Elokuva-alan rakenteellinen epätasa-arvo ulottuu kritiikkiin asti. Niin kauan kuin miehet kirjoittavat suurimman osan elokuvakritiikistä, satelee naiskriitikoille miesselittäviä yksityisviestejä ja vähätteleviä somekommentteja.

”Olen saarroksissa kaljupäisten miesten keskellä. Kaljuja on edessä, vieressä ja takana. Paikoitellen erotan niissä hiukan sänkeä: hiusten lähtö on siis osin itse aiheutettua, mutta ei kokonaan. Kun Richard Linklaterin uutuuselokuva Boyhood sitten alkaa, kaljujen laelle nousevat mustasankaiset lukulasit kuin yhteisestä sopimuksesta. On hiukan ulkopuolinen ja huolestunut olo. Olen täällä takuulla ainoa, joka ei pysty luettelemaan ulkomuistista Procol Harumin levytyksiä. Saisinko edes olla täällä?”

Näin kirjoittaa kirjailija, käsikirjoittaja ja Imagen elokuvakolumnisti Katja Kallio kirjoituskokoelmansa Valkokangastuksia (2019) esseessä ”Hetki tarttuu meihin”.

Kohtaus kaljupäisistä, mustasankaiset silmälasit omistavista miehistä naurattaa, sillä se on varsin osuva kuvaus Helsingin elokuvateattereissa järjestettävistä pressinäytöksistä. Kuvaus tiivistää myös sen ajatuksen, että tiettyjen genrejen tai aiheiden ikään kuin oletetaan ”kuuluvan” mieskriitikoille.

Olen kirjoittanut elokuvakritiikkejä säännöllisesti vuodesta 2015 alkaen, josta parin vuoden ajan kirjoitin niitä viikoittain. Kallion kuvaama ulkopuolisuuden tunne tuli sinä aikana hyvin tutuksi varsinkin silloin kun istuin toiminta-, kauhu- tai supersankarielokuvien pressinäytöksissä. En tuntenut kuuluvani joukkoon. Mietin myös usein, että saisinko edes olla täällä.

Tänä aikana olen saanut useita viestejä kritiikkeihini liittyen (mies)lukijoilta, joissa minulle on kerrottu, että olen täysin väärässä esimerkiksi kauhuelokuvan arviossani (riippumatta siitä, ovatko kommentoijat itse vielä nähneet kyseistä elokuvaa). On niin helppo antaa palautetta arvion somejaoissa tai jutun perässä olevassa kommenttikentässä. Yleisöstä on tullut kriitikon kriitikko.

On niin helppo antaa palautetta arvion somejaoissa tai jutun perässä olevassa kommenttikentässä.

Kriitikkoa on myös helppo lähestyä sähköpostitse tai Facebook-viestein mihin vuorokauden aikaan tahansa (usein palautteen antajat odottavat välitöntä vastausta). Kommentit on helppo sivuuttaa, mutta yksityisviesteihin ei ole aina helppo jättää vastaamatta, varsinkin jos yhteydenotto tulee henkilökohtaisen sometilin kautta. Olen viettänyt useamman vapaapäivän vastaamalla yksityisviestipommitukseen.

Kun kyseessä on asiallinen kutsu keskusteluun tai perusteltu kriittinen näkemys arvostelusta, ovat viestit tietysti tervetulleita. Sellaisiakin olen onneksi saanut.

Puhun nyt sellaisista epäkriittisistä ja yleensä selkeästi sukupuolen perusteella kritiikin tai elokuva-aiheisen kirjoituksen kyseenalaistavista kommenteista, joilta uskon mieskriitikoiden (ainakin naisia huomattavasti useammin) säästyvän.

”Miehet selittävät asioita minulle ja muille naisille riippumatta siitä, tietävätkö he mistä puhuvat. Jotkut miehet”, kirjoittaa Rebecca Solnit tunnetuimmassa esseessään ”Miehet selittävät minulle asioita”. Solnitin mukaan ongelmallista miesselittämisestä tulee silloin, kun nainen on aihealueen asiantuntija, mutta itsevarmuudella varustettu mies katsoo silti tarpeelliseksi selittää naiselle asioiden oikean laidan (täysin riippumatta siitä, tunteeko hän aihealuetta vai ei).

Kirjoitin vuonna 2018 arvostelun David Gordon Greenin Halloween-elokuvasta elokuvalehti Episodiin. Sain useita yksityisviestejä Facebookin Messenger-palvelun kautta, joissa vaadittiin arviolleni tarkempia perusteluja (vaikka ne lukivat arviossa). Myös arvion somejaon alle tuli joukko kommentteja, jotka kohdistuivat lähinnä sukupuoleeni, ja asettivat koko arvion tästä syystä kyseenalaiseksi. Jos arvion perässä olisi lukenut miesoletetun nimi, uskon että vastaanotto olisi ollut toisenlainen.

Helvetin iso harmi, pelkäsin jotain tällaista mutta toivoin parempaa.

Kirjoittaessani Episodiin Jordan Peelen kauhuelokuvasta Us kiittävän arvion, kyseenalaistettiin arvioni pätevyys silloinkin sukupuoleni perusteella.

Helsingin Sanomissa viime kesänä julkaistuun elokuva-aiheiseen tekstiini liittyen sain sähköpostia eräältä mieheltä, joka halusi kertoa minulle sen, että olin tulkinnut käyttämääni (miehen kirjoittamaa) lähdetekstiä väärin.

Kun elokuvakriitikko Helinä Laajalahti kirjoitti Muropaketti-sivustolle kahden tähden arvostelun elokuvasta Rambo: Last Blood (2019), täyttyi nettisivun kommenttiketju pian hänen sukupuoleensa kohdistuvin kommentein. Laajalahden tulisi kommentoijien mukaan pysytellä jatkossa ”naisten elokuvissa”.

Yli viisitoista vuotta elokuva-arvosteluja kirjoittanut Laajalahti kirjoitti saamastaan palautteesta kommentin, jossa hän nosti esille saamaansa palautetta:

”Naisia ei saisi päästää arvostelemaan Ramboja. Ei ne niistä tykkää. Ne on äijäleffoja.”

”Tälle naisarvostelijalle pikku vinkki: Kannattaisi varmaan laittaa se kukkahattu päähän ja mennä katsomaan vaikka ihan naisille suunnattuja leffoja ettei tule paha mieli.”

Samasta elokuvasta kirjoitti Laajalahden kanssa täysin samansuuntaisen arvion elokuvakriitikko Jussi Huhtala Episodiin.

Toimintaelokuvien fanit eivät Huhtalaa vastaan hyökänneet, vaan ensimmäinen hänen saamansa somekommentti oli:

”Helvetin iso harmi, pelkäsin jotain tällaista mutta toivoin parempaa.”

Huhtala kirjoittaa kommentissaan:

”Ilmeisesti homma menee niin, että koska minä olen keski-ikäinen mieskriitikko, niin kriittinen arvioni otettiin ikään kuin faktana. Laajalahden arvio taas on väärä, koska hän on nainen.

Silti molemmissa arvioissa oli hyvin samansuuntaisia huomioita.”

Miehen arviota pidettiin oikeana, kun taas naiskriitikon arvio kyseenalaistettiin välittömästi, koska kyseessä oli toimintaelokuva.

USC Annenberg Inclusion Initiative julkaisi kesäkuussa 2018 Critic’s Choise? Gender and Race/ Ethnicity of Film Reviewers Across 100 Top Films of 2017 -nimisen tutkimuksen, joka osoittaa, että elokuvakritiikkiä kirjoittavat edelleenkin pääosin (valkoiset) miehet. Tutkimuksen aineistona olivat Rotten Tomatoes -sivustolla eniten näkyvyyttä saaneet kritiikit. Sen mukaan valtamedioiden kritiikeistä ainoastaan 22,2 prosenttia oli naisten kirjoittamia.

Katsaus Helsingin Sanomien elokuvakritiikkeihin ennen koronaepidemiaa osoittaa tilanteen olevan Suomessa samansuuntainen. Vaikka elokuvia ajoittain arvioivat lehdessä useammat naiskriitikot, niin pääsääntöisesti elokuvakritiikkejä kirjoittaa Helsingin Sanomiin ainoastaan yksi asemansa vakiinnuttanut naiskriitikko. Vakituisesti elokuvista kirjoittavia mieskriitikoita lehdellä sen sijaan on useita. Myös laajemmat, asiantuntevuutta edellyttävät elokuva-alaa käsittelevät kommentit, esseet ja analyysit ovat huomattavasti useammin miesten kuin naisten tai muunsukupuolisten kirjoittamia.

Onko sillä sitten väliä? Yleisesti ottaen elokuvia työkseen arvioivat kriitikot ovat perehtyneitä elokuvaan taiteenlajina, ja näin ollen arvioijan sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä. Mutta kyllä sillä on. Näkyvyyttä saavien kritiikkien kasautuminen toistuvasti enimmäkseen mieskriitikoille antaa miesten kirjoittamalle kritiikille enemmän painoarvoa ja ylläpitää sitä rakenteellista harhakäsitystä, että elokuvasta kirjoittaminen edelleen ”kuuluu” miehille (vähintään alitajuisesti).

”Nuoret naiset runnotaan hiljaisiksi, ja viesti on sama kuin katuhäirinnässä; maailma ei kuulu heille. Tässä asemassa naiset oppivat epäilemään ja rajoittamaan itseään, ja miehissä puolestaan kasvaa perusteeton itseluottamus”, kirjoittaa Solnit.

Valtamedioiden kritiikeistä ainoastaan 22,2 prosenttia oli naisten kirjoittamia.

Miettivätkö miehet minkään genren elokuvaa katsoessaan, että ”saisinko edes olla täällä?”, kuten Kallio esseessään kirjoittaa. Kyseenalaistavatko somessa ja juttujen perässä kommentoivat lukijat toistuvasti myös mieskriitikoiden ammattitaidon heidän sukupuolensa perusteella? Arvioiden perässä näkyvistä kommenteista päätellen eivät.

Vaikka mieskriitikot olisivat kuinka feministisesti tiedostavia, kyseessä on silti miehen katse, ja muiden sukupuolten näkemykset pysyttelevät selkeästi marginaalissa. Tämä asetelma vaikuttaa myös siihen, miten eri sukupuolten edustajien elokuvakritiikkejä luetaan ja tulkitaan. Naiset eivät saa uskottavuutta elokuvakirjoittajina niin kauan kuin eivät edes pääse näkyvämmin elokuvista kirjoittamaan.

San Diegon yliopiston tutkimus Thumbs Down 2019: Film Critics and Gender, and Why it Matters osoittaa, että kaikilla julkaisukanavilla tarkasteltuna jokaista naiskriitikkoa kohtaan on keskimäärin kaksi mieskriitikkoa. Vielä enemmän epätasa-arvoisuus koski muita kuin valkoisia kriitikoita. Valkoiset mieskriitikot olivat tutkimuksen mukaan täysin yliedustettu elokuvakriitikkojen ryhmä.

Merkittävää on, että tutkimuksen arvosteluissa miehet nostivat miesohjaajat ja heidän työnsä arvioissaan positiivisessa valossa esille useammin kuin naisohjaajat ja heidän saavutuksensa, kun taas naiset käsittelivät eri sukupuolia edustavia ohjaajia tasapuolisemmin.

Toimittaja ja kriitikko Emilia Koivumäki kirjoittaa Kritiikin ääniä – tekstejä kritiikistä 2020 -kokoelman esseessä ”Kun taide ei rakasta takaisin – elokuvakritiikki #metoon jälkeen”, että ei ole merkityksetöntä kenestä kirjoittaja käyttää sanaa ”mestari”.

”Kriitikot ovat mukana elokuvahistorian kirjoituksessa. Se, miten tekijöistä kirjoitetaan ja minkälaista painoarvoa heidän uralleen annetaan, on osaltaan toistamassa niitä kertomuksia, jotka tukevat elokuvakaanoneiden rakenteita.” (s. 84)

Ei ole yhdentekevää, jos kritiikeissä naisohjaajien nimet ja saavutukset toistuvasti sivuutetaan, kun taas miesohjaajien saavutuksia korostetaan. Myös se, kuka ylipäänsä saa kirjoittaa elokuvakritiikkiä, on osa rakenteita, eikä vastaanotto ja vähättelevä kommentointi lopu, ellei rakenteita aleta tietoisesti muuttaa.

Se, kuka ylipäänsä saa kirjoittaa elokuvakritiikkiä, on osa rakenteita, eikä vastaanotto ja vähättelevä kommentointi lopu, ellei rakenteita aleta tietoisesti muuttaa.

Elokuvakritiikin miehisessä maailmassa naisten on miehiä vaikeampi saada ääntään kuuluviin tai painoarvoa sanomalleen. On ylipäänsä valtavan työn takana päästä kirjoittamaan elokuvasta näkyvästi, ja oman kokemukseni mukaan naisilta vaaditaan alkuun pääsemiseksi huomattavasti enemmän meriittejä kuin miehiltä.

Critic’s Choise? Gender and Race/ Ethnicity of Film Rewievers Across 100 Top Films of 2017 -tutkimus osoittaa, että miesten kirjoittamat kritiikit nousivat helpommin keskusteluissa tärkeämpään rooliin, ja saivat enemmän näkyvyyttä. Jos maamme tärkeimmän päivälehden elokuvakritiikit on pääsääntöisesti varattu miehille, toistuu sama kaava valitettavasti myös Suomessa. Miesten hallitsevaa asemaa suurta näkyvyyttä nauttivina elokuvakriitikkoina tulisi tietoisesti purkaa laajemminkin kuin alaan erikoistuneissa lehdissä.

Alussa mainittu Katja Kallion essee ”Hetki tarttuu meihin” päätyy liikutukseen Boyhoodin päähenkilön Masonin kasvun edessä. Kallio miettii, että ehkä Masonkin aikanaan kaljuuntuu ja hankkii itselleen mustasankaiset silmälasit.

”Voisin melkein ojentaa käteni ja laskea ne edessä istuvien miesten kaljuille. En tietenkään uskalla, hehän säikähtäisivät eivätkä ymmärtäisi, eivät vaikka änkyttäisin että anteeksi, yritän tässä kömpelösti siunata tätä elämää, niin arvokkaalta se minusta tuntuu. Vaikka kenties he olisivat juuri sillä hetkellä ymmärtäneet tismalleen.”

Kuten Boyhoodin lopussa todetaan, elämässä olennaisia ovat ”hetket, jotka tarttuvat meihin”. Olen usein kokenut elokuvissa tällaisia hetkiä, joista kirjoittaminen tuo oman lisänsä kritiikkiin. Tunnekokemukset ovat usein niitä, joiden kautta yhteys lukijaan luodaan eikä niitä tulisi kritiikissäkään unohtaa. Elokuvakritiikin monimuotoisuutta lisäisi sekin, että ne kumpuaisivat eri taustoja ja kokemuksia omaavien ihmisten mielistä.

Viihdyn pressinäytösten kaljumeressä edelleen hyvin. Silti toivoisin monimuotoisuuden toteutuvan elokuvakritiikissä paremmin – eri ikäisten naisten ja muunsukupuolisten kriitikoiden katseelle soisi jo annettavan enemmän tilaa. Samalla painoarvoa saisivat kenties enemmän myös naisohjaajien urasaavutukset.

Niin kauan kuin naiset ovat tässä lajissa marginaalissa, iskevät Solnitin mainitsemat Herra Tärkeät selityksineen heti tilaisuuden tullen kimppuun. Naiselokuvakriitikon työn lieveilmiö, jonka toivoisin jo jäävän historiaan.

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kriitikko. Hänen kritiikkejään on julkaistu esimerkiksi elokuvalehti Episodissa ja Helsingin Sanomissa.

Lähteet

Jussi Huhtala, ”Saako naista päästää arvostelemaan Rambo-elokuvaa?” Episodi 20.9.2019.

Katja Kallio, Valkokangastuksia, Otava 2019.

Emilia Koivumäki, ”Kun taide ei rakasta takaisin. Elokuvakritiikki #metoon jälkeen”. Kokoelmassa Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö (toim.), Kritiikin ääniä – tekstejä kritiikistä 2020. Suomen arvostelijain liitto 2020, s. 75–87.

Helinä Laajalahti, Toimittajan puheenvuoro: ”Naisia ei saisi päästää arvostelemaan Ramboja” – Miesten elokuvat ja naisten elokuvat ja kuka niistä saa sanoa mielipiteensä? Muropaketti 22.9.2019.

Martha M. Lauren, ”Thumbs Down 2019. Film Critics and Gender, and Why It Matters.” The Center for the Study of Women in Television and Film at San Diego State University 2019.

Stacy L. Smith, Marc Choueiti & Katherine Pieper, ”Critic’s Choise? Gender and Race/Ethnicity of Film Reviewers Across 100 Top Films of 2017.” USC Annenberg Inclusion Initiative 2018.

Rebecca Solnit, Miehet selittävät minulle asioita (Men Explain Things to Me, 2014). Suom. Pauliina Vanhatalo. S & S. 2019.