaksi” ja ”laajentavansa esille otettujen teemojen, kysymysten, tekijöiden ja taustaryhmien kirjoa”.

Kirjainstituutin messutiskeillä onkin viime aikoina nostettu esiin vaikkapa oikeistomedian lempilapsen Bronisław Wildsteinin romaaneja, esseekokoelmaa nimeltä Jihad ja länsimaiden itsetuho sekä paavi Johannes Paavali II:n kirjeitä. Vuonna 2016 Krakovassa pidetyn kääntäjäkongressin pääpuhujaksi kutsuttiin konservatiivisesta ajattelustaan tunnettu kirjailija Antoni Libera. Hän maalasi Puolan kirjallisuuden lähettiläiden eteen kuvan ”nihilistisestä” nykykirjallisuudesta, jolla ei ole mitään annettavaa kenellekään.

Wildsteinin ja Liberan lisäksi hallituspiireillä on valttikorttinaan myös vuonna 1998 kuollut runoilija Zbigniew Herbert, yksi Puolan nykyrunouden suurnimistä. Kommunismia pakoon lähtenyt Herbert palasi Puolaan vallan vaihduttua ja tuli tunnetuksi lausunnoistaan, joissa vaadittiin radikaalia pesänselvitystä kommunismin jäljiltä ja entisen opposition selkeää jakoa hyviin ja pahoihin. Näistä ansioistaan PiS:n Puola on nostanut hänet jalustalle.

Toinen oikean laidan salonkirunoilija on Jarosław Maria Rymkiewicz, niin ikään Solidaarisuus-sukupolven suuri bardi, joka vanhoilla päivillään kirjoitti pateettisen ylistysrunon PiS:n johtajalle Jarosław Kaczyńskille.

Kun Tokarczuk sai Nobelin, Kirjainstituutti kiirehti kertomaan, kuinka monella sadallatuhannella zlotylla se on tukenut Tokarczukin kirjojen käännöksiä – kuin torjuakseen väitteet, joiden mukaan ”hyvä muutos” olisi vieroksunut Tokarczukia.

• • •

Tokarczuk ei ole ensimmäinen kansallismielisten hampaisiin joutunut kirjailija Puolassa. Jo 1990-luvulla Puolassa alkoi hahmottua aatteellinen rintama, jonka vision ytimessä oli katolinen ja nationalistinen, kansallisesti yhtenäinen Puola. Tälle rintamalle antoivat äänen muun muassa katoliset fundamentalistiryhmät, jotka nyttemmin ovat nousseet vallan huipulle sekä valtiossa että kirkossa.

Kun runoilija Wisława Szymborska sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1996, nationalistipiireissä nostettiin esille hänen 1950-luvun alussa kirjoittamansa runot, joissa ylistettiin Stalinia ja kommunismia. Kriitikoiden mielestä runot kompromettoivat Szymborskan koko myöhemmänkin uran.

Vuonna 2004 kuollut Puolan edellinen nobelisti, runojen lisäksi esseistään tunnettu Czesław Miłosz herätti hänkin närää samoissa piireissä. Liettuan-puolalainen Miłosz oli kosmopoliitti, joka eli valtaosan elämästään emigraatiossa. Hän samastui muinaisen Puola-Liettuan monikulttuuriseen kansainyhteisöön ja vierasti kaikkia nationalismeja. Tämän vuoksi kansallismielisissä piireissä arvosteltiin ankarasti sitä, että Miłosz haudattiin Krakovan Kalliokirkossa sijaitsevaan merkkihenkilöiden hautakryptaan.

Eräs kirjallisuusbloggari kiteytti taannoin Miłosz- ja Szymborska-kritiikkinsä todeten, että PiS:n hallitusvallan myötä on vihdoinkin koittanut dekommunisaation aika ja on mahdollista puhdistaa Puolan historian lehdet ”vihollisista ja kommunisteista”. Vain siten ”nuoret sukupolvet” voivat välttyä ”vieraiden ja puolalaisvastaisten ajatusten myrkyltä”.

• • •

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että valtiomesenaatin ja sitä tukevan median parhaimmillaan vähättelevä ja pahimmillaan avoimen vihamielinen suhtautuminen kirjallisen kentän liberaaleihin ei ole suurestikaan vaikuttanut kirjallisuuteen ja kritiikkiin tai siihen, mitä Puolassa julkaistaan tai ei julkaista.

Kirjankustantajat ja media ovat – ainakin toistaiseksi – yhä vapaat. Lukuun ottamatta hallitusta tukevaa mediaa ja TVP-yleisradiota kirjallisuuden saama julkisuus ja kritiikki muodostuu muuten kuin ”hyvän muutoksen” määrittelemistä ihanteista käsin.

Kirjankustantajat ja media ovat – ainakin toistaiseksi – yhä vapaat.

Kirjailijakenttä on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta joko asemoitunut nationalistihallitukseen avoimen kriittisesti tai jatkanut kysymystensä asettamista poliittisesta polarisaatiosta riippumatta.

Tokarczukin ohella PiS:n luomaa mahtipontisen konservatiivista ja autoritaarisuuteen taipuvaista yhteiskuntailmapiiriä on arvostellut voimakkaasti myös varsovalainen Jacek Dehnel (s. 1980). Hän on yksi Puolan tunnetuimpia nykykirjailijoita, mutta myös näkyvä kulttuurihahmo ja aktiivinen kolumnisti ja some-keskustelija. Hän arvostelee hallituksen katolis-konservatiivisia ja heteronormatiivisia ihanteita myös homonäkökulmasta.

Toinen hallituksen näkyvä arvostelija on gonzo-tyylisistä reportaasikirjoistaan tunnettu Ziemowit Szczerek (s. 1978). Hänen anarkistishenkinen, rienaava hallituskritiikkinsä on maustettu tuhdilla vasemmistolaisuudella.

Puolalaisen antisemitismin ja holokaustin perintöä ovat peranneet näkyvästi muun muassa toimittaja Anna Bikont (s. 1954) ja näytelmäkirjailija Tadeusz Słobodzianek (s. 1955). Bikont sai oikeiston vihat päälleen laajalla reportaasilla vuonna 1941 tapahtuneesta Jedwabnen pogromista, jossa natsimiehityksen innoittamat puolalaiset surmasivat juutalaiset naapurinsa. Bikontin kirja on käännetty muun muassa ruotsiksi (Vi från Jedwabne), ja se sai European Book Prize -palkinnon vuonna 2011. Samasta tapauksesta Słobodzianek kirjoitti näytelmän, jota Espoon kaupunginteatteri esitti vuonna 2016 nimellä Meidän luokka. Näytelmä sai Puolassa tuoreeltaan Nike-kirjallisuuspalkinnon.

Täysin itsenäistä, katolis-nationalistiseen retoriikkaan nihkeästi suhtautuvaa linjaa vetävät myös Puolan merkittävimmät kirjallisuusfestivaalit ja -palkinnot. Nike-palkinnon voi sanoa suoraan edustavan oppositiopiirejä ja niiden arvoja, sillä sen taustataho on Puolan suurin päivälehti Gazeta Wyborcza, demokraattisen opposition näkyvin äänenkannattaja.

• • •

Kulttuuriministeri Gliński joutui lopulta onnittelemaan Olga Tokarczukia Nobelin johdosta. Glińskin mielestä Tokarczuk kyllä kirjoittaa ”hyvin”, mutta hänen Nobel-luennossaan oli aivan liian vähän puhetta ”arvokysymyksistä”.

Mutta ennemmin kuin pitkin hampain annetuista onnitteluista Gliński tullaan varmasti muistamaan siitä, mitä hän sanoi päivää ennen Nobel-uutista. Toimittaja kysyi häneltä nimittäin kantaa siihen, että Tokarczukia pidetään varteenotettavana Nobel-kandidaattina. Gliński teki omat – ja varmasti myös puolueensa – älylliset ja kirjalliset horisonttinsa tiettäviksi toteamalla, että hän ei ole ”jaksanut” lukea yhtään Tokarczukin kirjaa loppuun asti.

Puolan hallitusleirin on kovin vaikea sulattaa sitä, että hymyilevästä, rastatukkaisesta feminististä tuli yhtäkkiä yksi Puolan symboleista maailmalla.

Kirjoittaja on suomentaja, tietokirjailija ja toimittaja. Hän on kääntänyt kymmeniä puolankielisiä romaaneja, tietokirjoja ja näytelmiä. Nobel-voittaja Olga Tokarczukin suomennokset ovat hänen käsialaansa.