Tämä artikkeli on julkaistu Kritiikin Uutisten numerossa 2/2016.

Kritiikin Päivässä otettiin kipakasti kantaa ideologisen taidekritiikin puuttumiseen.

Kritiikin Päivänä 16.4.2016 keskusteltiin kulttuurijournalismin ja kritiikin tulevaisuudesta. Lisäksi paneelikeskustelua käytiin kulttuurisesta omimisesta sekä taiteen ja kulttuurijournalismin poliittisuudesta. Välillä intohimoiseksikin äityneitä keskusteluja ohjasi tutkija ja tietokirjailija Rita Paqvalen.

Ensimmäisessä keskustelussa kirjailija ja Hufvudstadsbladetissa kulttuuriosaston entinen päällikkö Philip Teir pohti Suomen kulttuurirahaston järjestämän Kulttuurijournalismin mestarikurssin rehtorin Jaakko Lyytisen kanssa kulttuurijournalismin tulevaisuutta.

Keskustelu lähti perusteista, eli siitä millainen on hyvä teksti. Hyvin kirjoitettu kritiikki saa Teirin mukaan lukijan tuntemaan itsensä fiksuksi ja oivaltamaan asioita. Sama pätee minkä tahansa jutun kirjoittamiseen: hyvä teksti saa lukijan ymmärtämään asian mielenkiintoisuuden.

”Nykyisin ihmiset haluavat enemmän, ja journalismin on tuotettava myös elämyksiä. Kulttuurijournalismin tehtävä on ensisijaisesti palvella lukijoita, ei taidekenttää”, toteaa Lyytinen.

Lyytinen viittaa vahvaan paradigmanmuutokseen, joka on tapahtunut myös journalismissa.

”Yhtäkkiä asiakas onkin kuningas ja alkaa vaatia asioita, mikä johtaa siihen, että yritykset ovat lirissä”, Lyytinen kertoo.

”Nykyisin ollaan eri tavalla alttiita yleisön vaatimuksille, ja se on saanut median hämmennyksiin. Vielä ei ole kunnon työkaluja ja keinoja hyödyntää muutoksen tuomia mahdollisuuksia”, hän jatkaa.

Kaksikon mukaan yleisösuhde muuttuu radikaalisti nyt ja tulevaisuudessa.

”Myös kriitikko on uudenlaisen huomion ja intohimon kohteena sekä alttiina yleisön kommenteille”, Lyytinen toteaa.

”Keskustelu ei tapahdu enää lehtien sivuilla, vaan sosiaalisessa mediassa”, Teir sanoo ja jatkaa:

”Somessa kirjailijat voivat avoimesti sanoa, etteivät tykänneet kritiikistä tai ettei kriitikko ymmärtänyt teosta. Ilmiö, joka on ollut aiemmin tabu, on tullut pinnalle somen kautta, ei lehtien sivuilla.”

Älyllisyyden kaipuu

Kummatkin kaipaavat älyllistä taidepuhetta, jota ei tunnu sosiaalisessa mediassa syntyvän. Lyytinen näkee blogit tässä mielessä Facebookia potentiaalisempana alustana.

”Sosiaalinen media tekee meistä automaattisesti narsistisesti orientoituneita. Henkilöityminen lisääntyy”, Lyytinen sanoo. Hänen mukaansa toimittajien itsensä brändäyksestä on tullut jo selviytymisstrategia tiukoilla markkinoilla.

Toimittajien itsensä brändäyksestä on tullut jo selviytymisstrategia tiukoilla markkinoilla.

Miten journalisti ja kriitikko voi vastustaa henkilöhaastatteluvetoisuutta ja sensaatiohakuisuutta, joka lehdissä nykyisin jyllää?

”Kun kaikki kirjoittaa kaikesta, media pinnallistuu. Asiantuntija saa tekstillään lukijan tuntemaan itsensä fiksuksi”, Teir vastaa.

Hän näkee yhtenä suurena haasteena verkkolehtien pirstaleisen muodon.

”Printtilehden kulttuurisivuilla voi tehdä päätöksiä, että laittaa myyvän jutun viereen marginaalisemman. Netissä ihmiset lukevat vain ne jutut, jotka jaetaan sosiaalisessa mediassa. Ei kukaan mene lehden verkkosivuille lukemaan näköispainosta.”

Teirin mukaan lehdessä lukija näkee koko valikoiman, joka kulttuurisivuille on tehty. Netissä tällainen pohdittu kokonaisuus jää kokematta.

”Paljon riippuu tietysti päätoimittajista ja siitä, mihin lehdet aikovat tulevaisuudessa panostaa ja minkälaisia päätöksiä he tekevät”, Teir toteaa lopuksi.

Ongelmana kulttuurinen omiminen

Päivän toisessa keskustelussa käsiteltiin kulttuurijournalismin, taiteen ja kritiikin poliittisuutta. Keskiössä oli ennen kaikkea kulttuurinen appropriaatio, eli kulttuurinen omiminen. Philip Teirin kanssa asiasta keskusteli koreografi ja tanssitaiteilija Sonya Lindfors.

”Viimeinkin on tullut aika, jolloin etnisyydestä ei enää puhu pelkästään valkoiset miehet yliopistossa, vaan on tapahtunut paljon muutosta. Mitä kulttuurinen omiminen oikein tarkoittaa?”, aloittaa Paqvalén.

Teirin mukaan aiheesta on käyty keskustelua Ruotsissa jo useita vuosia.

”Voiko tietty kirjailija kirjoittaa kaikista kulttuureista? Tämä kysymys ei aina liity edes ihonväriin: voinko minä esimerkiksi kirjoittaa suomenkielisestä päähenkilöstä?”, Teir pohtii.

”Kirjailijana kirjoitetaan aina toisesta. Missä menee raja, ettei kirjoiteta pelkästään toisesta, vaan vahvistetaan stereotyyppisiä narratiiveja?”, Paqvalén kysyy.

”Kyse ei ole siitä, kuka saa kirjoittaa mistäkin. Ongelma on siinä, ettei diversiteettiä juuri ole”, Lindfors korjaa heti.

”Monet valtaväestön edustajat kirjoittavat ja luovat narratiiveja vähemmistön edustajista, yleensä vahvistaen stereotypioita – ja minä olen se, joka kohtaa ne katseet, kun astun ulos”, hän täsmentää.

Miten tällaista voisi välttää?

Lindforsin mukaan on ensiarvoisen tärkeää tunnistaa vaarallisia valtarakenteita ja käydä keskustelua rakenteellisesta rasismista.

”Tärkeintä olisi, että ihmiset tiedostaisivat oman positionsa ja valta-asemansa suhteessa muihin”, hän sanoo.

”Mutta onko tässä sellainen vaara, että taide muuttuu kovin identiteettikeskeiseksi?”, Teir kysyy.

”Juuri tuo kysymys kuulostaa siltä, että se esitetään valkoisesta hegemoniasta käsin. Minulla ei ole sitä asemaa, että voisin kysyä tuon kysymyksen”, Lindfors vastaa.

Ideologista kritiikkiä

”Huolestuttavaa on se, ettei minkään tässä pitäisi olla uutta. Feminismi, postkolonialismi ja muut ovat vanhoja juttuja. Silti keskustelua ei synny”, Lindfors sanoo.

”Ei-valkoiset nähdään usein uhreina, terroristeina tai kuolleina. Olisiko kuollut valkoinen poikalapsi herättänyt samanlaista reaktiota kuin kuollut pakolaispoika?”, hän heittää yleisölle.

Samaan hengenvetoon hän esittää kysymyksen, milloin lehdessä olisi ollut kuva kuolleesta valkoisesta lapsesta.

”Kuolleista ei-valkoisista lapsista on useinkin kuvia. Avatkaa päivän lehti, siellä ne ovat.”

Tällaiselle ideologiselle kritiikille olisi kummankin mielestä tarvetta ja tilausta.

”Meillähän ei kovin paljon ole ideologista kritiikkiä. HBL:ssä on ollut hieman, mutta esimerkiksi teatteriväki inhoaa sitä. Vastaukseksi sanotaan, että ’ollaanpa sitä huumorintajuttomia, mehän tehdään taidetta!’.”

Kirjoittakaa kriitikot ja toimittajat mitä kirjoitatte, mutta tiedostakaa mistä käsin ja miten kirjoitatte kenestäkin.

”Missä on ideologisen kritiikin paikka, koska tilaa on rajallisesti ja pitäisi vielä käsitellä itse teosta?”, Teir esittää.

”Ollaan jämähdetty siihen kuvitelmaan, että ollaan liberaaleja taiteilijoita, mutta silti möksähdetään heti, jos otetaan esille ideologisia kysymyksiä. Jos ollaan niin hyviä tyyppejä, pitäisi myös pystyä keskustelemaan näistä asioista”, Lindfors sanoo.

Teirin mukaan tässäkin ollaan Ruotsissa Suomea edellä. Jos neljä kantaväestön edustajaa esittää teatterilavalla pakolaisia, asetelma kyseenalaistetaan avoimesti. Keskustelua syntyy, toisin kuin Suomessa.

”Ongelmana ei ole pelkkä kritiikki, vaan koko media, joka kohtelee meitä samoin kuin ennen. Muutosta ei ole tapahtunut”, Lindfors toteaa.

Hänen mukaansa teoksissa, joissa on mustia kehoja esillä, lähtökohtaisesti uudelleentoiseutetaan kritiikin kautta. Lindforsin saatetaan tulkita käsittelevän identiteettiä, vaikka hän käsittelisi jotakin aivan muuta.

Lindforsin mukaan keskustelut teoksista palautuu kerta toisensa jälkeen toiseuteen ja identiteettiin.

”Kyse ei ole siitä, että haluaisin aina käsitellä vain identiteettiä. Monen kuraattorin, kriitikon ja muun toimijan mukaan roolini mustana taiteilijana on käsitellä mustuutta. Sitten samaan aikaan on valkoisia miestaiteilijoita, jotka saavat käsitellä mitä tapahtui Berliinissä 1960-luvulla, hipsteripartoja tai naiseutta”, hän lataa ja saa yleisössä aikaan naurunpurskahduksia.

”Tulee väkisinkin mieleen otettiinko työni, koska olen musta taiteilija vai siksi, että olen hyvä koreografi?”

Lindforsin ohje toimittajille ja kriitikoille on lyhyt ja ytimekäs.

”Kirjoittakaa kriitikot ja toimittajat mitä kirjoitatte, mutta tiedostakaa mistä käsin ja miten kirjoitatte kenestäkin.”

Kirjoittaja on vapaa kirjailija, tutkija ja kulttuuriesseisti, joka toimi Kritiikin Uutisten päätoimittajana vuosina 2014–2018.