Suomen arvostelijain liitto järjesti 8.4.2019 Lavaklubilla paneelikeskustelun otsikolla Tekoäly ja taidekritiikki. Paneeliin osallistui yhdysvaltalainen, tekoälystä kirjoittanut kriitikko Ben Davis, pelikriitikko Aleksandr Manzos, digitaalisten kuvien parissa työskentelevä taiteilija Tuomo Rainio sekä pop-musiikista kirjoittava toimittaja ja kriitikko Iida-Sofia Hirvonen. Keskustelua moderoi SARVin puheenjohtaja, kriitikko Maria Säkö.

Tilaisuudessa kukin panelisti piti aiheeseen liittyen lyhyen alustuksen. Sen jälkeen siirryttiin paneelikeskusteluun ja edelleen yleisökysymyksiin ja loppuyhteenvetoon.

Vierailevan kriitikon Ben Davisin runsaan kymmenen minuutin mittaisen alustuksen voit katsoa tästä:

* * *

Yhteenvetoa paneelikeskustelusta

Paneelikeskustelussa kuultiin useaan otteeseen tekoälyn tulevan jatkossa yhä paremmaksi eri kohderyhmien mieltymysten tunnistamisessa. Datan avulla ihmisille voidaan luoda entistä personoidumpaa sisältöä, joka vastaa heidän toiveitaan ja odotuksiaan. Kärjistetyimmillään tekoäly luo yksitoikkoista todellisuutta, jossa jokainen saa sitä, mitä haluaa, ja jossa kenenkään ei tarvitse kohdata mitään tai ketään.

Taide edustaa tämän kehityksen vastavoimaa. Alustuksessaan Ben Davis kutsui taidetta ”rikkinäiseksi koneeksi”, joka ikään kuin pakottaa ihmiset ajattelemaan ja aktivoitumaan. Sen voima on ennakoimattomuudessa ja siinä, ettei se vastaa yleisön toiveisiin. Se pettää odotukset, ja tulee samalla kaivaneeksi ihmisistä esiin jotain sellaista, jonka täydellisesti toimivien koneiden maailma tukahduttaa.

Davisin puheissa korostui ennen kaikkea taiteen sosiaalinen merkitys. Kun viihde tulee niin hyväksi ja koukuttavaksi, ettei kenenkään tarvitse poistua näyttöpäätteeltään, toimii taide yhteenkokoavana voimana. Se on jotain, jonka luokse ihmisten on hakeuduttava. On mentävä ulos ja kohdattava maailma ja toiset. Algoritmein vangituissa todellisuuksissa taide muodostaa kurkistusaukon johonkin perimmäiseen, joka muutoin on meiltä suljettu.

* * *

Mitä sitten ovat algoritmit ja miten ne vaikuttavat meihin? Tätä panelisteilta kysyttiin ensimmäisenä. Pelikriitikko Aleksandr Manzosin vastaus oli paljonpuhuva. Todellisuus suodattuu algoritmien läpi. Me emme voi tietää, millä perusteilla hakukoneet tarjoavat meille mitäkin tietoa. Sosiaalinen media pyrkii tarjoamaan kohdennetusti ihmisille sellaisia linkkejä ja mainoksia, joista heidän voi olettaa kiinnostuvan. Näppärää sinänsä, mutta samalla poteroihin eristävää. Koko keskustelun pinnan alla tuntuikin muhivan laajempi kysymys tekoälyn roolista murenevassa yhtenäiskulttuurissa: kiihdyttääkö vai jarruttaako se kehitystä.

Tekoäly antaa ihmisille sen, mitä he haluavat, mutta ei sitä, mitä he tarvitsevat. Tämän ominaisuuden ulottuessa tiedon ja faktojen piiriin, on elämä helvetissä. Taiteilija Tuomo Rainio heitti keskustelussa ilmoille kiinnostavan sanaparin. Hän puhui tiedon performatiivisuudesta. Sanapari viitannee tilanteeseen, jossa kokemus painaa faktoja enemmän ja jossa tietoa mitataan enemmän vaikutuksen kuin oikeellisuuden avulla. Dystopia on se, että algoritmien kautta jokainen saa maailmasta sen tiedon, joka parhaiten vastaa omia uskomuksia. Julkisen keskustelun käyminen yhtään mistään muuttuisi ennen pitkää mahdottomaksi.

Keskustelussa mukana ollut toimittaja ja kriitikko Iida-Sofia Hirvonen muistutti, ettei teknologia kuitenkaan itsessään ole hyvä tai paha asia. Olennaista on se, miten sitä käytetään. Eduskuntavaalien alla ihmiset ovat heränneet vaatimaan selityksiä sille, miksi esimerkiksi tiettyjen kansanedustajaehdokkaiden vaalimainokset ilmestyvät heidän sosiaalisen median syötteisiinsä. Myös Davis mainitsi liikkeestä, joka on alkanut penätä tarkempaa tietoa siitä, millä perusteella hakukoneet suodattavat vastauksia. Kriittiset äänenpainot tuntuvatkin tässä kohtaa äärimmäisen tärkeiltä. Toisin kuin useissa dystopioissa, tekoäly itsessään ei ole riistäytymässä käsistä. Ihmisistä on vaikeampi mennä takuuseen – aivan kuten Hirvonen kommentissaan vihjaa.

* * *

Loppua kohden keskustelu kääntyi taiteen vastaanottoon. Hirvonen nosti esiin kiinnostavan esimerkin nuorille aikuisille suunnatusta, Sabrina, teininoita –sarjaan perustuvasta uutuussarjasta The Chilling Adventures of Sabrina. Sarja pyrki hänen mukaansa kosiskelemaan kohderyhmäänsä tarjoamalla juuri sille suunnattua nostalgiaa ja viittauksia esimerkiksi vanhoihin kauhuelokuviin. Moderaattori esitti jatkokysymyksen kritiikin roolista tällaisessa tilanteessa, jossa teos räätälöidään selvästi rajatulle kohderyhmälle. Hirvonen huomautti, ettei se ole pelkästään huono asia, sillä kohderyhmään kuuluvilla on matalampi kynnys keskustella teoksesta keskenään.

Pelikriitikko Aleksandr Manzos kommentoi aihetta pohtien taiteen merkitystä. Jos lähtökohdaksi muodostuu se, että pyritään mahdollisimman tehokkaasti tavoittamaan jokin tietty kohderyhmä ja kommunikoimaan sille asioita, niin vastaako se enää taiteen tarkoitusta? Huomio on periaatteessa sama, jonka Davis esitti puhuessaan rikkinäisestä koneesta. Kenties Hirvosen mainitsema tv-sarja oli jo niin lähellä algoritmein tehostettua ”täydellisesti toimivaa konetta”, että se oireili tungettelevuutena tai hengettömyytenä. Ainakin allekirjoittaneella on tällaisia kokemuksia joistain ns. laatusarjoista. Algoritmit ehkä unohtavat sen, että taiteessa (ainakin osittain) on kyse myös taiteilijan halusta ilmaista itseään, ei yleisöään. Se yleensä edellyttää tuntevaa, henkilöhistorian omaavaa subjektia, eikä se siksi ole helposti korvattavissa.

Läpi keskustelun muhinut kysymys algoritmien vaikutuksesta kulttuurin pirstaloitumiseen vaikutti lopulta ratkeavan oletukseen, että kohdennetut sisällöt ynnä muu vauhdittavat jonkinlaista ”kuplautumista”. Tässä yhtälössä yksittäisen kriitikon on yhä vaikeampi hallita perusteellisesti suuria kokonaisuuksia ja toimia koko kansan makutuomarina. Sen sijaan kriitikon tehtäväksi muodostuukin Davisin mukaan enenevissä määrin yleisön tarpeiden eksplikointi sekä toimiminen demografioiden rajapinnoilla. Sinne hän sijoittaa myöskin kiinnostavimman taiteen: jonnekin algoritmien ulottumattomiin, välitiloihin. Sinne siis kriitikoidenkin kannattanee katseensa suunnata.

Kirjoittaja on toinen dialogimuotoista kritiikkiä kokeilevan Seiskan pojat -hankkeen kriitikoista.