Elokuvakritiikki palvelee yleisöään sitä paremmin, mitä monipuolisempi joukko sitä tekee. Suomalaisen median vastuulla on etsiä ja kouluttaa vähemmistöihin kuuluvia kirjoittajia ja puhujia.

Istuin Bio Rexin katsomossa syksyllä 2018 ja seurasin Spike Leen haastattelua. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin masterclass-luento oli historiallinen tilaisuus päästä kuulemaan yhtä aikamme merkittävimmistä elokuvantekijöistä ja afroamerikkalaisen kulttuurin ikonia.

Lee vaikutti lavalla vähän kyllästyneeltä. Vastaukset JP Pulkkisen kysymyksiin olivat laiskoja ja geneerisiä, enkä oppinut elokuvan tekemisestä kauheasti. 

Lee tuntui heräävän henkiin vasta kun yleisö sai esittää kysymyksiä. Yksi kysyi Kanye Westistä, toinen lahjoitti ohjaajalle tuunaamansa Air Jordanit, jotka kantoivat Leen kannattaman New York Knicksin värejä.

Mietin, olisiko keskustelu ollut antoisampi, jos Leetä olisi kuusikymppisen valkoisen miehen sijaan haastatellut vaikkapa vähän nuorempi tummaihoinen ihminen?

Olisivatko kysymykset ja vastaukset olleet erilaisia, jos keskustelijoilla olisi ollut yhteistä kokemuspohjaa siitä, mitä Lee taiteessaan niin vimmaisesti käsittelee – mustasta kulttuurista, kansalaisaktivismista, rasismista ja sen vastavoimista?

Olisivatko kysymykset ja vastaukset olleet erilaisia, jos keskustelijoilla olisi ollut yhteistä kokemuspohjaa?

Miksei Leetä haastatellut joku ihan muu? Vaikkapa Susani Mahadura, Yagmur Özberkan, Ajak Majok tai Koko Hubara, jotka puhuivat Leestä (yhdessä historiantutkija Oula Silvennoisen kanssa) Mahadura & Özberkan -ohjelmassa muutamaa päivää myöhemmin?

* * *

Elokuvasta – ja popkulttuurista laajemmin – kirjoittavat ja puhuvat valkoiset miehet. 

Susanna Karhapää kirjoitti Kritiikin Uutisiin ”miesselittämisen kulta-areenasta” ja viittasi San Diegon yliopiston tutkimukseen Thumbs Down 2019: Film Critics and Gender, and Why it Matters. Sen mukaan valkoiset mieskriitikot ovat Yhdysvalloissa täysin yliedustettu elokuvakriitikkojen ryhmä.

Kun tälle esseepalstalle haettiin elokuvakirjoittajia Suomen arvostelijain liiton jäsenistä, elokuvajaoston hallituksen jäsenten keskuudesta ei noussut juuri esiin vähemmistönimiä. Naisia mainittiin muutama, ei-helsinkiläisiä myös.

Puheenjohtajamme ehdotti lopulta minua, koska olen kritiikeissäni käsitellyt muun muassa sukupuolirakenteita. En kieltäytynyt. Kai ajattelin taas itsekkäästi, että ajatuksillani olisi väliä. Tykkään myös kirjoittaa, varsinkin rahaa vastaan.

Joten tässä sitä ollaan, valkoisena miehenä puhumassa elokuvasta ja kritiikistä ja representaatioista. Lol!

* * *

(Pop)kulttuurista ja representaatioista on tietenkin puhuttu pitkään. Askeliakin on otettu. Naispuolisia elokuvantekijöitä tupsahtelee tietoisuuteen kuin sieniä (hennolla kevät)sateella. Sellaisia kuin Ava DuVernay, Chloé Zhao, Greta Gerwig, Céline Sciamma, Jenni Toivoniemi, Hannaleena Hauru ja Ulla Heikkilä.

Maahanmuuttajataustaisten suomalaisten Hamy Ramezanin ja Khadar Ahmedin esikoispitkiä odotetaan valkokankaille pian.

On puhuttu Kendrick Lamarista ja räpin kirjallisista ansioista, Lizzosta ja kehopositiivisuudesta, transnäyttelijöiden alikäytöstä transrooleissa.

Kiitos #OscarsSoWhite, #BlackLivesMatter, #MeToo ja #TransRightsAreHumanRights.

Mutta representaatioilla on väliä myös kritiikissä. Kuten Voxin elokuvakriitikko Alissa Wilkinson huomautti pari vuotta sitten, elokuvakritiikki on taiteenlaji siinä missä elokuvakin. Se voi ja palvelee yleisöään sitä paremmin, mitä monipuolisempi joukko sitä tekee.

Kritiikki on liitossa kritiikin kohteen kanssa, mutta suhde on avoin, polyamorinen.

Kritiikki on liitossa kritiikin kohteen kanssa, mutta suhde on avoin, polyamorinen. Kuten kirjoitin SARVin juhlavuosikirjaan Kritiikin ääniä aiemmin keväällä:

”Kriitikon kuuluu löytää asioihin näkökulmia, joita emme ennen voineet kuvitellakaan ja perustella ne niin hyvin, että lukijan on pakko pysähtyä sekä parhaassa tapauksessa haastaa aiempia käsityksiään taiteesta ja maailmasta.”

Näitä näkökulmia suomalainen elokuvakritiikki ja -journalismi tarjoaa kovin vähän. 

* * *

Sean Ricks muistutti Ylen blogissaan hiljattain, ettei rasismin vastainen työ ole kirjakerhon ylläpitoa tai somenäkyvyyden valjastamista ”hyvän asialle”.

(Minäkin olen postannut kuvia Audrey Lorden, bell hooksin ja Hanif Abdurraqibin kirjoista ja päivittänyt mustia neliöitä ja ajatellut auttavani. En varmaan auttanut.)

Ricks kysyi, kuinka pitkälle valkoiset etuoikeutetut lukijat olisivat valmiita menemään edistääkseen muutosta. Yksi skenaario kuului näin. ”Kun näet unelmiesi työpaikkailmoituksen – älä jätä hakemusta vaan vinkkaa työpaikasta vähemmistöön kuuluvalle, vaikka olisit omasta mielestäsi koulutetumpi ja kokeneempi hakija ja täysin tympääntynyt nykyiseen työhösi.”

En ole huono ihminen, vaikka näin en tekisi, Ricks korostaa. Mutta vastuullani on yrittää.

Siksi esitän kainon toiveen niille medioille, jotka juttuja ovat minultakin tilanneet: harkitkaa tarkkaan, löytäisittekö välillä tilalleni jonkun, joka ei kuulu tähän kulttuurijournalismissa täysin yliedustettuun, lukulaseja kaljulleen nostelevaan ryhmään.

Ja tilatkaa näiltä tyypeiltä ihan kaikenlaisia juttuja. Ei vain Black Lives Matterista tai Spike Leestä – mutta myös niistä.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa ei tietääkseni ole ollut yhtäkään ei-valkoista elokuvakriitikkoa. Otaksun saman koskevan muita isoja suomalaismedioita. Kulttuuritoimitusten kesätoimittajat ovat myös valtaosin valkoisia.

Ei kai näin pitäisi olla? Selitykseksi ei riitä se, ettei päteviä hakijoita olisi. Etsikää, kouluttakaa. Tehkää yhteistyötä RT Lit Akatemian kanssa. 

Minä haluan lukea seuraavasta Spike Leen elokuvasta suomeksi jutun, jota ei ole kirjoittanut valkoinen elokuvakriitikko. Mielestäni olen 2020-luvulla sen ansainnut.

* * *

Anton Vanha-Majamaa. Kuva: Ella Kiviniemi

Anton Vanha-Majamaa on helsinkiläinen journalisti ja kirjailija, jonka elokuvakritiikkejä on julkaistu muun muassa Helsingin Sanomissa, Imagessa ja Filmgoerissa. Vanha-Majamaa työskentelee nykyään YleX:n kirjoittavana musiikkitoimittajana.