LUKIJAN KOMMENTTI Anssi Sinnemäen esseeseen Kritiikkien kritiikki, eli muistokirjoitus dynastialle (Kritiikin Uutiset, 10.6.2020).

* * *

Olen lukenut melko hiljattain kummatkin Anssi Sinnemäen esseessään ”Kritiikkien kritiikki eli muistokirjoitus dynastialle” käsittelemät romaanit, Raoul Palmgrenin 30-luvun kuvat (1953) ja Esa Adrianin Heinäsirkka kulkee kankeasti (1968).

Niiden kritiikiltä saamaa vastaanottoa olisi voinut referoida monipuolisemmin kustannusyhtiöiden arkistojen tai Arvostelevan kirjaluettelon avulla, joka vielä tuolloin, 1953 ja 1968, ilmestyi Kirjastolehden liitteenä. Näen moraalisen syyttelyn leimaa siinä, että kritiikkiä on referoitu vain kaikkein ymmärtämättömimmältä osalta (Kalle Salo, Heimo Pihlajamaa, Esa Adrianin osalta myös Max Rand).

Nimimerkki R. Palomeren, siis Raoul Palmgrenin (1912–1995) romaani 30-luvun kuvat kuvaa hänen koulupojan taistoaan rauhan puolesta 1930-luvun suomalaista fasismia vastaan. Voin vain ihmetellä, ja ihaillakin, hänen varhaista tietoisuuttaan kutsumuksestaan, sekä kulttuuriradikalismia, jolla hän kävi kaihtelematta suoraan silloista äärioikeistolaista valtavirtaa vastaan. Kriitikko minussa kuitenkin kysyy: Missä määrin tämä sankaritaru on totta?

Missä määrin tämä sankaritaru on totta?

Esa Adrianin Heinäsirkka kulkee kankeasti -romaanista, 30-luvun kuvien päivityksestä, on kirjoituksessa melko jyrkkä väite, että se olisi tuomittu unohtumaan. Itse muistan sen yhtenä ilmestymisvuotensa kiinnostavimmista kotimaisista uutuuksista.

Ryömä–Sinervon-perheestä ja heidän lähisukulaisistaan olen nähnyt monenlaista kirjoitettavan, mutten vielä nimitettävän heitä ”Dynastiaksi”. Tosin olen epäillyt eräiden heistä saaneen asemiaan vallanperimyksellisin dynastisin syin, tarvitsematta edeltäjiensä lailla itse ottaa isoja riskejä aatteellisista syistä, kuten demokratian, työväenliikkeen tai rauhan vuoksi. Muistokirjoitus heille on luonnollisesti vain esseen kirjoittajan leikillinen ehdotus.

Kirjoituksessa ihmetellään, miksi Raoul Palmgren on jättänyt Esa Adrianin romaanin mainitsematta Kapinalliset kynät -teoksessaan (1983–84), Suomen työläiskirjallisuuden vaiheiden tähän mennessä ansiokkaimmassa esittelyssä. Syyn täytyy olla ”oman pesän likaaminen”, Palmgrenille rakkaan Kirjailija- ja taiteilijaseura Kiilan mustamaalaaminen. Sen vuoksi Esa Adrianin parjaava kuvaus vasemmistosivistyneistöstä ei ole ”työläiskirjallisuutta” eikä ”hyvää kirjallisuutta”, vaan osa Aatteeseen kohdistuvaa petosten sarjaa.

Työväenliikkeen ansioihin kuuluu, että se yleensä antaa ihmisten olla ihmisiä, näkemättä siinä jotain riittämätöntä tai kielteistä. Positiivisten sankarien stalinistisella legendalla sitä vastoin on dekadentti kääntöpuoli – siten kuin huippu-urheilulla, ruskeine kirjekuorineen ja anabolisine steroideineen. Kun vaaditaan mahdottomia, seurauksetkin ovat ”mahdottomia”.

Sen sijaan vaadittakoon kirjailijoilta parempaa ihmiskuvausta.

”Dynastian” äitihahmo Elvi Sinervo avautui keväällä 1980 Sinnemäelle eräistä äkkijyrkistä poliittisista käänteistään, kuvaillen niiden johtuneen ”rajattomasta rakkaudesta Mauriin”, aviomieheen. Sinnemäki kuittaa rakkauden sovittavan kaiken.

Paremman puolustuksen esittää Kai Laitinen, muistuttaen Sinervon kohtuuttomasta vankilakäsittelystä sodan aikana: Vankilakokemus ”jätti herkkään ihmiseen ikuisen särön ja katkeruuden”. Poliittisen maailmankatsomuksen ehdottomuus ja määräävyys leimasi kauttaaltaan Elvin tuotantoa. Aatteensa ahtaasta karsinasta päästessään hän vapautui kirjoittamaan koskettavaa lyriikkaa, kuten runossa ”Kuiskaus”.

Laitisen tasapainoista puolustuspuheenvuoroa olen referoinut Jaana Torninoja-Latolan tuoreesta Elvi Sinervo -elämäkerrasta Yhä katselen pilviä (2017, s. 420–421).

Anssi Sinnemäen kirjallisuusessee on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja suositeltava, vanhojakin asioita tuoreesti käsittelevä kirjoitus.

Kirjoittaja on SARVin jäsen.