Vuoden 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnon sai itävaltalainen, Kärntenissä vuonna 1942 syntynyt, Pariisin liepeillä asuva Peter Handke. Valinnasta nousi voimakas keskustelu, joka yltyi osin emotionaaliseksi vastalauseiden ja puolustuspuheiden myrskyksi.

Mielipiteiden vaihdon sävy juontaa juurensa Peter Handken poliittis-moraalisiin Serbia-myönteisiin kirjoituksiin Balkanista ja Jugoslavian sodasta viime vuosisadan lopulla. Sieltä lähtien Handkeen on aika ajoin uusien julkaisujen ja palkintojen yhteydessä kohdistunut kovaa kritiikkiä.

Handke on herättänyt vastaavaa huomiota uransa alkuajoista lähtien. Astuttuaan kirjalliselle kentälle vähän yli 20-vuotiaana hän ei arastellut haukkua kollegojaan tai kritiikkiä. Tästä on nyt kulunut puoli vuosisataa. Handke on omistanut elämänsä kirjallisuudelle ja julkaissut kymmeniä teoksia. Aiemmasta median suosikista on kasvanut instituutio, jonka muistiinpanot, käsikirjoitukset ja päiväkirjat on talletettu Marbachin saksalaiseen kirjallisuusarkistoon nykyistä ja tulevaa tutkimusta varten.

Kun nyt ajattelen Nobel-kohua, näen 77-vuotiaan kirjailijan puutarhassaan talonsa edessä, kuin näytelmän kohtauksessa. Paikalla on joukko toimittajia tuttuine kysymyksineen. Kirjailija sanoo: ”Mutta se on kirjallisuutta!”. Ja toimittajat, jotka nyt jälleen tai edelleen haluavat Handkelta selitystä vastakkainasettelua aiheuttaneisiin seikkoihin, katsovat nobelistia vilpittömän kummastunut, kiinnostunut, haastava (tai jokin muu) ilme kasvoillaan: ”Miten niin?”

Kun nyt ajattelen Nobel-kohua, näen 77-vuotiaan kirjailijan puutarhassaan talonsa edessä, kuin näytelmän kohtauksessa.

Asetelma jää vaivaamaan. Aivan kuin vastakkain olisivat henkilöityneinä käsitteet ”kirjallisuus” ja ”maailma jossa elämme”, eikä niiden yli kulkisikaan siltaa tai suhdetta vaan on mahdollista puhua vain yhdestä kerrallaan. Miten ranskalaisen puutarhan tilanne jatkuu – nyt kuukausia palkinnon julkistamisen ja jakamisen jälkeen? Ratkeaako dilemma?

Mitä minä itse suomalais-itävaltalaisessa kirjailija-kriitikko-freelancer-toimittaja-roolissani teen sen suhteen? Liitynkö jonkin Handken palkintoa puolustavan tai vastustavan ”puolueen” kannattajaksi? Sellaisia on kirjallisissa ja muissakin piireissä syntynyt. Vai ryhdynkö rakentamaan siltaa? Tai jotain muuta? Mitä vastaan kun minulta kysytään, kuten on jo kysytty: Oliko Peter Handke hyvä valinta palkinnon saajaksi?

Kirjallisuuden potentiaali

Erilaisissa yhteyksissä olen törmännyt lauseeseen: taiteen kuuluu olla tottelematonta. Pidän siitä. Ajattelen, että taiteessa yhdistyvät leikki ja tosi ainutlaatuisen kiehtovalla tavalla. Siten, että taide tekona tai yksittäinen taideteos voi olla samaan aikaan sekä turvallinen että vaarallinen. Olisiko taide yhteiskunnallisista alueista ainoa, jossa tottelemattomuus voidaan toivottaa tervetulleeksi varauksitta tyyliin ”mitä enemmän uskalletaan sitä enemmän voidaan voittaa”?

Leikki- tai pelivertausta ei silti taiteen yhteydessä kannata seurata liian pitkälle. Yhtymäkohdista huolimatta taide ei ole sama asia kuin leikki. Enkä näe edes poliittisen taiteen olemusta lopulta mittely- tai peräti taistelukenttänä vaan alueena, jossa positio ainakin teoriassa on ”me”. Siksi siinä, ainakin teoriassa, ei ole etukäteen laadittuja sääntöjä tai diktaattoreina toimivia tuomareita. Vastuussa ovat kaikki tai ei kukaan. Tästä näkökulmasta taide on yhteisesti yksi ihmisen tapa olla. Toimintaa, joka suoraan tai välillisesti voi hyödyttää kokonaisuutta.

Taideteos voi olla samaan aikaan sekä turvallinen että vaarallinen.

Perustelu taiteen tottelemattomuudelle on kai yksinkertaistettuna se, että taide on luovaa toimintaa ja luovuuteen kuuluu nimenomaan tehdä jotain, mitä ei ennen ollut. Se luonnollisesti edellyttää rajojen ylitystä. Eli vaikkapa puhumista asioista, joista kuin yhteisestä hiljaisesta sopimuksesta tavallisesti vaietaan. Puhumista asioista ennenkuulumattomilla tavoilla. Kantaa ottamista sovinnaisuuksiin ja sääntöihin. Pitkälle vietynä tottelemattomuus taiteessa voi merkitä instituutioiden horjuttamista ja valta-asemien kyseenalaistamista, yhteiskunnan tasapainoa korjaavaa toimintaa, missä on taiteen ja niin myös kirjallisuuden ominainen potentiaali.

Uusi vaihe: käytännöllisen tottelemattomuuden vaatimus

Synnyin vuonna 1970 Helsingissä, kävin peruskouluni Keravalla. Tunnistan omassa sukupolvessani jonkinlaisen valveutuneen ja auktoriteettiuskoisen kiltteyden, hierarkioiden ottamisen itsestäänselvyytenä ja niihin luottamisen. Kymmenen vuoden iässä, 35 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä, kysyin vuonna 1941 syntyneeltä isältäni, tuleeko enää uutta suursotaa ja hän vastasi juuri niin kuin olin toivonut ja odottanut: ei. Kun ystäväni kanssa noihin samoihin aikoihin olimme huolissamme nälkätilanteesta Afrikassa, kirjoitimme presidentille kirjeen ja olen jälkeenpäin ymmärtänyt, ettemme suinkaan olleet ainoita, jotka tarttuivat tähän keinoon. Olimme ylpeitä ja iloisia, kun saimme vastauksen, vaikka se ei tullutkaan Kekkoselta itseltään ja vaikka se oli kovin lyhyt ja vähän alentuvakin. Kontribuutiomme ei arvattavasti johtanut yhtään mihinkään.

Tällaisella asennoitumisella on sittemmin ollut toisinaan lamauttava, turhauttava vaikutus. Maailma alkoi 1980-luvulla muuttua monella tavalla rajattomampaan suuntaan. Kun hierarkkiseen ajatteluun kuului, että joku ylempänä oleva kyllä tiukan paikan tullen ottaa asiat hoitaakseen, niin jossain välissä kävikin ilmi, ettei ylempiä tasoja välttämättä ole olemassa. Etenkään määrättömästi. Oman sukupolveni jälkeen on syntynyt kaksi uutta. Heidän maailmansa on toinen. En usko, että kirjoittaisin huolistani nyt Niinistölle, jos olisin 10-vuotias. Suhde hierarkioihin on muuttunut. Niitä kyseenalaistetaan ja murretaan. Poliitikot, opettajat ja jopa presidentti ovat aiempaa lähempänä ns. tavallisia ihmisiä ja toisin päin, niin näkemyksiltään kuin myös voimiltaan.

Pelkkä sukupolvikokemus tämä muutos ei ole. On kova paine joukkoistavaan omavastuuseen etenkin ilmastokriisin takia ja se koskettaa kaikkia, kaikkialla. Erityistä tässä uuden ajan realistisemmassa ja mielestäni myös vakavammassa suhtautumistavassa on vaihteenvaihto sanoista tekoihin. Kynnys suoraan toimintaan lupaa kysymättä on madaltunut. Halukkuus pidättelyyn on ohi tai heikentynyt. Esimerkkeinä me too -kampanja ja kansainvaellukset näköalattomilta alueilta kohti vauraita alueita.

Asenne näkyy taiteessakin. Yhä painavammin vaaditaan aikomusten ja yläpilven rinnalle toimintaa, näyttöjä. Taiteen pitää osoittaa olevansa silmät auki ja tuntua ”elävässä elämässä”. Taiteen kentän sisäpuolella peräänkuulutetaan omalta ryhmältä lisää rohkeutta, tottelemattomuutta ja käytännön muutoksia. YLEn ohjelmasarjassa Kulttuuri-ilmasto voi kuunnella, kun kulttuurin edustajat ja taiteilijat puhuvat kriittisesti ja itsekriittisesti omasta työstään niin huonojen kuin myös hyvien ilmastotekojen näkökulmasta. Yhden jakson aiheena on saako taiteilija lentää.

Jossain välissä kävikin ilmi, ettei ylempiä tasoja välttämättä ole olemassa. Etenkään määrättömästi.

(Yhteis)toiminnan vaatimuksessa ei tunnu olevan mitään vikaa. Se on moderni, ryhdikkääseen tiedostamiseen pyrkivä näkemys, tervetullut esille tuleminen. Tuntuu hyvältä kokea, että ihmiset yhä enemmän ottavat itseään niskasta kiinni ja näyttävät halunsa voida vaikuttaa sen sijaan, että tyytyisivät istumaan tumput suorana, kun ”kaikki menee huonosti”. Ja kun runoilijat asettuvat ilmastokriisiasioissa eturiviin, ei ole pitkä askel hurmaantua jopa jonkinasteisesta vallankumouksellisuudesta.

Näissä kohdin tunnistan varovaista iloa, joka arasti syttyy menneitä aikoja surevan nostalgian tilalle. Onhan sellaisiakin päiviä eletty, jolloin kirjallisuuden asema yhteiskunnan uudistajana todella oli merkittävä ja tuntuva. Onko tässä mahdollisuus saada kirjallisuudelle tuota roolia takaisin? Voiko kaunokirjallisuuden kanava taas aueta suurelle yleisölle maailman muutosvoimaksi? Mitä jos käsillä todella on vallankumouksellisia aineksia?

Mihin vallankumouksellisuuden kärki hyvinvointivaltioissa hakeutuu

Vaikka kyse nytkin on paljon yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon vaatimuksesta, tilanne silti on toisenlainen kuin vaikkapa Bertolt Brechtin ja Minna Canthin aikoina. ”Joukkojen” tilalle on näkyvästi tullut ”minä”, joka haluaa elää omanlaistaan elämää. ”Minä” puhuu ja monesti myös huutaa asiaansa. Sisällön kirjo on laaja, se ulottuu ihan tavallisesta kuulluksi ja vakavasti otetuksi tulemisen tarpeesta ällistyttäviin itsekorostusorgioihin internetissä.

Moninaisuutta ja olemassaoloa puolustavan tekemisen ohella ”minään” kohdistuu itsetutkiskeleva katse. ”Minän” motivaatioita ja tapoja ruoditaan ennennäkemättömällä tarkkuudella. Nostetaan esille siis toisaalta uutta vapautta ja oikeuksia, toisaalta myös vastuuta. Molemmissa tapauksissa ”minä” on hukassa. Se etsii tai vaatii paikkaansa jossain välitilassa, kun entinen ei enää toimi tai ole tyydyttävä mutta vielä ei ole tietoa, mihin voi tai saa asettua sen sijaan. Taustalta löytyvät elämänfilosofiset peruspohdinnat: kuka olen, mistä tulen, mihin olen matkalla, ja miksi? Vallankumouksellisuus osoittaa minän identiteetin suuntaan. Kyseessä on tyypillinen kriisitilanne.

Kriisiaikojen myllerryksistä voi seurata uutta hyvää tai tuhoa, tavallisesti tulos on yhdistelmä molemmista. Avautumista ja ymmärrystä ja sulkeutumista yhtä aikaa. Joka tapauksessa siirtymiä, rajojen ylittymistä, hetkittäistä sekoittumista.

”Minä” puhuu ja monesti myös huutaa asiaansa.

Minän kriisistä kulkee yhteys kirjallisuuteen; minän identiteetti on totuttu muodostamaan ja ymmärtämään tarinoiden kautta. Uusi tilanne poikii uudenlaisia tarinoita. Millaisiksi ne ovat käymässä? Ainakin aikaisempaa läpinäkyvämmiksi. Osataan tarkemmin nähdä, miten tarinaa muuttamalla asiat saadaan näyttämään toisilta, todellisuudet ja niiden mukanaan tuomat mahdollisuudet vaihtumaan. On havahduttu huomaamaan, että pitkän aikaa hyvin harvojen tarinat ovat saaneet huomiota, ja kun tarinoita katsotaan niiden manipulatiivisessa roolissa, syttyy halu paljastaa, mikä arvo- ja uskomusrakennelma niiden takaa kulloinkin kuultaa. Halutaan lisää ”omia” tarinoita, ”tosia” tarinoita. Halutaan käännettä.

Uskon, että kertojan ja siten myös tarinan tutkiskelu, ymmärrys itsestä on harkitun muutoksen avain, käytetään avainta sitten uusien alistuskeinojen kehittämiseen tai vaikkapa julmuuden hillitsemiseen.

Tarinallisuuden taika

Mieleeni tulee tässä yhteydessä uusiseelantilaisen Jane Campionin elokuva Piano vuodelta 1993. Se kertoo puhumattomasta yksinhuoltajanaisesta, joka naitetaan kolonialistiherralle viidakkoon. Elokuvan tarinassa on kohta, jossa kolonialistit esittävät Ritari Siniparta -näytelmän. Yleisö koostuu heidän omasta väestään ja viidakon alkuperäisväestöstä. Kohtauksessa, jota ajattelen, ei ole näyttelijöitä lavalla esittämässä rooleja, vaan taiteellisen ilmaisun keinona käytetään varjoja: tapahtumat näytellään lakanan takana, yleisö näkee näyttelijöiden varjot. Näin tehdään siksi, että kohtaus on väkivaltainen, siinä hakataan naiselta kirveellä käsi poikki ja varjokuvalla kohtaus saadaan helposti näyttämään aidolta.

Yleisössä on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet sellaista esitystä. He eivät erota taiteen illuusiota ja todellisuutta toisistaan. He suuttuvat näkemästään ja hyökkäävät näyttämölle asein, koska ovat oikeudenmukaisia ja haluavat puolustaa naista, jonka keho ja henki ovat vaarassa.

Ennen kuin todellista aseellista taistelua ehtii syntyä, hyökkääjät ehditään hillitä. Ehditään osoittaa, että kyse oli vain illuusiosta ja ettei kukaan oikeasti ollut näytelmässä vaarassa. Näytelmä siis keskeytyy, ja tuo illuusion luonut väliseinä (verhon muodossa) poistetaan. Taide-elämys haihtuu. Näytelmää ei enää ole mitään mieltä jatkaa.

Jos taiteen ja todellisuuden välistä poistuu erottava seinä, taide lakkaa olemasta.

Kohtaus näyttää, että jos taiteen ja todellisuuden välistä poistuu erottava seinä, taide lakkaa olemasta. Sitä ei enää ole. Ei ole enää kysymystä siitä, onko taide hyvää vai huonoa. Se katoaa kuin tuhka tuuleen. Silloin siitä ei voi enää puhua. Sitä ei voi tarkastella. Sitä ei ole. Sen jälkeen voidaan tietenkin edelleen puhua asioista, joita taideteoskin olisi käsitellyt. Ne eivät ole kadonneet mihinkään. Mutta taiteen keinot ovat poissa. Niistä on luovuttu.

Piano-elokuvassa näytetään myös se vaihtoehto, kun tuollainen seinä ihan tahallisesti halutaan poistaa. Nyt kyse ei ole näyttämöllä olevasta näytelmästä, vaan siitä, että elokuvassa kolonialistit eivät ollenkaan pyri sopeutumaan viidakon ehtoihin tai alkuperäisväen tapoihin vaan tekevät kaikkensa, jotta voisivat elää samanlaista elämää kuin aiemminkin räikeästi toisissa olosuhteissa. Siitä syntyy kummallinen, väliin huvittava ja väliin liikuttava vallan murenemista kuvaava esitys. Tapahtumapaikka saa vääristymät näkymään selvästi.

Alkuperäisväestöön kuuluu yksi erityistapaus. Tämä yksi mies tuntee kokemuksensa kautta niin esittäjien kuin oman väkensä maailmat, toisin sanoen väliseinän molemmilla puolilla olevat alueet. Vasta hänellä on taito nähdä päähenkilön, mykän ja kärsivän naisen ulkopuolelta pakotettu, kiduttava rooli, jonka hän sananmukaisesti riisuu naisen päältä. Mies repii seinän todellisuuden ja esityksen välistä. Kiduttava fiktio on paljastettava. Tarinan taika on tuhottava, jotta siihen vangittu nainen voidaan vapauttaa ja hänen elämänsä pelastaa.

Takaisin Handkeen

Olisiko Handke-kohussa osaksi kyse siitä, ettei kirjallisuuden ja todellisuuden välistä huokoista, läpi päästävää ja samaan aikaan erottavaa seinää tarkastella kyllin? Ja että kirjallisuuteen sisältyviä mahdollisuuksia ohitetaan, liian nopeasti? Luulen, että on. Kriisiaikaan mitä parhaimmin sopivana Handkella on enemmän annettavaa kuin mitä häneltä halutaan saada. Tämä vaikuttaa yleisestikin olevan kirjallisuuden osa kokonaiskuvassa juuri nyt, näyttää olleen jo jonkin aikaa.

Peter Handke on paraatiesimerkki asenteellisesti tottelemattomasta kirjailijasta. Hänen tottelemattomuutensa on hyvin käytännöllistä, maailmasta vieraantumisensa maailmaan sukellusta. Hänen tutkimuskohteensa on perimmäisessä merkityksessä ”minä”, ja hänen itsetutkiskelunsa on heltymätöntä. Mikään ulkokirjallinen asia tai muoti ei saa häntä luopumaan kirjallisesta asenteestaan, oman kirjoituksensa säännöistä.

Alkukielellä vuonna 2009 julkaistun Moravalainen yö -teoksen kertoja, ex-kirjailija eli Handken alter ego kuvaa ponnistelua ihmisenä ja samaan aikaan omaa karua projektiaan näin:

”Että omistaa sielun, se tarkoitti sitä, että tunsi myötätuntoa, epäröimistä, neuvottomuutta, kielettömyyttä, sopertamista, vapauttavan sanan etsintäpakkoa, mutta – kuten minun kohdallani tapahtui päivittäin – ei etsimänsä löytymistä, ei ja jälleen ei.”

Olen kuunnellut kiinnostuneena Handken tapaa puhua haastatteluissa. Hänen vastauksensakin mukailevat nykyhetkeä pyydystävää kirjoitusmetodia. Teksteissään hän asettuu osaksi siihen virtaan, josta kirjoittaa. Hän tarkkailee kovasti, mutta ei ulkopuolisena vaan hyvin (itse)tiedostavan hapuilijan, kulkijan ja kokijan positiosta käsin. Hän tarkkailee itseään tarkkailemassa, ei niinkään pyri ohjailemaan edellään asioiden kulkua, vaan löytämään, seuraamaan, hahmottamaan, saamaan niitä tai niistä kiinni. Ja myös: huomiota kiinnittämällä herättämään ja synnyttämään jotain, ylittämään kerrottavuuden, käsitettävyyden rajoja. Lauseen rytmistä huolehtii elämän, hengityksen rytmi, ja kirjoittaminen on tapa siirtää, pukea ja pakata kokemus ajatuksineen ja unineen kerrontaan. Kerrottavaksi kelpaa mikä vain. Määräävää on se, miten kerronnalla pystyy tavoittamaan kohteen, tai ”jotain”, ehkä jopa ”ei-mitään”. Umpikujilla ja harha-askelillakin on paikkansa, sillä aihe on, koko ajan, arvottamatta, kaikki. Hänen työssään on aika lailla ne elementit, joita kirjallisuudelta saattaa nyt tai ylipäätään toivoa.

Olisiko Handke-kohussa osaksi kyse siitä, ettei kirjallisuuden ja todellisuuden välistä huokoista, läpi päästävää ja samaan aikaan erottavaa seinää tarkastella kyllin?

Mutta kirjallisuus sinne tai tänne. Väliseinät sinne tai tänne. Onhan kuitenkin myös niin, että maailmassa jossa elämme monet ihmiset ovat loukkaantuneet yksittäisistä osista hänen tuotannossaan eivätkä halua vaieta tunteistaan ja näkemyksistään. Jollain tavalla se pitäisi ottaa huomioon. Kun kyse on ihmisen syvästä kärsimyksestä, kysymykseen onko olemassa raja, jonka kohdilla taiteen pitää pidätellä ja jarruttaa, tuntuu olevan yksi ainoa mahdollinen vastaus: kyllä tietenkin on.

Mihin raja sitten vedetään, määräytyy kai lopulta sen mukaan, miten taiteilija, tässä tapauksessa kirjailija kulloinkin onnistuu. Ehkä voisi esittää: onnistuessaan hän ei anna vastauksia vaan edistää ajattelua. Joskus kyse voi olla ajoituksesta. Siitä, että pitää odottaa kunnes suru on surtu, jotta sen konteksteja voidaan tarkastella laajemmin. Ehkä oikeaa aikaa ei tule koskaan. Kuten minkä tahansa ammatin harjoittaja kirjailijakaan ei ole kokonaisuudesta erillään tai yläpuolella, ja voi ajautua karille aikeessaan monin tavoin.

Kriitikko Sigrid Löffler valaisi Falter-viikkolehdessä ilmestyneessä artikkelissaan ajatusta, jonka monet muutkin Handken palkinnon kannalla olijat ovat tuoneet ilmi toisaalla. Sen, että lausuntoja kannattaisi perustella sieltä samasta lähteestä käsin, josta kiista lähti liikkeelle eli Handken kirjoituksista ja että lukemalla tuotannosta erityisesti 1990-luvun jälkeen ilmestyneitä teoksia moni vanha syytös osoittautuisi jo käsitellyksi. Yhdeksi esimerkiksi hän nosti tuon jo mainitun kertomuksen Moravalainen yö, jonka Eurooppa-kokemuksen kuvauksessa ennen ja jälkeen Balkanin sodan Handke Löfflerin mukaan ”tutkii ja tuomitsee koko joukon omia virheitään ja uhmakkaita jääräpäisyyksiään säästelemättä itseään himpun vertaa”.

Oletetaan että näin on. Seuraava looginen kysymys on: riittääkö tämä? Onko tarpeeksi ja vakuuttavaa, että kirjailija tällä tavoin osoittaa ottavansa kirjallisuuden lisäksi myös sen maailman rajoitukset vakavasti, jossa kaikki elävät? Niiden kahden välinen suhde ei tule ikinä selittymään tyhjentyvästi. Kirjailija haluaa pysyä lestissään, vastata syytöksiin kirjoittamalla lisää, kirjoittamalla muuta. Niin kuin ennenkin, hän haluaa työstää maailmaa ja kaikkea siihen liittyvää juuri poeettisesti, kirjallisuuden kautta, kirjallisuudessa. Hän ei voi etukäteen kieltää aiheita, teemoja, tyyliä tai sisältöä.

Ei ole olemassa mitään sellaista kuin ”rajoitettu tottelemattomuus”, tottelemattomuus joko on tai ei ole. Eikä sanottua myöskään saa takaisin. Tekemiseen liittyy usein jälkiviisaus. Mistä voi tehdessä tietää olevansa ylittämässä rajaa, jota ei ehkä tai ainakaan tai varmasti siinä hetkellä ja sillä tavalla kärsi ylittää? Jos kirjallisuudelta poistetaan tottelemattomuuden lupa, poistuu sen potentiaali. Ja jos kirjailija alkaisi pyyhkiä jälkikäteen osia tuotannostaan pois, se heijastuisi koko tuotantoon. Hän pyyhkisi samalla pois myös osan nyt ja tulevaisuudessa jatkuvasta yhteisestä prosessista, johon tuotanto kaikkine sen osineen kytkeytyy ja jota se ilmentää.

Kirjailija haluaa pysyä lestissään, vastata syytöksiin kirjoittamalla lisää, kirjoittamalla muuta.

Peter Handken puutarhassa. Toimittajat ovat poissa, Handke sisällä talossa. Nobel on jaettu, puheet pidetty. Voiko hänen nyt antaa olla kynänsä ja paperinsa kanssa? Voiko hänet jättää rauhaan ja toivoa, että hän kirjoittaa lisää sillä samalla metodilla, niillä pelisäännöillä kuin tähänkin asti?

Jos Handkelle ei olisi annettu Nobelia, se olisi rangaistus samoista ansioista, joiden vuoksi hänen työnsä kannatti palkita. Oleskeleminen kirjallisuuden alueella merkitsee oleskelua horjuvuuden, epävakauden, jatkuvan tulemisen, hakemisen, epäonnistumisen alueella. Mikäli tätä kauheaa tilaa pystyvät sietämään yhtä lailla niin kirjailija kuin muutkin, niin on mahdollista, että silloin tällöin, harvoin, tuosta todellisesta leikistä, joka on ja ei ole turvallista, syntyy jotain, jonka olemus (Löfflerin sanoja lainaten) oikeasti on ”ajatella ja kertoa maailma uudelleen”.

Kirjoittaja on kirjailija ja kriitikko. Hän on asunut Wienissä vuodesta 1999.

Lähteet

Jane Campion, Piano (elokuva), 1993.

Peter Handke, ”Gerechtigkeit für Serbien” (Handken kiistaa aiheuttanut teksti vuodelta 1996), Süddeutsche Zeitung (uudelleenjulkaisu), 19.10.2919.

Handke Online aiheesta Handke & Slobodan Milošević.

”Handke und die Überwindung der Schuldfrage” (Handken Nobel-puhe), ORF 7.12.2019.

Peter Handke, Moravalainen yö (Die morawische Nacht, 2009), Lurra 2013.

Sigrid Löffler, ”Der Weltempfänger”, Falter 42/2019.

YLEn Kulttuuri-ilmasto (sarja), 2020.