Jos elokuvan historia näytäntöineen ja entisöinteineen, retrospektiivisine esityssarjoineen sekä kotivideo- ja striimausjulkaisuineen, on minkään arvoista, sen merkitys on siinä, ettei se välitä pelkästään menneiden vaikutteiden tarinaa, eikä edes ole vain entisten olosuhteiden dokumentointia, vaan se tarjoaa suoran ensikäden kokemuksen taiteellisesta luovuudesta, sekä alkuperäisen inspiraation ja sen vielä ennakoimattoman vaikutuksen tulevaisuudelle.

– Richard Brody, The New Yorker (Gareth Evansin lainaus teoksessa Of Mud & Flame: The Penda’s Fen Sourcebook, Strange Attractor Press 2019. Tarkempaa sitaatin lähdettä ei merkitty; suom. kirjoittajan.)

Olen kirjoittanut sanomalehti Keskipohjanmaahan kolmenkymmenen vuoden ajan viikoittain elokuva-arvosteluja. Koskaan en ole solminut niistä mitään sopimusta, mitä en kyllä suosittele muille freelancereille ja avustajille – sillä kaikki ei ole Keskipohjanmaata, missä sana pitää. En osaa itse sanoa, miten tarkan ja todenperäisen ”ensikäden kokemuksen taiteellisesta luovuudesta” minun kritiikkini vuosien varrelta tarjoavat elokuvista tai niiden vastaanotosta. Mutta pakko on yrittää sitä nyt selvittää, kun Sarvilta sain Kopiosto-apurahan kritiikkikokoelman väsäämiseen kirjajulkaisua varten.

Arvokasta arvostelemisessa ja ainoaa ainutlaatuisuutta siinä on oma näkemys. Näin sen näin! Olen aina ollut sitä mieltä, että ensi-ilta-arvostelu on keskustelunavaus eikä lopullinen tuomio, puhumattakaan viimeisestä niitistä arkkuun. Taiteilija tekee luovan työn ja arvostelija vain kommentoi valmista. Näin asia on ainakin minun kohdallani arkisena päivälehtikriitikkona. Agee, Bazin, Rosenbaum, Godard, Kael ja Durgnat ovat sitten eri asia, ja hyvinkin Pulitzerin arvoisia sanataiteilijoita.

Onko arvostelujen kokoaminen minun tai muidenkaan kohdalla tarpeellista? Onko se pelkkä turhamaisuusprojekti? Varmasti jälkimmäistäkin. Ja todiste analogisesta elämisenmallista. Verkostahan nykyään löytyy tuhottomasti eri elokuvien arvioita, ilmaiseksi, rekisteröitymisen kautta tai maksullisena. Toki tekstit ovat hajallaan ja googlaamisen jäljiltä kuratoimatta. Suloisen sekamelskan voi kokea rikastuttavana tai köyhdyttävänä. Aivan kuin Spotifyn jälkeen kuvitellaan, että kaikki musiikki on saatavilla. Ei ole. Jotain on piilossa harrastajien levyhyllyissäkin. Samalla tavoin kaikki elokuvista kirjoitettu ei ole verkossa kaikkien ulottuvilla. Osa löytyy vain kirjastojen ja kirjakauppojen hyllyiltä – jos enää sieltäkään.

Onko arvostelujen kokoaminen minun tai muidenkaan kohdalla tarpeellista?

Tähän asetan toivoni. Minun päivälehtiarvioitani löytää jonkun verran verkosta nimeä ja Keskipohjanmaata hakusanoina käyttäen. Mutta puolta tekemistäni kritiikeistä vuodesta 1989 alkaen ei löydy digimuodossa edes minun koneeltani. Tarkoitukseni on nyt skannata ne aikalaistodistuksina suoraan sanomalehtien broadsheet-sivuilta. Ja sitten toivoa, että yhteen paikkaan kirjaksi koottuina niistä voisi olla jotakin iloa muillekin. Vanhoista elokuvistahan Suomessa eivät enää kirjoita juuri kuin Filmihullu ja ne lehdistön tv-sivujen pari kolme syndikoitua arvostelijaa.

Analogisuuden analogialla tarkoitin (kömpelösti) sitä, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta löysin vanhemmat filmit ja ne klassikoiksi nostetut ensin lukemalla niistä. (Vaikutusta oli myös niukkuudella. Vihreätukkainen poika 12-vuotiaana mustavalkotelevisiosta katsottuna sytytti ensi- ja viimeisen rakkauden. Kun löysin elokuvat, televisiossa oli vain kaksi kanavaa. Ne näyttivät Eisensteinia, Kurosawaa, Hitchcockia, Bergmania ja suomifilmejä. Kaikki katsottiin ilman ennakkoluuloja tai keinotekoista jakoa viihteeseen ja taiteeseen. Lapsuus ja nuoruus leimaavat katselua loppuiäksi, hyvässä ja pahassa. Veikkaan, että nykynuorilla on vaikeampaa löytää elinikäiset suosikit, koska suunnitelmallisuus ja kuratointi paljolti puuttuvat.) Samoin kuin musiikin kohdalla, opin luottamaan alan lehtiin ja kirjoihin ja arvostelijoiden brändeihin. Jos sanottiin, että Dylan on se juttu, luin, uskoin ja kuuntelin, vaikka siihen menikin vuosia, että opin levyistä tykkäämään. Ja jos Markku Tuuli kirjoitti Katso-lehdessä, että Räsynukke kannattaa katsoa, niin sehän katsottiin.

Löysin vanhemmat filmit ja ne klassikoiksi nostetut ensin lukemalla niistä.

Musiikkimakuani siivitti 1970-luvun New Musical Express ja Rolling Stone, jotka alkoivat ilmestyä myös Kokkolan R-kioskille. Elokuvalehtiä piti tilata erikseen: Filmihullu, Sight and Sound ja The Monthly Film Bulletin sekä Film Comment. Sitten etenin filmikirjoihin, kun Rudi Bleshin Keaton-elämäkerta oli ensin tasoittanut tien amerikankieleen. Pauline Kaelin kokoelma When the Lights Go Down, François Truffaut’n The Films in My Life, James Ageen kootut, Stanley Kauffmannin Before My Eyes, John Simonin Something to Declare (Mollen Maa on syntinen laulu -teoksen kehuineen).

Ilokseni viime vuosinakin on julkaistu kritiikkikokoelmia, kuten Dave Kehrin Movies That Mattered. Suomessa niitä ilmestyy vähemmän, koska kaikki elokuva-arvostelijat, joilla on tarpeeksi pitkä ura ja niin laaja tekstivarasto, että retrospektiivin voisi painaa, ovat ehtineet kuolla. Ilahduttavana poikkeuksena Tapani Maskula ja 2018 ilmestynyt Intohimosta elokuvaan.

Angloamerikkalaisilta filmikirjoittajilta opin ainakin sanaleikit ja viitteellisen otsikoinnin. Se ei ehkä aina miellytä suomalaista mediaa, joka on tottunut asiallisuuteen ja haluaa taidekritiikkeihinkin uutisotsikoita: kuka, mitä, missä? Mielellään klikattavassa muodossa.

Kaiken uhallakin aion laittaa arvostelukokoelmani nimeksi ”Sanan voimalla”. Haluan omilla kirjoituksillani vaatimattomalta osalta vaikuttaa siihen, että (mahdollinen) lukija alkaa kaivata näkyville sellaisia vanhempiakin elokuvia, jotka eivät ole palanneet teatterikierrokselle, missä vuoden vanha filmi on jo klassikko, joita ei ole saatu Yle Teemalle eikä elokuvakerhoihinkaan (niihin harvoihin) tai festivaaleille, ja joita kukaan ei enää julkaise tallenteina, ainakaan suomalaisilla teksteillä. Haluan olla kadonneen aarteen metsästäjä. Sanan voimalla.

Tietysti tulevan kirjoituskokoelmani nimenvalintaan on voinut vaikuttaa sekin, että Sanan voimalla on suosikkifilmini, maailman parhaan elokuvan eli Jacques Tourneurin Stars in My Crownin suomenkielinen nimi.

* * *

Hannu Björkbacka. Kuva: Clas-Olav Slotte

Hannu Björkbacka on kirjoittanut 30 vuotta elokuva-arvosteluja Keskipohjanmaahan ja Kokkola-lehteen sekä toiminut myös Filmihullun avustajana. Sai Sodankylä-palkinnon vuonna 2019. Voitti arpajaisissa rannekkeen kaikkiin laitteisiin tulevalle Ykspihlajan Kulttuuriviikolle. Björkbacka on ollut jäsenenä SARVissa yhtä kauan kuin Filmiaurassa eli yli 20 vuotta siitä huolimatta, että molemmat yhdistykset hyväksyvät hänen kaltaisiaan jäsenikseen.